torstai 17. joulukuuta 2015

16. luukku: Pelimiehen haaste, osa 3


Ei voinut olla. Kaikista naisista juuri Tiukuun. Vaikka Anselmi kuinka hoki eitä ja epäuskoa, pelko pysyi. Lopulta hän kömpi ylös sängystä, käveli jääkaapille ja joi suoraan purkista appelsiinimehua. Oispa kaljaa, Anselmi katsoi jääkaappiinsa, jossa ei ollut hyllyjen lisäksi juuri muuta. Hän katsoi ikkunasta, elokuun pimeään yöhön. Minne Tiuku oli mennyt? Aivan uudenlainen pelko ravisti Anselmia. Voi helvetti, hän oli jäänyt pyörimään niin oman napansa ympärille, ettei edes tajunnut Tiukun häipyneen.

Anselmi ryntäsi etuovesta ulos ja huusi Tiukua. Tietenkään hän ei kuullut vastausta. Anselmi oli varma, että vaikka Tiuku istuisi pihagrillin vieressä, tämä ei vastaisi hänelle. Voi saatanan idiootti, mitä jos Tiukulle tapahtuu jotain? Anselmi taputteli taskujaan, eikä löytänyt kännykkäänsä. Hän palasi sisälle ja löysi kadonneen kapulan myttyisen päiväpeiton laskoksista. Jos hän ei olisi niin helvetinmoinen panikoija, Tiuku olisi tälläkin hetkellä turvassa hänen sängyssään. Paskat siitä, että Anselmi ei tämän seurassa ollut lähelläkään turvaa.

Hän kuunteli hermostuneena tuuttauksia linjalla, lopulta Ronja vastasi unisena:
- Haloo?
- Yritä tavoittaa Tiukua ja sitten kun saat sen kiinni, niin ilmoita mulle. Ja jos se ei vastaa sulle, niin yritä saada joku muu varmistamaan, että Tiuku on kunnossa.
- Mitä siellä tapahtui? Ronja kysyi ei-enää-yhtään-unisena.
- Väärinkäsitys ja Tiuku katosi ja mä en tiedä missä se on, Anselmi kuuli äänensä olevan ärsyttävän korkea.
- Mä yritän tavoittaa sitä ja ilmoitan sitten kuinka kävi.
- Kiitos, Anselmi huokasi.
- Mä luotin suhun, Ronja sanoi hiljaa.
Anselmi ei keksinyt siihen mitään sanottavaa, joten hän sulki puhelimen. Hän ei voinut jäädä kiertämään kehää huoneesta toiseen siihen asti, että Ronja ilmoittaisi jotain. Eikä hän samppanjan jälkeen uskaltanut lähteä rattiin. Kireänä Anselmi soitti taksin. Hän nykäisi paidan päälleen ja meni ulos odottamaan. Anselmi kiroili taksin hitautta, vilkaisi joka toinen sekunti puhelintaan, ettei häneltä vain mennyt saapuva puhelu ohi. Lopulta auton valot alkoivat välkähdellä puiden takaa ja Anselmi hyökkäsi oven kahvaan kiinni ennen kuin auto oli edes kunnolla pysähtynyt.

- Minne matka? elämäänsä kyllästyneen näköinen vanhempi taksikuski kysyi.
- Näitkö ketään kävelemässä, kun tulit tänne? Anselmi kysyi ensin.
- En tainnut nähdä.
- No sitten ajellaan vaan, hiljakseen.
- Etsintä käynnissä?
- Jotain sellaista, Anselmi sanoi hiljaa
Toivottavasti Tiuku oli kunnossa ja turvassa, tai edes turvassa. Hän oli leikitellyt niin törkeästi viime kuukaudet Tiukun tunteilla, että ei ollut tosikaan. Anselmia hävetti. Kunpa hän olisi silloin ekana iltana tyytynyt siihen, että Tiuku oli häntä paljon nokkelampi. Mutta ylpeytensä takia hän oli satuttanut sekä itsensä, että Tiukua.

