Ei alaikäisille ja kaikkein herkimmille!
Olen aina rakastanut kissoja, niiden itsevarmuutta, riippumattomuutta ja erityisesti saalistusta. Oletko koskaan seurannut kissaa vaanimassa hiirtä? Tai leijonaa, joka on iskenyt silmänsä antilooppiin? Oletko huomannut sen keskittymisen, liikkumattomuuden ja hiljaisuuden, iskun nopeuden ja liikkeiden sulavuuden? Niin kaunista ja täydellistä.
Kävelen vilkkaalla kadulla kuin
leijona, itsevarmasti, majesteettisesti. Kaupunki on minun savannini, sen
ihmiset seeproja ja antilooppeja, minä ainoa kuningas. Tänään minulla on
erityinen määränpää. Saan pitkästä aikaa saalistaa.
Joku nuori juippi törmää minuun
ruuhkaisella kadulla. Luon häneen vihaisen silmäyksen, jätkä ei ole huomaavinaan.
Kunpa hän tietäsi... Jos kaikki täällä tietäisivät... He väistäisivät minua
niin kaukaa kuin vain voisivat. Juoksisivat karkuun kuin saaliseläimet.
Myhäilen tyytyväisenä mielikuvalle, toivottavasti joku päivä he kaikki
tietävät. Mutta vielä ei ole aika kertoa maailmalle mihin minä pystyn. Vielä on
niin paljon saalistettavaa, niin monta voitonmerkkiä kerättävänä. Muistelmien
aika on myöhemmin.
Olen perillä, seisoskelen huolettomasti
bussipysäkillä ja katselen liikennettä edessäni. Samalla pidän silmällä
vastapäisen toimistotalon ovia. Kohta hän astelisi ulos rakennuksesta, vihreän
trenssin helmat liehuen, tumma tukka huolellisella nutturalla, musta
nahkalaukku tiukasti kainalossa. Toivottavasti hänellä on tänään hame, tietysti
näen hänet ilman vaatteita vielä ennen kuin ilta vaihtuu yöksi, mutta hame ja
korkeat korot todella tekevät oikeutta hänen säärilleen. Naisen aikataulu on
tarkka ja hän astuu ovesta juuri silloin, kun odotankin hänen tulevan.
Vihreiden valojen saattelemana hän astelee kadun yli ja jää odottamaan
bussipysäkille, sitä samaa linja-autoa, mitä minäkin.
Linja-auto tulee, ja haistan naisen
kukkaisparfyymin tuoksun, kun hän kävelee editseni. Jättäydyn jonon viimeiseksi
ja joudun siksi jäämään auton etuosaan istumaan. Nainen on löytänyt paikkansa
jostain takaa. Tiedän oikean pysäkin, joten kaikki on siltä osin kunnossa.
Lisäksi istumapaikkani on aivan valvontakameran silmän reunamilla. Ehkä
poliisit huomaavat minut, ehkä eivät ja vaikka huomasivatkin, ei siitä olisi
mitään apua. Näytän huomenna jo aivan toiselta kuin tänään. Kissat ovat ovelia,
kuten jo varmasti ymmärrät.
Odotus tykyttää suonissani, kun
oikea pysäkki alkaa lähestyä. Mutta pysyn liikkumatta, tyynenä ja rauhallisena,
vielä ei ole hyökkäyksen aika. Bussi pysähtyy, astun ovesta ulos ja lähden
määrätietoisesti kohti oikeaa kerrostaloa. Olen jo aikoja sitten saanut oikean
ovikoodin selville ja astun alaovesta sisään, kun nainen vasta taiteilee
korkeilla koroilla jalkakäytävää pitkin. Nopeasti ja notkeasti nousen
kolmanteen kerrokseen. Hän jää kuitenkin tarkistamaan postin ja odottamaan
hissiä, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Naisen asunto on numero 37,
numerossa 39 asuu kokki, joka on iltaisin töissä. Niin, olen varmistanut myös
naisen naapurit. Ja numero 39 on paras hämäys tähän tarkoitukseen.
Kuulen korkojen kopinan lähestyvän,
koputan ovelle ja loihdin kasvoilleni turhautuneen ilmeen. Nainen pysähtyy ja
alkaa kaivella avainta laukustaan.
- Anteeksi, mutta asuuhan John vielä
täällä?
Nainen katsoo minua yllättyneenä ja
hämmentyneenä. Sisälläni kohisevat katseen aiheuttamat aallot. Hän on
täydellinen.
- Sellainen lyhyt, kaljuuntuva kaveri.
Tanakka, luettelen Johnin tuntomerkkejä.
- Olen minä sellaisen joskus nähnyt,
nainen viimein sanoo.
- No hyvä, pelkäsin jo hetken, että hän
ei halua nähdä minua.
- Hän on varmaan töissä, nainen
ehdottaa ja vaihtaa avaimet kädestä toiseen.
- Niin varmasti, täytyy seuraavan
kerran soittaa ja sopia, että olen tulossa.
