On olemassa asioita, joista ei osaa sanoa varmasti milloin se jokin on alkanut. Annan elämässä sellaisia oli äidin alkoholismi, ei hän osannut sanoa, milloin siitä hauskasta pikkuhiprakassa höseltävästä pienten lasten äidistä tuli torin laidalla muiden pultsareiden kanssa istuva alkoholisti. Tai rakkaus Kimmoon, sekin oli ilmestynyt hiljaa ja hiipien hänen elämäänsä. Mies oli tullut ja ollut, tukenut ja hauskuuttanut, ja jossain vaiheessa Anna oli tajunnut rakastuneensa. Ehkä oli ollut aina.
Sitten on niitä tapahtumia, joista
osaa sanoa minuutilleen, milloin elämä muuttuu täysin ja peruuttamattomasti.
Lokakuun 14. päivä, kello 16.54.
Anna lisäsi ruokakerman paistuneiden
broilerinsuikaleiden joukkoon ja hämmensi sen jälkeen tagliatellea.
- Äiti, onko tämä lasku oikein? Vilma
kysyi keittiön pöydän äärestä.
Tytön oma pöytä oli niin täynnä
piirustuksia ja hamahelmiä, että hän ei mahtunut niiden seassa tekemään
läksyjään. Perjantaina tyttö saisi luvan siivota sotkunsa, ilman venkoilua.
Anna hämmensi kastiketta, pienensi
levyä ja otti muutaman askeleen pöydän ääreen.
- On oikein, hyvä, Anna kehui ja
vilkaisi kelloa. Kello tuli viiteen. Kimmon pitäisi olla kohta kotona, ja
oikeastaan Jasperinkin pitäisi olla jo, mutta tietysti poika luuhasi kavereiden
kanssa. Jasper alkoi lähestyä murkkuikää, ja kavereista oli alkanut tulla
todella tärkeitä.
Ovikello soi, ja Anna rypisti
hämmentyneenä otsaansa. Oliko Jasper unohtanut avaimensa vai tulivatko Jehovat
todistamaan? Hän pienensi levyä, jolla pasta kiehui ja käveli ovelle.
Anna näki jotain tummaa oven
koristelasien läpi ennen kuin aukaisi oven.
Tumma osoittautui poliisin
siniseksi. Anna ei pystynyt sanomaan mitään, hän kävi läpi
mahdollisia kauhuskenaarioita. Oliko Kimmo joutunut onnettomuuteen? Iso tie oli
niin vaarallinen: mutkainen, kapea ja tiellä liikkui paljon rekkoja...
- Oletteko Anna Karjalainen? vanhempi
miespoliisi kysyi tervehdittyään.
Anna vain nyökkäsi. Sanokaa jo, hän
mietti, mutta miehet eivät puhuneet ennen kuin he olivat siirtyneet
olohuoneeseen, ja Anna istui.
Annan mieli sulkeutui, hän yritti
torjua kaiken sen mitä poliisien suusta kuului. Etenkin sen, että Jasper oli
kuollut. Eihän se voinut olla totta, hänen leveästi hymyilevä esikoisensa ei
voinut olla mitään muuta kuin elossa.
Aivan kohta Jasper avaisi oven,
jättäisi kengät keskelle tuulikaappia, pudottaisi reppunsa kulkuväylälle ja
myttäisi takin jotenkuten naulakkoon. Ryntäisi keittiöön kysymään mitä oli
ruokana ja tuhahtaisi ärtyneenä, kun Anna käskisi hänet pesemään käsiään.
Anna tavoitti Vilman katseen, tyttö
nojasi olohuoneen ja keittiön väliseen saarekkeeseen ja katseli silmät pyöreinä
poliiseja ja äitiään. Näytti tajunneen jotain suurta.
- Rouva, yritimme tavoittaa miestänne,
mutta hän ei vastaa. Missä hän on?
- Kimmo on ihan kohta kotona, Anna sai
sanotuksi.
- Tule Vilma tänne, hän pyysi ja
kerrankin Vilma totteli häntä. Käpertyi pyytämättä syliin.
Anna hengitti sisään ja ulos, sisään
ja ulos, sisään ja ulos. Kipu tuntui jossain hänen tajuntansa reunoilla. Annan
sisin oli jäälautta ja se jokin oli alkanut murskata hauraita reunoja ja
etenisi railoina aivan keskelle asti, sinne mikä ennen oli ollut teräsjäätä. Hän tiesi sen jo nyt, mutta ei voinut muuta kuin istua ja odottaa.
Ovi kiskaistiin auki, ja Kimmon ääni
kuului heti kynnykseltä:
- Anna, miksi meidän pihassa on
poliisiauto? Taasko se naapurin pipipää on tullut häiriköimään?
- Kimmo, Anna sai kuiskattua, mutta ei
muuta.
Hän katsoi kuin hidastettua
mykkäfilmiä, kun Kimmo astui olohuoneeseen. Kuinka hän istui heidän viereensä.