Anselmin katse liikkui levottomana tien reunalta toiselle. Minne asti Tiuku oli ehtinyt? Oliko tämä pysytellyt tiellä vai lähtenyt maastoon? Taksi matoi hiljaisesti maantien varteen ja Anselmi käski jatkamaan kohti kaupunkia. Hän tarkisti kellon ja yritti miettiä, milloin Tiuku oli lähtenyt ja kuinka nopeasti tämä pystyisi kulkemaan? Kilometrit taittuivat ja epätoivo alkoi vallata Anselmin mielen, juuri kun hän oli pyytämässä kuskia hiljentämään ja kääntämään ympäri hänen puhelimensa soi. Anselmi vastasi välittömästi.
- Tiuku on kotona, Ronja ilmoitti.
Lyhyesti, kuulosti kovin tylyltä.
- Hyvä, Anselmi huokaisi. – Onko se kunnossa?
- Ai nytkö sua kiinnostaa?
- Joo, joo, mä mokasin, mutta onhan Tiuku kunnossa? Anselmi ei välittänyt Ronjan pistävyydestä.
- Tiukun vointi ei kuulu enää millään tavalla sulle, Ronja tiuskahti ja sulki linjan.
Anselmi kuunteli tuuttauksia ja tajusi Ronjan olevan oikeassa.
- Voidaan palata sinne mistä lähdettiin, hän sanoi kuskille.
Hiljaisena mies käänsi auton ympäri ensimmäisessä mahdollisessa paikassa, ja Anselmi keskittyi tuijottamaan pimeyttä tien ulkopuolella. Tiuku oli siis tallessa. Hänestä ei tarvinnut kantaa huolta, niin kuin Ronja oli tylysti ilmoittanut. No, ei hän olisikaan Tiukusta enää huolehtinut. Nyt pitäisi vaan unohtaa, että oli koskaan tavannutkaan Tiukua. Onneksi hän palasi ensi viikolla takaisin kotiin, yhdeksän päivää jäljellä ja hän pääsisi täältä pois.

Anselmi keskittyi treenaamiseen ja hikoiluun. Kahdeksan päivää jäljellä. Viimeisten treenien lisäksi hänen pitäisi käydä vielä porukoiden luona, Nellin luona Turussa ja tavata kaverit viimeistä kertaa. Epämääräiset ajatukset ja hermostuneen jomotuksen vatsassa hän sysi tietoisesti syrjään. Niiden vatvominen vain pahentaisi tilannetta. Harjoittelu sujui ihan hyvin, kotona käynti äidin viimeisenä lomapäivänä sujui ihan kivuttomasti, kesän viimeiset saunabileet poikien kanssa ihan hauskasti. Kaikki oli ihan “sopiva adjektiivi tähän”, ja se kyllä sopi Anselmille.

Sunnuntaina hän ajoi Turkuun Nellin luo. Kolme päivää jäljellä. Matkalla hän ei voinut hillitä itseään, vaan antoi Bemarilleen luvan kulkea, enimmäkseen vasenta kaistaa, nopeusmittarin viisari kallistui vahvasti oikealle. Hän käänsi vielä stereot täysille ja tunsi hetken pelkkää tyyneyttä. Mielenrauha alkoi jälleen rakoilla, kun hän joutui hidastamaan oikean rampin lähestyessä. Lopun matkaa hän noudatti nopeusrajoituksia ja joutui vähän ajamaan lenkkiä ennen kuin löysi parkkipaikan.

Nelli avasi oven ja Anselmi haistoi keittiöstä tulevat tuoksut.
- Hei, mikä täällä haisee?
- Uunissa on omenapiirakka, Nelli vastasi ylpeästi hymyillen.
- Oikeasti? Mistä lähtien sä olet osannut leipoa?
- No, en mä oikein osaakaan, mutta opettelen. Se on hyvää vastapainoa kaikelle pänttäämiselle ja papereiden pyörittelylle.
Anselmi silmäsi yllättyneenä pikkusiskoaan ja istui olohuoneen sohvalle. Heidän vielä asuessaan kotona Nelli ei ollut kiinnostunut mistään kotitöistä. Hän vilkaisi ympärilleen ja yllättyi kuinka siistiä kämpässä oli.
- Mitä kuuluu?
- Ei ihmeitä, kohta on loma lusittu ja pääsee viimein kotiin.
- Millainen kesä oli?
- Ihan kiva. Hyviä treenejä ja kavereita ja perhettä, Anselmi luetteli tutun vastauksen.
- Millainen se oli ihan oikeasti? Nelli sanoi ja nosti toisen jalan alleen nojatuolissa.
- Miten niin? Anselmi kysyi varautuneena.
- Sä olet mun veli ja vaikka me ei enää asuta saman katon alla, mä kyllä huomaan, että sussa on jotain outoa. Siksi mä sut kutsuinkin tänne. Voidaan puhua ilman äidin tai isän puuttumista asiaan.
- Ei ole mitään puhuttavaa, Anselmi sanoi pitkin hampain. Hän oli uskonut Nellin vilpittömyyteen ja kuvitellut, että tämä oli vain halunnut nähdä hänet ennen talven yli kestävää eroa.
- Okei. Millainen kausi on tulossa? Onko teillä mahdollisuuksia pärjätä?
- Joukkueen runko on sama kuin viime kaudella ja me tunnetaan toisemme, että eiköhän me päästä ensi keväänä pudotuspeleissä vielä pidemmälle kuin viime keväänä.
- Mites kesän kuntotestit?
- Paremmin kuin viime kesänä, että sikäli jees.

