tiistai 8. joulukuuta 2015

8. luukku: Surun anatomia


On olemassa asioita, joista ei osaa sanoa varmasti milloin se jokin on alkanut. Annan elämässä sellaisia oli äidin alkoholismi, ei hän osannut sanoa, milloin siitä hauskasta pikkuhiprakassa höseltävästä pienten lasten äidistä tuli torin laidalla muiden pultsareiden kanssa istuva alkoholisti. Tai rakkaus Kimmoon, sekin oli ilmestynyt hiljaa ja hiipien hänen elämäänsä. Mies oli tullut ja ollut, tukenut ja hauskuuttanut, ja jossain vaiheessa Anna oli tajunnut rakastuneensa. Ehkä oli ollut aina.


Sitten on niitä tapahtumia, joista osaa sanoa minuutilleen, milloin elämä muuttuu täysin ja peruuttamattomasti.



Lokakuun 14. päivä, kello 16.54.



Anna lisäsi ruokakerman paistuneiden broilerinsuikaleiden joukkoon ja hämmensi sen jälkeen tagliatellea.

- Äiti, onko tämä lasku oikein? Vilma kysyi keittiön pöydän äärestä.

Tytön oma pöytä oli niin täynnä piirustuksia ja hamahelmiä, että hän ei mahtunut niiden seassa tekemään läksyjään. Perjantaina tyttö saisi luvan siivota sotkunsa, ilman venkoilua.



Anna hämmensi kastiketta, pienensi levyä ja otti muutaman askeleen pöydän ääreen.

- On oikein, hyvä, Anna kehui ja vilkaisi kelloa. Kello tuli viiteen. Kimmon pitäisi olla kohta kotona, ja oikeastaan Jasperinkin pitäisi olla jo, mutta tietysti poika luuhasi kavereiden kanssa. Jasper alkoi lähestyä murkkuikää, ja kavereista oli alkanut tulla todella tärkeitä.



Ovikello soi, ja Anna rypisti hämmentyneenä otsaansa. Oliko Jasper unohtanut avaimensa vai tulivatko Jehovat todistamaan? Hän pienensi levyä, jolla pasta kiehui ja käveli ovelle.



Anna näki jotain tummaa oven koristelasien läpi ennen kuin aukaisi oven. 

Tumma osoittautui poliisin siniseksi. Anna ei pystynyt sanomaan mitään, hän kävi läpi mahdollisia kauhuskenaarioita. Oliko Kimmo joutunut onnettomuuteen? Iso tie oli niin vaarallinen: mutkainen, kapea ja tiellä liikkui paljon rekkoja...

- Oletteko Anna Karjalainen? vanhempi miespoliisi kysyi tervehdittyään.

Anna vain nyökkäsi. Sanokaa jo, hän mietti, mutta miehet eivät puhuneet ennen kuin he olivat siirtyneet olohuoneeseen, ja Anna istui.



Annan mieli sulkeutui, hän yritti torjua kaiken sen mitä poliisien suusta kuului. Etenkin sen, että Jasper oli kuollut. Eihän se voinut olla totta, hänen leveästi hymyilevä esikoisensa ei voinut olla mitään muuta kuin elossa.



Aivan kohta Jasper avaisi oven, jättäisi kengät keskelle tuulikaappia, pudottaisi reppunsa kulkuväylälle ja myttäisi takin jotenkuten naulakkoon. Ryntäisi keittiöön kysymään mitä oli ruokana ja tuhahtaisi ärtyneenä, kun Anna käskisi hänet pesemään käsiään.



Anna tavoitti Vilman katseen, tyttö nojasi olohuoneen ja keittiön väliseen saarekkeeseen ja katseli silmät pyöreinä poliiseja ja äitiään. Näytti tajunneen jotain suurta.



- Rouva, yritimme tavoittaa miestänne, mutta hän ei vastaa. Missä hän on?

- Kimmo on ihan kohta kotona, Anna sai sanotuksi.

- Tule Vilma tänne, hän pyysi ja kerrankin Vilma totteli häntä. Käpertyi pyytämättä syliin.



Anna hengitti sisään ja ulos, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Kipu tuntui jossain hänen tajuntansa reunoilla. Annan sisin oli jäälautta ja se jokin oli alkanut murskata hauraita reunoja ja etenisi railoina aivan keskelle asti, sinne mikä ennen oli ollut teräsjäätä. Hän tiesi sen jo nyt, mutta ei voinut muuta kuin istua ja odottaa.



Ovi kiskaistiin auki, ja Kimmon ääni kuului heti kynnykseltä:

- Anna, miksi meidän pihassa on poliisiauto? Taasko se naapurin pipipää on tullut häiriköimään?

- Kimmo, Anna sai kuiskattua, mutta ei muuta.