Poliisien suut heiluivat. Kimmon kasvojen ilme vääristyi ja kyyneleet alkoivat
virrata hänen kasvoilleen. Anna ei ymmärtänyt mitä tapahtui.
- Mitä nyt? hän kysyi hitaasti.
- Sanokaa, että se ei ole totta.
Jasper ei voi olla kuollut, Kimmo itki, ja myös Vilma oli alkanut itkeä.
Poliisi toisti kärsivällisesti.
Jasper oli kuollut. Hän oli jäänyt
auton alle lähellä kotia. Kuljettajaa epäiltiin rattijuopumuksesta.
Nyt jokainen lause, jokainen sana,
upposi Annan tajuntaan peruuttamattomasti.
Jasper.
Anna ohjasi Vilman Kimmon syliin ja
käveli keittiöön. Hän käänsi hellan levyt sammuksiin, katsoi kuiviin kiehunutta
pastaa ja palanutta kastiketta.
Jasper.
Karjaisten Anna heitti paistinpannun
ja kattilan seinään, jotain helähti. Ääni oli sama kuin hänen sisällään,
sielläkin jotain helähti. Rikkoutui tavalla, jota ei korjaisi mikään.
Aika menetti merkityksensä. Anna
muutti kuplaan, jonka seinät olivat tehty surusta ja vihasta. Epätoivosta ja
kaipauksesta. Tuskasta ja epäuskosta. Muu maailma ei pystynyt rikkomaan kuplan
seiniä, eikä Anna jaksanut edes yrittää. Häntä kehotettiin puhumaan, mutta
miten puhua asiasta, jolle ei löytynyt sanoja?
Anna ei ymmärtänyt, miten jotain
niin arvokasta voitiin viedä silmänräpäyksessä. Miten täynnä elämää oleva pieni
poika, olikin pelkkä viileä vahanukke, kun he viimein pääsivät katsomaan Jasperia.
Jasper se oli, kyllä Anna poikansa tunnisti, mutta jotenkin ei siltikään
Jasper. Hän kosketti varovasti pojan poskea, niin kylmää ja siloista. Eikä
Jasper näyttänyt nukkuvalta, kuten oli sanottu. Hän näytti vain ja ainoastaan
kuolleelta.
Anna ei paneutunut hautajaisten
järjestelyyn. Hautajaiset merkitsivät jäähyväisiä ja eroa, eikä hän ollut
valmis niihin. Ja mitä helvetin väliä oli sillä, mitä ruokaa vieraille
tarjottiin tai minkä väriset kukat olivat siunauskappelin pöydällä? Mutta
ilmeisesti sillä oli, sillä niin tarmokkaasti Kimmo ja hänen äitinsä
paneutuivat järjestelyihin. Anna vetäytyi syrjään. Öisin hän kävi istumassa
Jasperin huoneessa. Siellä kaikki oli edelleen ennallaan, aivan kuin huone
odottaisi edelleen poikaa koulusta kotiin. Mutta ei Anna voinut huonetta
syyttää, niin odotti hänkin.
Kyyneleet. Oli päiviä, jolloin Anna
ei pystynyt muuhun kuin itkuun, ja toisia, jolloin hän oli niin lukossa, ettei
pystynyt itkemään. Hautajaiset olivat kaksinkertainen turvalukko. Ehkä Anna oli
siirtynyt vartalonsa ulkopuolelle tai piiloutunut syvälle itseensä. Hän asteli
Vilman kanssa hiljaiseen kappeliin ensimmäisenä. He istuivat etummaiseen penkkiin,
ja Anna otti Vilman käden omaansa. Urut alkoivat soida, ja Anna seurasi kuinka Kimmo
ja suvun miehet kantoivat valkoisen arkun alttarille. Pää kallellaan Anna
kuunteli papin puhetta, ei taaskaan tajunnut sanoista mitään, mutta tyynen
rauhallisena istui paikallaan. Vilman käsi toisessa ja Kimmon käsi toisessa
kädessään.
Hän luki mitä kukkavihossa luki.
Värssyn oli valinnut Kimmo tai hänen äitinsä, Anna ei tiennyt, eikä välittänyt.
Ei maailmassa ollut sellaisia sanoja, jolla oikeasti saattoi sanoa hyvästit
omalle lapselleen. Se oli mahdottomuus.
“Maan korvessa kulkevi lapsosen tie”
saattoi Jasperin ulos kappelista. Hiljaisuus matkan haudalle. Kun arkkua
alettiin laskea syvään hautaan, Anna kuuli ympäriltään nyyhkäisyjä.
Anna puraisi alahuultaan, koska
hänen teki mieli korjata papin sanomisia. Ei Jasper ollut tullut maasta, Jasper
oli tullut hänestä. Annan lihasta ja verestä. Hän oli yhdeksän kuukauden ajan
kasvattanut poikaansa valmiiksi tähän maailmaan, mutta ei pystynytkään
suojelemaan Jasperia silloin kun poika olisi eniten tarvinnut äitiään.