Keittiössä joku alkoi soida.
- Joko se on palovaroitin? Anselmi kysyi huvittuneena.
- Äh, munakello. Sä varmaan juot kahvia?
Anselmi myöntyi ja Nelli katosi keittiöön. Anselmi kuuli kuinka uunin luukku avattiin ja suljettiin, asunnossa leijui yhä vahvempi omenan, kanelin ja sokerin tuoksu. Kohta Anselmi aisti myös kahvin tuoksun ja kuunteli astioiden kilinää.
- Tuu keittiöön, kahvi on ihan just tippunut, Nelli kailotti ja Anselmi nousi pystyyn. Toivottavasti pikkusisko ei syyllistyisi enempään uteluun, muuten hän lähtisi täältä aika liukkaasti.

Keittiössä Nelli tuntui unohtaneen äskeisen puheenaiheen ja säksätti tuttuun tyyliin alkavasta lukuvuodesta, päättyneistä kesätöistä ja juoruja yhteisten tuttujen elämästä. Anselmi kuunteli puolella korvalla ja katseli epäluuloisesti pöydälle nostettua omenapiirakkaa. Se näytti ihan oikealta, tuoksui ihan oikealta, mutta maun saisi Nelli kokeilla ensin.
- Ota vaan, Nelli nyökkäsi vuoan suuntaan.
- Naiset ensin, Anselmi palautti nyökkäisyn.
- Sä epäilet mun kykyjäni, Nelli arvasi kerrasta.
- En suinkaan, Anselmi sanoi, mutta väite ei mennyt läpi.
Nelli leikkasi ison palan piirakkaa ja kaatoi keltaisesta purkista valmista vaniljakastiketta piirakalle. Anselmi odotti ensimmäiseen lusikalliseen asti ennen kuin uskalsi leikata oman palasen.
- Tässä pohjassa on joku, mikä mua tökkii, Nelli analysoi, ja Anselmi arveli hänen käyttäneen suolaa sokerin sijasta ja maistoi hyvin varovasti. Ihmeiden aika ei ollut ohi, omenapiirakka maistui omenapiirakalle.
- Mikä vika tässä muka on? Anselmi kysyi ihmeissään ja leikkasi isomman lusikallisen.
- Tämä murotaikinapohja. Joko mä en osaa tehdä sitä oikein tai sitten se ei vaan ole mun suuni makuista.
Anselmi katsoi Nelliä, joka näytti olevan tosissaan. Hän lusikoi ensimmäistä palasta hyvällä halulla ja kehaisi välissä:
- Hyvää piirakkaa.
- Milloin sä muuten viimeksi olet maistanut hyvää piirakkaa? Nelli kysyi ja Anselmi joutui nielaisemaan suullisen kahvia hyvin hätäiseen, ettei olisi purskauttanut niitä pöydälle.
- Onhan siitä aikaa, hän sanoi varovasti.
- Siksikö sä olet niin vaisu? Nelli kysyi varovasti.
Anselmi katsoi pikkusiskoaan, josta oli kuin varkain kasvanut aikuinen, joka näki hänen lävitseen suoraan.
- En mä ole vaisu, hän kuitenkin kiisti.
- Äsken puhuit tulevasta kaudesta yhtä innokkaasti kuin iskä kauppareissusta. Normaalisti sä jaksat jauhaa miljoona vuotta talven peleistä, joukkueen kehityksestä ja omasta kunnostasi. Mutta äsken tuskin kahta lausetta asiasta. Sun silmät ei hymyile yhtään. Että jokin on nyt vinossa.
Anselmi ei vastannut, vaan leikkasi uuden, äskeistä isomman, palan piirakkaa.
- Mä en usko, että sillä on mitään tekemistä jääkiekon kanssa. Ennen kuin tulit, mä vielä googlasin kaikki uutiset ja juorut, ja sun asemasi joukkueessa on hyvä, et ole vaarassa joutua siirtolistalle. Enkä mä usko, että sulla on terveydenkään kanssa mitään ongelmia, kyllä sä niistä kertoisit. Muistan edelleen liian elävästi ne toissa kevään kertomukset sun nivusvammasta. Sherlockina heittäisin, että kyseessä on joku nainen.