Hymyilen pahoitellen ja otan
muutaman askeleen, nainen vastaa hymyyni ja kääntyy aukaisemaan lukkoa. Olen
juuri hänen selkänsä takana, kun ovi aukeaa. Samassa muutun leijonaksi, olen hiljainen
ja nopea, enkä jätä saaliille mitään mahdollisuutta. Toinen käteni painautuu
naisen suulle, toinen kietoutuu hänen ympärilleen ja samassa olemme sisällä
asunnossa. Naisen paniikin täyteinen huuto tukahtuu nahkahansikkaaseeni,
tönäisen oven kiinni ja raahaan pyristelevän naisen makuuhuoneeseen.
Leijona tappaisi välittömästi, mutta
nyt olen kissa: haluan leikkiä saaliillani. Selkärepussani on leikkiin tarvittavat
välineet, ja meillä aikaa koko yö.
Lähes kehrään, kun saan leikellä
vaatteet pois naisen päältä, annan käteni liukua hänen lantionsa kaarella.
Juuri tämä kohta hänessä kiinnitti huomioni kahdeksan kuukautta sitten kahvilan
jonossa, kuumana elokuisena päivänä, kun hänellä oli päällään tiukka,
kukkakuvioinen hellemekko. Kapea vyötärö,
leveä lantio ja täydellinen kaari siinä välissä. Arvostan kauneutta, täydellisyyttä
ja symmetriaa. Sytyin heti, seurasin häntä toimistolle ja sain selville hänen
työpaikkansa. Siitä alkoi pitkä vaaniminen, joka tänään saisi huipennuksensa.
- Anteeksi, kultaseni, lupaan
seuraavalla kerralla kestää pitempään, huokaan hänen korvaansa, kun laukean
ensimmäisen kerran. Nolostuttavan nopeasti, kuin teinipoika, mutta minkäs teet,
kun nainen on niin upea. Pyyhiin kyyneleet hänen poskiltaan, ihastuttavan
merkin alistumisesta. Pyrin pitämään katseeni hänen silmissään koko ajan.
Sielun peili, kuten sanotaan ja silmistä näkee kaikki tunteet niin selvästi. Hänellä
on kauniit silmät, vihreät, joihin on ripoteltu ruosteen värisiä pisaroita
mustuaisen ympärille. Hän kieltäytyy katsomasta minua, mutta ei se haittaa.
Olen oppinut, että se on uhrin tapa suojella itseään. He tuntuvat pakenevan
jonnekin mielensä sisälle, minne minulla ei ole pääsyä, mutta minulla on kyllä
keinoni saada heidän täysi huomionsa. Myöhemmin.
Tiedän, että monen mielestä minä en
kunnioita elämää. Mutta onko suurempaa tapaa kunnioittaa elämää kuin raivata
heikot pois tieltä? Naisella oli kahdeksan kuukautta aikaa puolustaa itseään.
Hän ei huomannut minua, kun seurasin häntä työpaikalla, lenkkipolulla,
ruokakaupassa tai joulunvietossa perheensä kanssa. Kävin jopa eräänä yönä hänen
asunnossaan, katselin, kuinka hän nukkui: kyljellään, toinen jalka koukussa vartalon
edessä ja alempi käsi tyynyn alla. Hän ei tiennyt minusta mitään, mutta jätin
merkin itsestäni, siirtelin tavaroita yöpöydällä, keittiön tasolla ja
olohuoneen kirjahyllyssä. Ja nyt hänen varomattomuutensa on ajanut hänet minun
käsiini, aivan kuin sen typerän seepran leijonan kynsiin. Kyllä, kyllä, te
väitätte, että leijona tappaa saadakseen ruokaa, mutta uskokaa, tämä on minulle
sama. En sentään syö naista, vaikka veri maistuukin ihanan metalliselta.
Lihasta en välitä. Mutta ihminen tarvitsee muutakin kuin ruokaa pysyäkseen
hengissä, ja on jotain tärkeämpää kuin pelkkä hengissä pysyminen. Tämä saa
minut tuntemaan, että olen elossa.
Kuu siivilöityy makuuhuoneen
kaihtimien raosta. Sisällä on täysi valaistus, sillä en halua, että yksikään
hetki menee ohitseni hämärän takia. Fyysisesti olen täysin tyydytetty, nyt on
aika ruokkia henkeni. Terä välähtää lupaavasti valossa, kun otan veitseni esiin
tupesta. Naisen silmissä välähtää lähes samalla tavalla ja hän alkaa poukkoilla
sängyllä. Hänen ihonsa kiiltää kauniisti hiestä, hänen ja omastani, huolella
tehty nuttura on purkautunut jo ajat sitten. Kuljetan terää pitkin hänen
vartalollaan, siitä jää valkoinen vana. Odotan inspiraatiota siitä, mistä
kohden päästän hänen ihonsa alla odottavan elämän punaisen vapaaksi.
Terä uppoaa helposti hänen
käsivartensa ihoon, annan veren valua hetken ja painan sitten suuni tuolle
nesteelle. Lämmin ja suolainen täyttää makuaistini.