Hän katsoi kuin hidastettua mykkäfilmiä, kun Kimmo astui olohuoneeseen. Kuinka hän istui heidän viereensä. Poliisien suut heiluivat. Kimmon kasvojen ilme vääristyi ja kyyneleet alkoivat virrata hänen kasvoilleen. Anna ei ymmärtänyt mitä tapahtui.

- Mitä nyt? hän kysyi hitaasti.

- Sanokaa, että se ei ole totta. Jasper ei voi olla kuollut, Kimmo itki, ja myös Vilma oli alkanut itkeä.

Poliisi toisti kärsivällisesti.



Jasper oli kuollut. Hän oli jäänyt auton alle lähellä kotia. Kuljettajaa epäiltiin rattijuopumuksesta.



Nyt jokainen lause, jokainen sana, upposi Annan tajuntaan peruuttamattomasti.



Jasper.



Anna ohjasi Vilman Kimmon syliin ja käveli keittiöön. Hän käänsi hellan levyt sammuksiin, katsoi kuiviin kiehunutta pastaa ja palanutta kastiketta.



Jasper.



Karjaisten Anna heitti paistinpannun ja kattilan seinään, jotain helähti. Ääni oli sama kuin hänen sisällään, sielläkin jotain helähti. Rikkoutui tavalla, jota ei korjaisi mikään.



Aika menetti merkityksensä. Anna muutti kuplaan, jonka seinät olivat tehty surusta ja vihasta. Epätoivosta ja kaipauksesta. Tuskasta ja epäuskosta. Muu maailma ei pystynyt rikkomaan kuplan seiniä, eikä Anna jaksanut edes yrittää. Häntä kehotettiin puhumaan, mutta miten puhua asiasta, jolle ei löytynyt sanoja?



Anna ei ymmärtänyt, miten jotain niin arvokasta voitiin viedä silmänräpäyksessä. Miten täynnä elämää oleva pieni poika, olikin pelkkä viileä vahanukke, kun he viimein pääsivät katsomaan Jasperia. Jasper se oli, kyllä Anna poikansa tunnisti, mutta jotenkin ei siltikään Jasper. Hän kosketti varovasti pojan poskea, niin kylmää ja siloista. Eikä Jasper näyttänyt nukkuvalta, kuten oli sanottu. Hän näytti vain ja ainoastaan kuolleelta.



Anna ei paneutunut hautajaisten järjestelyyn. Hautajaiset merkitsivät jäähyväisiä ja eroa, eikä hän ollut valmis niihin. Ja mitä helvetin väliä oli sillä, mitä ruokaa vieraille tarjottiin tai minkä väriset kukat olivat siunauskappelin pöydällä? Mutta ilmeisesti sillä oli, sillä niin tarmokkaasti Kimmo ja hänen äitinsä paneutuivat järjestelyihin. Anna vetäytyi syrjään. Öisin hän kävi istumassa Jasperin huoneessa. Siellä kaikki oli edelleen ennallaan, aivan kuin huone odottaisi edelleen poikaa koulusta kotiin. Mutta ei Anna voinut huonetta syyttää, niin odotti hänkin.



Kyyneleet. Oli päiviä, jolloin Anna ei pystynyt muuhun kuin itkuun, ja toisia, jolloin hän oli niin lukossa, ettei pystynyt itkemään. Hautajaiset olivat kaksinkertainen turvalukko. Ehkä Anna oli siirtynyt vartalonsa ulkopuolelle tai piiloutunut syvälle itseensä. Hän asteli Vilman kanssa hiljaiseen kappeliin ensimmäisenä. He istuivat etummaiseen penkkiin, ja Anna otti Vilman käden omaansa. Urut alkoivat soida, ja Anna seurasi kuinka Kimmo ja suvun miehet kantoivat valkoisen arkun alttarille. Pää kallellaan Anna kuunteli papin puhetta, ei taaskaan tajunnut sanoista mitään, mutta tyynen rauhallisena istui paikallaan. Vilman käsi toisessa ja Kimmon käsi toisessa kädessään.



Hän luki mitä kukkavihossa luki. Värssyn oli valinnut Kimmo tai hänen äitinsä, Anna ei tiennyt, eikä välittänyt. Ei maailmassa ollut sellaisia sanoja, jolla oikeasti saattoi sanoa hyvästit omalle lapselleen. Se oli mahdottomuus.



“Maan korvessa kulkevi lapsosen tie” saattoi Jasperin ulos kappelista. Hiljaisuus matkan haudalle. Kun arkkua alettiin laskea syvään hautaan, Anna kuuli ympäriltään nyyhkäisyjä.


Anna puraisi alahuultaan, koska hänen teki mieli korjata papin sanomisia. Ei Jasper ollut tullut maasta, Jasper oli tullut hänestä. Annan lihasta ja verestä. Hän oli yhdeksän kuukauden ajan kasvattanut poikaansa valmiiksi tähän maailmaan, mutta ei pystynytkään suojelemaan Jasperia silloin kun poika olisi eniten tarvinnut äitiään.