Anselmi kuunteli Nellin pohdintaa, eikä saanut sanotuksi mitään. Eikä sen puoleen, uskaltanut edes katsoa siskoon. Tämä luki häntä paremmin, kuin hän olisi halunnut.
- Googlasin jälleen. Viimeisen kerran susta on bileuutisia ennen juhannusta, halailit jotain blondia grillin edessä. Sen jälkeen ei mitään. Joko sä olet oppinut olemaan pokaamatta naisia julkiselta paikalta tai sitten sulla ei ole ollut ketään. No kumpi on todennäköisempää, se että käytät jotain Tinderiä vai se, että olet viettänyt kesän selibaatissa? Rehellisesti sanottuna ei kumpikaan, Nelli iski todisteita ja oletuksia pöytään kuin poliisikuulustelussa, ja Anselmin selkäranka oli muuttunut notkeaksi kuin naulakko. Kuinka paeta tilanteesta? Lähteä vain juoksemaan? Eteisessä pitäisi pysähtyä hetkeksi laittamaan kengät jalkaan, mutta ehkä Nelli ei saisi häntä siinä kiinni.
- Sä et vissiin halua sanoa mitään?
Hiljaisuus syveni, kun Nelli hetken odotti veljensä vastausta.
- Niin mä vähän arvelinkin. Sitten tulee ihan puhtaita veikkauksia. Mä luulen, että sä löysit kesällä jonkun erityisen ja erilaisen, mutta juttu ei toiminutkaan ja nyt sä olet ihan maassa.
Nellistä tulisi erinomainen syyttäjä, sen verta tehokkaasti tämä nuuski totuuden esiin.
- Sitä mä vaan ihmettelen, ettei lehdistössä ole ollut juttuja, että jolu Victoria’s Secretin enkeleistä lomailisi Suomessa. Mä kun olen vähän olettanut, että sulle ei yhtään vähempi kelpaa, Nelli heitti.
Hän oli tarkoittanut sen vitsiksi, mutta Anselmi otti sen loukkauksena. Tiuku erottuisi ilman muuta enkeleiden joukosta, mutta ainoastaan parhaalla mahdollisella tavalla.
- Kyllä sä voit mulle puhua. Ja jos et mulle, niin edes jollekin. Tietääkö Tino tai Nico tästä naisesta?
- Ei ole mitään naista, Anselmi ärähti ponnettomasti.
- Eipä.
- Usko jo. Ei ole. Mä en halua, että on ketään, eikä sekään halua, että on.
- Sä tuossa puhuit itsesti pikkaisen pussiin, Nelli huomautti totisena.
- Anna olla, anna vaan olla, Anselmi huokasi ja työnsi lautasensa kauemmaksi. Hän oli saanut tarpeekseen.
- Mä taidan lähteä.
- Ei sun tartte. Lupaan olla utelematta enempää.
Anselmi vilkaisi Nelliä ja tiesi, että ei tämä pystyisi itseään hillitsemään. Vähän kuin olisi yrittänyt ohjata valkohain huomion muualle sen jälkeen, kun se oli haistanut veren. Ja Anselmi oli oikeassa. Eteisessä Nelli halasi häntä tiukasti.
- Turvallista matkaa. Pelaa hyvin. Mutta ennen kuin lähdet, niin selvitä asiat. Jos joku nainen pystyy suhun noin vaikuttamaan, niin et sä sitä pysty unohtamaan. Muista, että kaikki ei ole aadoja.

Paluumatkalla Anselmi yritti unohtaa Nellin jäähyväiset musiikin ja vauhdin avulla, kumpikin tepsi kovin huonosti. Kotona hän jatkoi operaatiota viskin voimin, lääke ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopeavaikutteista saati tehokasta.

Kaksi päivää, kyllä hän kestäisi, Anselmi tolkutti itselleen, kun rojahti yöllä sänkyyn humalainen utu aivojensa ympärillä.

Anselmi pakkasi ja huolehti talonsa talviteloilleen. Isä ja äiti saisivat jälleen viedä veneen talvisatamaan, sillä he haluaisivat varmasti vielä käydä merellä. Hiljalleen hän alkoi laskea tunteja lähtöön, siihen, että pääsisi pois täältä. Pääsisi unohtamaan, sillä kyllähän se onnistuisi. Valtameri välissä helpottaisi kummasti asioita, väitti Nelli mitä tahansa. Ja miksi hänen pitäisi ajatella Tiukua, Anselmi oli satavarma, että Tiuku ei uhraisi hänelle ajatustakaan. Ja miksi uhraisi? Siinä olet ihan oikeassa, Anselmi myönsi pienelle äänelle, hänestä ei ollut muuta kuin harmia.

Hänen lentonsa lähtisi keskiviikkona klo 14.10 Helsinki-Vantaalta. Ja Anselmi luuli selvinneensä, kunnes tiistai-iltana iski suoranainen paniikki. Hän lähtisi huomenna, palaisi joskus ensi vuoden kesäkuussa. Eikä hänellä olisi siinä välissä pienintäkään mahdollisuutta nähdä Tiukua tai kuulla hänestä. Sen olisi pitänyt rauhoittaa, hänhän halusi unohtaa, mutta helvetti sentään ajatus tuntui mahdottomalta. Ei Tiukua, ei tämän teräviä heittoja, ei niitä hetkiä, jolloin hän oli saanut nähdä tämän suojakuoren taakse, ei niitä värikkäitä, jopa pelottavia tatuointeja, ei ivallista hymyä tai sitä oikeaa hymyä, ei yhden yhtä suudelmaa. Enää ikinä. Iäisyys oli pitkä aika, kun sitä alkoi miettiä siltä kantilta, että jotain ei enää olisikaan.