Hautajaisten jälkeen Kimmo palasi
töihin ja Vilma kouluun. Anna palasi kuplaan. Pitkiä päiviä, loppumattomia
öitä. Hänen annettiin olla, luottivat siihen, että aika auttaisi.
Ja eräänä päivänä Anna oivalsi.
Maailmassa ei niin paljoa aikaa olisikaan, että se auttaisi. Kipu pysyisi aina,
kaipaus vielä sitäkin pitempään. Mutta hänellä oli Vilma. Reipas tyttö, ainut
lapsi, se joka vielä tarvitsi äitiään. Anna muisti vannoneensa äitinsä
alkoholismin myötä, että hän ei ikinä jättäisi lapsiaan yksin. Mikään ei olisi
lapsia tärkeämpi. Joten Anna palasi arkeen, koululaisen äidiksi, joka laittoi
ruokaa, auttoi läksyissä ja pesi pyykkiä. Oli, kuunteli ja tuki.
Vuosia, vuosia myöhemmin Annasta
näkyi edelleen menetys, ja se myös tuntui. Sydämeen oli jäänyt haamukipu,
paikasta, josta Jasper oli repäisty pois. Anna eli, oli onnellinen Vilmasta,
nauroi ja iloitsi, mutta koko ajan hän katsoi maailmaa aurinkolasien läpi.
Musta oli todella mustaa ja väreiltä vei kirkkauden surun tummentama linssi.
Anteeksi, te saatte todella hilpeillä aiheilla valmistautua jouluun (Rakkautta, teinejä, söpöstelyä, lämpöä ja huumoria on ohjelmassa, mutta vähän myöhemmin. Miten nyt näitä saan valmiiksi)... Idea tähän novelliin tuli taas kerran bussissa, katselin ulos ikkunasta ja tuo alku tuli aika lailla sellaisenaan päähäni. Mutta menikö tämä yli? Oliko liian melodramaattinen tai mässäilevä? En osaa sanoa, mutta pahoin pelkään. Kun en minä muutenkaan osaa arvioida tekstejäni. Äh. Nyt nukkumaan.
9. luukku
9. luukku
Menetin oman veljeni tämän vuoden alussa liikenneonnettomuudessa, joten tekstiin samaistumisen määrä on sanoinkuvaamattoman suuri. Itsehän en tosiaankaan ole vielä tuossa vaiheessa, missä kaikki palaa ennalleen ja veljeni olisi vain kaunis muisto. Joka päivä pienetkin asiat muistuttavat hänestä ja ikävä vain on aivan saatanan suuri.
VastaaPoistaTulipas tästä avautuminen, vaikka tarkoituksenani oli tulla kommentoimaan tekstejäsi, jotk ovat taas vaihteeks olleet aivan mielettömiä. Ainoa miinuspuoli, mikä täytyy sanoa, ettet aivan irtaannu maanpinnasta kehujen myötä (voisko niin edes kohdallasi käydä?) on nuo pienet kirjoitusvirheet, joita välillä bongailen. Mutta niitä on varmasti tässä omassa kommentissanikin, ja mitäpä tällainen keskenkasvuinen mistään vielä mitään ymmärtäisi, joten jätän tämän nyt vain tähän :D
Voi ei. Olen todella pahoillani. Ihan kamala kuulla. Minä olen sillä tavalla "onnekas", että läheiset, jotka ovat kuolleet, ovat myös sairastaneet pitkään. Eli kuolema on kaiken sen kärsimyksen jälkeen ollut myös helpotus. Mutta menettää rakas aivan varoittamatta... En edes pysty kuvittelemaan sitä tuskaa. Mahdottoman paljon voimia ja jaksamista sinulle. <3 Ja kiitos, että kerroit tarinasi.
Poista(Ja ne kirjoitusvirheet. Olen alistunut, että vaikka tavaan tekstin läpi 20 kertaa, niitä on siellä. Että ehkä sitten kun siirryn esilukijan käyttöön, niin helpottaa)
Ei, tarinasi ei ollut liian melodramaattinen tai mässäilevä tai mitään... se oli vain... kammottava!
VastaaPoistaJuurikin tuonikäisen poikalapsen (eronneena) isänä samaistuin Annaan täysin, en osaa (halua) edes kuvitella millainen isku olisi kuulla oman lapsen kuolemasta. Oli jo aivan tarpeeksi järkyttävää saada viesti Saksasta (jossa lapseni siis nykyään asuu) että termiitti oli ajanut polkupyörällä pihakadulla auton kanssa yhteen. Pelästymistä lukuunottamatta mitään ei sattunut, mutta yöunet meni... saas nähä kuin käy tänä yönä.
T. Häirikkö painajaismaisissa tunnelmissa
Hui, kamala kokemus aivan varmasti. Onneksi selvisitte säikähdyksellä!
Poista