Hautajaisten jälkeen Kimmo palasi töihin ja Vilma kouluun. Anna palasi kuplaan. Pitkiä päiviä, loppumattomia öitä. Hänen annettiin olla, luottivat siihen, että aika auttaisi.



Ja eräänä päivänä Anna oivalsi. Maailmassa ei niin paljoa aikaa olisikaan, että se auttaisi. Kipu pysyisi aina, kaipaus vielä sitäkin pitempään. Mutta hänellä oli Vilma. Reipas tyttö, ainut lapsi, se joka vielä tarvitsi äitiään. Anna muisti vannoneensa äitinsä alkoholismin myötä, että hän ei ikinä jättäisi lapsiaan yksin. Mikään ei olisi lapsia tärkeämpi. Joten Anna palasi arkeen, koululaisen äidiksi, joka laittoi ruokaa, auttoi läksyissä ja pesi pyykkiä. Oli, kuunteli ja tuki.



Vuosia, vuosia myöhemmin Annasta näkyi edelleen menetys, ja se myös tuntui. Sydämeen oli jäänyt haamukipu, paikasta, josta Jasper oli repäisty pois. Anna eli, oli onnellinen Vilmasta, nauroi ja iloitsi, mutta koko ajan hän katsoi maailmaa aurinkolasien läpi. Musta oli todella mustaa ja väreiltä vei kirkkauden surun tummentama linssi.

Anteeksi, te saatte todella hilpeillä aiheilla valmistautua jouluun (Rakkautta, teinejä, söpöstelyä, lämpöä ja huumoria on ohjelmassa, mutta vähän myöhemmin. Miten nyt näitä saan valmiiksi)... Idea tähän novelliin tuli taas kerran bussissa, katselin ulos ikkunasta ja tuo alku tuli aika lailla sellaisenaan päähäni. Mutta menikö tämä yli? Oliko liian melodramaattinen tai mässäilevä? En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään. Kun en minä muutenkaan osaa arvioida tekstejäni. Äh. Nyt nukkumaan.

9. luukku 

4 kommenttia:

  1. Menetin oman veljeni tämän vuoden alussa liikenneonnettomuudessa, joten tekstiin samaistumisen määrä on sanoinkuvaamattoman suuri. Itsehän en tosiaankaan ole vielä tuossa vaiheessa, missä kaikki palaa ennalleen ja veljeni olisi vain kaunis muisto. Joka päivä pienetkin asiat muistuttavat hänestä ja ikävä vain on aivan saatanan suuri.
    Tulipas tästä avautuminen, vaikka tarkoituksenani oli tulla kommentoimaan tekstejäsi, jotk ovat taas vaihteeks olleet aivan mielettömiä. Ainoa miinuspuoli, mikä täytyy sanoa, ettet aivan irtaannu maanpinnasta kehujen myötä (voisko niin edes kohdallasi käydä?) on nuo pienet kirjoitusvirheet, joita välillä bongailen. Mutta niitä on varmasti tässä omassa kommentissanikin, ja mitäpä tällainen keskenkasvuinen mistään vielä mitään ymmärtäisi, joten jätän tämän nyt vain tähän :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei. Olen todella pahoillani. Ihan kamala kuulla. Minä olen sillä tavalla "onnekas", että läheiset, jotka ovat kuolleet, ovat myös sairastaneet pitkään. Eli kuolema on kaiken sen kärsimyksen jälkeen ollut myös helpotus. Mutta menettää rakas aivan varoittamatta... En edes pysty kuvittelemaan sitä tuskaa. Mahdottoman paljon voimia ja jaksamista sinulle. <3 Ja kiitos, että kerroit tarinasi.

      (Ja ne kirjoitusvirheet. Olen alistunut, että vaikka tavaan tekstin läpi 20 kertaa, niitä on siellä. Että ehkä sitten kun siirryn esilukijan käyttöön, niin helpottaa)

      Poista
  2. Ei, tarinasi ei ollut liian melodramaattinen tai mässäilevä tai mitään... se oli vain... kammottava!

    Juurikin tuonikäisen poikalapsen (eronneena) isänä samaistuin Annaan täysin, en osaa (halua) edes kuvitella millainen isku olisi kuulla oman lapsen kuolemasta. Oli jo aivan tarpeeksi järkyttävää saada viesti Saksasta (jossa lapseni siis nykyään asuu) että termiitti oli ajanut polkupyörällä pihakadulla auton kanssa yhteen. Pelästymistä lukuunottamatta mitään ei sattunut, mutta yöunet meni... saas nähä kuin käy tänä yönä.


    T. Häirikkö painajaismaisissa tunnelmissa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, kamala kokemus aivan varmasti. Onneksi selvisitte säikähdyksellä!

      Poista