Hän voisi mennä Majakkaan, siellä Tiuku olisi. Hän voisi katsella tätä vähän kauempaa, niin että Tiuku ei edes tajuaisi hänen olevan talossa. Hän halusi varmistaa, että Tiukulla oli kaikki kunnossa. Ja toivoa, että tämä muistaisi levätä ja pitää huolta itsestään. Ehkä hän löytäisi jonkun pitämään huolta itsestään. Tai ehkä ei, ajatus sattui enemmän kuin yksikään taklaus kaukalon reunaan.
Anselmi kävi itsensä kanssa kamppailua, eikä tiennyt oliko hyvä vai paha puoli voitokas, kun hän istui autoonsa ja ajoi keskustaan.

- Sinulla ei ole asiaa tänne, portsari sanoi, kun hän marssi ovelle.
- Anteeksi kuinka? Anselmi kysyi epäuskoisena.
- Minä en voi päästää sinua sisään.
- Käsky johtajalta? Anselmi kysyi kuivasti, mutta sai vastaukseksi vain nuivan katseen.
Eli Tiuku päätti asian hänen puolestaan. Olkoon sitten, Anselmi mietti ja palasi autoonsa. No, nyt hän voisi lähteä kotiin nukkumaan. Aamulla olisi kuitenkin herätys, että hän ehtisi lentokentälle kahdeksitoista.

Mutta kodin sijaan hän ajoi, katuja ja maanteitä, kuunteli radiota ja seurasi kellon hidasta etenemistä. Kävi tankkaamassa ja joi pahaa kahvia. Söi kahden aikaan grillillä tuplapekonihampurilaisen ja  joi litran maitoa. Ajoi ja arveli, että oli menettämässä järkensä. Ja tottahan se oli, tässä ei ollut mitään järkeä. Mutta joskus jopa hänen päässään oli järkeä suurempia voimia.

Puoli neljältä Anselmi jätti auton kadunvarteen ja käveli Majakan takaovelle. Hän joutui odottelemaan vielä tovin. Elokuun aamuyö oli pimeä, mutta taivaanrannassa oli kaistale vaaleaa, aavistuksena tulevasta päivästä. Katuvalojen loiste oli ainut valo yökerhon takaisella kujalla. Hän pysytteli vähän syrjässä, kun ovi kävi ja hän tunnisti blokkaritytöt, Ronjan, portsarit ja viimeisenä ulos astui Tiuku raahaten mukanaan isoa jätesäkkiä.

Tiukun näkeminen ei ollut miellyttävä kokemus. Ikävä potkaisi pelottavan lujaa, Tiuku näytti entistä väsyneemmältä ja Anselmin teki mieli ottaa hänet syliinsä ja kantaa jonnekin nukkumaan vähintään viikoksi.
- Hei, hän sanoi kokeilevasti, kun Tiuku aukaisi roskiksen kantta.
Hän säikähti ja pyörähti pelästyneenä ympäri. Pelko vaihtui vihaksi ja sitten täydeksi ilmeettömyydeksi. Tiuku kääntyi ympäri kuin häntä ei olisikaan ja alkoi uudelleen aukaista roskista. Anselmi kiirehti hänen viereensä ja yritti tarttua jätesäkkiin. Vihainen riuhtaisu karkotti hänet vähän kauemmaksi ja avuttomana hän seurasi, kun Tiuku heitti roskat jäteastiaan.
Kansi rämähti kiinni ja Tiuku lähti harppomaan kohti valoja.

- Mä lähden huomenna takaisin Jenkkeihin, Anselmi sanoi, kun pääsi Tiukun rinnalle. Hän pysyi helposti naisen rinnalla, vaikka tämä selvästi kiristi tahtiaan.
- Yritin kyllä pysyä pois, mutta sitten mun oli pakko nähdä sut.
Kadut olivat autioita, ja Anselmilla oli vajaa kymmenen minuuttia aikaa selittää asiansa ennen kuin he olisivat Tiukun alaovella.
- Sä epäilit, että mä olisin rahapulassa tai lyönyt vetoa, kun tulin sun juttusille siellä golftapahtumassa. En ollut kumpaakaan. Mutta sä olit niin ärsyttävä, sait aina viimeisen sanan, nolasit mut ja epäilit mua homoksi, niin mä keksi vain yhden keinon saada sut hiljaiseksi ja todistaa miehuuteni… Tajuat varmaan. Mä halusin sulta suihinoton ja ehkä panon ja sitten olla koskaan soittamatta.
Anselmi tajusi kuulostavansa ykkösluokan kusipäältä, mutta ei hänen käytöstään voisi millään tavalla kaunistella tai maalata piilon, joten parempi kai tunnustaa ruma totuus ja toivoa, että he voisivat sitten olla puhtaan pöydän ääressä.
- Mä olen aina ollut sitä mieltä, että naisella pitää olla tissit ja vyötärö, pitää olla muodokas. Eikä saa olla isoja tatuointeja, ehkä joku kukka tai perhonen jossain pakarassa tai lapaluussa, mutta ei mitään näkyvää ja näyttävää. Olen tykännyt blondeista, enimmäkseen, vaaleat vaan on jotenkin kauniimpia. Ja naisen pitää osata olla hiljaa, mies on se, jolla on viimeinen sana, ja joka kertoo hauskimmat vitsit…
- Etkö sä jumalauta olet loukannut mua jo ihan tarpeeksi? Pitääkö mun vielä vittu kuunnella tässä miten sä maalailet kuvaa jostain täydellisestä naisesta, joka on kaikkea sitä mitä mä en ole? Tiuku pysähtyi ja karjui niin, että se varmasti kuultiin kaikkialla.