- Maistut niin hyvälle joka puolelta,
kehun häntä.
Ja kyllä, nyt nainen katsoo minua.
Kauhuissaan ja peläten. Hän anoo armoa. Voi hupsua, hänen uskonsa ihmisiin on
lähes liikuttavaa.
Lasken terän hänen kaulalleen,
painan ihan vähän vain, mutta veitsi on niin terävä, että ohut verivana alkaa
juosta välittömästi alas valkoista kaulaa. Kaunista, niin kaunista.
- Hups, melkein unohdin. Muisto
sinusta on vielä ottamatta, sanon pehmeästi.
Laskeudun alas hänen vartalollaan ja
levitän reidet. Onneksi olen nopea ja näppärä veitsen kanssa, sillä naisen
riuhtominen on kiivaampaa kuin koskaan aiemmin, mutta onnistun tehtävässäni.
- Hyvä tyttö, olet vahvaa tekoa. Edellinen
pyörtyi kivusta, kun tein tämän, kehun häntä jälleen ja nousen vuoteelta. Kaivan
repustani pienen lasipullon, joka on täytetty formaldehydillä. Pudotan pienen
nappulan nesteeseen ja katson sitä ihaillen, tämän avulla saisin vielä monesti
palata tähän hetkeen.
Viilto viillolta hänen
vastustuksensa heikkenee. Kun hänen silmänsä painuvat kiinni, nostan luomea,
katse on samea, mutta kyllä hän vielä elossa on. Henki vain on lähtenyt, ja se
lopettaa mielenkiintoni. Annan veitseni upota viimeisen kerran häneen, katkaisen
valtimon ja päätän leikin.
Ilmassa on jo selvä lupaus keväästä,
hengitän tyytyväisenä ja tyydytettynä, askeleeni on kevyt. Ilta oli
täydellinen. Myhäillen kuljen pitkän matkan asunnolleni ja auringon
ensimmäisten säteiden tihkuessa horisontissa avaan kotioven. Riisun takkini
naulakkoon ja tunnen pehmeä puskun pohkeissani. En tietenkään ole kuullut, kun
kissani saapuvat tervehtimään kaltaistaan. Kumarrun ja rapsutan molempia
korvien takaa.
- Mennäänpäs aamiaiselle, voin samalla
kertoa teille kuinka metsästysretkelläni kävi, sanon heille ja kävelen kissat
jäljessäni keittiöön.
Kesällä kun teillä oli mahdollisuus antaa ideoita joulukalenteriin, joku toivoi novellia sarjamurhaajan/rikollisen näkökulmasta. Pitkään olin epätoivoinen tämän toiveen kanssa, mutta eräs ilta kävelin kotia kohti ja pimeässä yritin kävellä mahdollisimman äänettömästi, siinä harjoitellessa nousi mieleeni idea kissoista inspiroituneesta sarjamurhaajasta ja tulos on tässä.
Tykkään niin paljon sun kirjoitustyylistä ja yllätyin erittäin positiivisesti siitä, että teet taas joulukalenterin :)
VastaaPoistaPs. Mulle tuli tästä ihan mieleen Tess Gerritsenin kirja Kirurgi!
Kiitos paljon :) Vaikka itseäni juuri nyt kiroan siitä, että tähän tuli taas ryhdyttyä, niin oikeasti olen iloinen. Vähän vuorovaikutusta lukijoiden kanssa, kun he esittävät toiveita ja minä pääsen kokeilemaan eri tyylejä. (Äläkä kerro kenellekään, mutta minulla on jo ensi vuoden kalenteriin uusi idea.)
PoistaVarmasti olen Tess Gerritseniä joskus lukenut, Kirurgista en osaa sanoa mitään. Täytyy tarkistaa asia :)
Taidat olla valmis Stephen Kingin tuotantoon tutustumiseen.... taattua laatua kolme ensimmäistä luukkua. Kaksi ensimmäistä oli yhdistetty hienosti (kuinkas muuten) toisiinsa, vaikka olivatkin tavallaan eri tarinoita.
VastaaPoistaKolmas luukku.. hmmm. Sanotaan näin että sinullakin on näköjään pimeä puolesi...:D toivottavasti saat sen purettua näin kirjallisessa muodossa. Ei vaiskaan, häirikkö lopettaa sekavan (siiderin syy) sepustuksen ja jää odottamaan seuraavaa luukkua Apocalyptican pauhatessa taustalla.
Aaws, minä ihan punastun :) Carrie on jo lainassa ja odottaa hyllyssä! Itse asiassa sen syksyinen keskustelun perusteella halusin kokeilla vähän kauhun/jännityksen kanssa flirttailua... Eikä kokeilu välttämättä jää vain yhteen luukkuun ;)
PoistaCarrie on aika turvallinen valinta, ei mikään järkky... tai siis sopivasti.
PoistaAjattelin, että tuo ei ihan kamalan pelottava ole, ja klassikon asema, niin siksikin pitää lukea. Toivottavasti en joululomalla näe kovin paljoa painajaisia :D
Poista