Haavoittunut katse Tiukun silmissä oli melkein liikaa Anselmille.

- Sä olet se täydellinen nainen, hän vain sanoi.
Hetken Tiuku näytti siltä, että todistaisi uudelleen kuinka sai miehen nenän murtumaan, mutta sitten tämä lähtikin harppomaan jälleen eteenpäin.
- Noin mä olin naisista ajatellut ja kun mä päätin saada sut sänkyyn, onko se nyt sitten kosto vai makea viimeinen sana, niin ajattelin, että sä et ole mitään sitä mitä mä haluan, mutta kyllä mä yhteen panoon sun kanssa pystyisin. Vaikka sitten silmät kiinni.
Tiukun kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja tämä näytti olevan yhtä jännittynyttä jousta päästä varpaisiin. Anselmin teki mieli koskettaa Tiukua, mutta vielä se ei olisi viisasta.

- Siksi mä aloin notkua Majakassa. Se oli ainut keino päästä sun lähelle. Ja kyllä, tunnustan olevani idiootti, kun en tajunnut sitä koko kesänä. Ei mua sinne Majakkaan pitkään aikaan houkuttanut seksi tai lapsellinen kosto. Se olit sinä. Sä olet fiksuin ihminen, jonka mä olen ikinä tavannut. Saat sanoillasi mulle luun kurkkuun mennen, tullen ja palatessa. Näät mun läpi yhdellä katseella. Olet aivan käsittämättömän kaunis ja mä voisin tuijottaa sun silmiä maailman loppuun asti kyllästymättä.
Anselmi oli päättänyt olla rehellinen, mutta ei kai hänen ihan noin siirappilinjalle olisi tarvinnut mennä? Mutta se mikä ääneen lausuttuna kuulosti siirapille, oli ainut totuus hänen sisällään.
- Mä olisin valmis antamaan pois veneen ja autot ja kaikki rahat, jos mä vaan pääsisin takaisin siihen iltaan, kun mä sössin kaiken. Se johtui sitten minusta ja mun paniikista, ei mitenkään sinusta. Sä olit ja olet edelleen täydellinen, enkä mä ole ikinä halunnut ketään yhtä paljon kuin sua, usko edes tuo, jos et osta mitään muuta mun sanomisista.

Anselmi katsoi tennareidensa kärkiä, oli ilmeisesti aika tehdä aikamatka. Puhua asioista, joista ei ollut ikinä maininnut kenellekään.
- Vieläkö sä muistat ensirakkautesi? Tai sitähän sanotaan, että ensirakkautta ei voi koskaan unohtaa ja ainakin mun kohdalla se pitää paikkaansa. Hän oli upean näköinen ja kiltti ja kiva ja kunnianhimoinen ja me oltiin rakastuneita ja suunniteltiin yhteistä tulevaisuutta Jenkeissä. Mä pelaisin NHL:ssä ja hän opiskelisi Harvardissa tai vastaavassa. Mä olin täysin tosissani ja täysillä siinä suhteessa, kunnes hän kertoi, että oli pettänyt mua. Se veti maton alta ihan täysin, niin siinä suhteissa kuin tulevissakin. Tai oikeastaan, ei sen jälkeen ole ollut kunnon suhdetta. Se tyttö tuhosi mun uskoni häneen, toisiin ihmisiin ja rakkauteen ylipäätään. Ja mä vannoin, etten enää ikinä rakastu. En anna kenellekään valtaa päästä niin lähelle, että mua pystyis taas satuttamaan. Siksi siis ne otsikot, ei mulla ole ollut viimeiseen seitsemään vuoteen yhtään oikeaa parisuhdetta. Pisin on ollut joku viikon tai kahden säätö, jos seksi on ollut tosi hyvää.
Anselmi nielaisi vaikeana. Hän otti muutaman harppauksen ja kiepsahti Tiukun eteen pakottaen tämän pysähtymään. Tiuku seisahtui, mutta piti katseensa maassa.
- Joko sä tajusit? Minä rakastan sinua. Siksi mä menin paniikkiin, siksi mä sanoin, että se oli virhe. Siksi mä en voinut lähteä, että mä en edes yritä puhua sun kanssa. Siksi mä olen tässä ja paljastan sekä menneisyyteni että sen millainen kusipää mä olen. Koska sä ansaitset totuuden, ja todennäköisesti ansaitset jonkun minua paremman miehen, mutta toivon, että annat mulle tilaisuuden.
- Päästä mut, Tiuku sanoi tukahtuneesti.
Anselmi väisti, ja Tiuku lähti marssimaan eteenpäin, Anselmi pysyi edelleen tämän rinnalla.
- Mä tiedän, että sä olet itsepäinen ja tässä on aika paljon sulateltavaa, joten sä et varmaan puhu mulle tänä yönä mitään. Ja aamulla se on myöhäistä. Mä toivoisin, että mä saisin sulta puhelinnumeron tai Skypen, mutta jos ei, niin mä alan kirjoittaa sulle. Joka päivä. Talvesta tulee ihan helvetin pitkä, mutta mun on pakko yrittää. Koska sä olet ainutlaatuinen, ja mä olen korviani myöten rakastunut.

Tiuku kääntyi ja Anselmi huomasi heidän tulleen tämän kotikadulle, enää puoli korttelia jäljellä.
- Muistatko, kun kerran sanoit Majakassa, että isäs toivois, että sä olisit poika. Mä ajattelin jo silloin, mutta en uskaltanut sanoa, että mä olisin aivan valtavan ylpeä, jos mulla olisi sun kaltainen tytär. Viisas, rohkea, yritteliäs, hauska, terävä ja sellainen nainen, että ei anna yhdenkään fuckboin pyörittää itseään. Mutta mä en ole sun isäsi, luojan kiitos, vaan mä olen se fuckboi, joka toivoo, että sä antaisit yhden mahdollisuuden, jota mä en todellakaan ansaitse, mutta jonka mä haluan, koska mä olen tässä nyt makustellut elämää ilman sua ja se on helvettiä. 
Tiuku käännähti jälleen ja astui muutaman rapun, kaivoi avaimia laukustaan. Anselmi nousi hänen viereensä ja laittoi käden ovelle, että Tiuku ei saisi sitä ihan vielä auki.
- Onko sulla mitään sanottavaa?
Tiuku tuijotti lukkoa ilmeettömänä. Anselmi nojasi vähän lähemmäksi, että näki varmuudella tämän silmät. Tiukun kohdalla ne kertoivat aina totuuden. Silmät eivät olleet välinpitämättömät, vaan nyt niissä kyti jotain. Toivottavasti jotain muutakin kuin vihaa.

- Mä kirjoitan sulle ekan kerran jo lentokentältä. Laitan mukaan kaikki mahdolliset keinot olla muhun yhteydessä.
Ei vieläkään sanaakaan.
Anselmi tiesi, että hänen pitäisi lähteä, mutta vielä oli aika työntää pää kerran leijonan kitaan.
- Sähän olet oikeakätinen? Hyvä, kun lyöt, niin lyö oikealta puolelta, niin mun nenä suoristuu.
- Häh?
Tiuku ehti vain äännähtää, kun Anselmi jo halasi häntä. Tiuku tuoksui edelleen talvelle, mutta tuntui niin lämpöiseltä hänen sylissään.
- Mun tulee sua niin ikävä, Anselmi sanoi karheasti ja puristi silmiään tiukemmin kiinni. Ei hän vittu voinut enää kaiken jälkeen itkeäkin. Ja ehkä sitä ei laskettu, kun kyyneleet eivät ehtineet poskille asti, vaan pysyivät kirkkautena silmissä.

Tiuku ei sanonut mitään, mutta hän nosti kätensä Anselmin alaselälle hetkeksi ennen kuin pitkä halaus päättyi. Eikä tämä edes katsonut Anselmia, kun livahti ovesta sisään, mutta Anselmi tuudittautui tuohon kevyeen kosketukseen. Merkit olivat aiemminkin Tiukun kanssa olleet kovin vienoja ja vaikeasti tulkittavia, joten suora kosketus oli ehdottomasti jotain. Tai enemmän kuin pelkkä jotain: toiveita herättäävää, varmuutta siitä, että Tiuku vielä vastaisi hänelle ja uskoa, että heistä voisi vielä joskus tulla jotain.

Lukija (tai ehkä useampikin. Anteeksi, en muista) toivoi novellia, jossa esiintyisi joku tyyppi vanhoista tarinoista. Käsi pystyyn, kuka yhdisti Anselmin Veto(voimaa)-novellin Aadan exäksi? Kävin siis läpi vanhoja tuttuja, ja Anselmi jotenkin erottui joukosta ja tässä tulos. Tätä oli kyllä kivaa ja helppoa kirjoittaa, venähti vain yhden luvun pitemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta näitähän sattuu. Ja taas ehti päivä vaihtua, olisi pitänyt jättää suihku väliin, niin olisi tämäkin ehtinyt eiliselle. 

17. luukku 

17 kommenttia:

  1. Heiluttelin kättäni täällä vimmatusti! Taisin älytä sen ihan ensimmäisissä kappaleissa, kun Veto(voimaa) on ehdottomasti yksi mun suosikeistani.

    Mahtava joulukalenteri taas kerran! Suuri kiitos ja kumarrus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jee! Hyvä, ettei Anselmi ole unohtunut :D

      Kiitos paljon, ja kiitos itsellesi, teidän lukijoiden takia tähän taas ryhdyin.

      Poista
  2. Täältä käsi pystyyn, yhdistin samantien kun nimi mainittiin :D
    Anselmi oli kyllä yksi niistä joista en olis uskonut että tulee lisää stooria, koska se jäi kuitenkin veto(voimaa)ssa niin semmoseksi taustahahmoksi jonka päätehtävä tuntui olevan alleviivata sitä kuinka ihana Miska on. Tästä kuitenkin tykkäsin tosi paljon ja ainakin tää vähän syvensi Anselmia. Veto(voimaa)n jälkeen inhosin koko tyyppiä, tän jälkeen se ei ainakaan ole ihan niin korkealla inhokkilistalla, kai sekin on jotain :D
    Ja täytyy kyllä todeta että vaikka nämä muutkin tekstit on olleet hyviä, tämmöinen rakkausihmissuhdesäätösiirappi on ehdottomasti sun vahvuusalaa, näitä on aina niin kiva lukea!
    (ok, lost the point, syytä kellonaikaa)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä nimi olisi pitänyt olla joku Ville tai Niko, niin olisi ollut vaikeampi yhdistää :D

      Kiitos, kiva kuulla, että tykkäsit ja että Anselmin pisteet nousivat.

      Yritän kehittyä joka alueella paremmaksi, mutta tiedostan kyllä, että nämä tällaiset on minulle kaikista luontevinta kirjoittaa. Siksi ne ehkä toimivat muita paremmin. Harjoitukset kuitenkin jatkuvat.

      Poista
  3. *nostaa käden ylös*

    Mä mietin heti alusta asti, että Anselmi kuulostaa tutulta ja osasin yhdistää Veto(voimaa)n. Tässä viimeisessä luvussa se vahva epäilys sitten varmistu kun sanottiin, että kaikki ei ole aadoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas mulla tarkkaavaisia lukijoita. Hyvä sinä ja muut! Varuilta lisäsin tuon Aadan nimen, Ansemihan ei hänen nimeään pystynyt vieläkään mainitsemaan.

      Poista
  4. Apua, vaikka olen lukenut tuon Veto(voimaa) en osannut yhdistää näitä. Mutta kun ensimmäisen kerran siellä luki Anselmi Saraste, tuli semmonen vahva Déjà-vu tunne:D Eli kyllä mä sen jotenkin yhdistin

    VastaaPoista
  5. En osannut yhdistää! Olisi kyllä pitänyt.. symppistä Anselmista ei saa, mutta ei kai se ole välttämätöntä? Ei kai missään sanota ettei kusipäät saa rakastua? Veto(voiman) perusteella ei tyypistä kyllä välittynyt kuvaa että "mä olin täysillä ja tosissani siinä suhteessa". Kyllä kaikki muu tuntui menevän suhteen edelle... mut hyvä että nuoren miehen katkeruus ei kestänyt kuin sen seitsemän vuotta ja uusi rakkaus löytyi!

    Hyvin kirjoitettu tarina kuitenkin.

    T. Häirikkö (Uskollinen ihailijasi)



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, ei tästä oikein symppistä saanut, vaikka olisin yrittänyt... Koska miehet nyt vaan on :D Mielenkiintoinen havainto, jota en ajatellut kirjoittaessa, mutta näin jälkikäteen selittelen, että Anselmille jääkiekko on ykkönen. Kaikki siihen liittyvä, Aada oli kakkonen, eli paras mahdollinen paikka, minkä Anselmi saattoi tarjota? :D

      Poista
  6. Niin, siis mitä me ollaan....: D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman elämänne anselmeja. Ja jos ei kusipäitä, niin sitten urpoja, rasittavia tai munapäitä. Kyllä näitä luokitteluja riittää :D

      Poista
  7. Tuossa olikin monta osuvaa titteliä, mut ei saa unohtaa meitä tylsiä ja kunnollisiakaan... tosin tuo rasittava taitaa kyllä osua meihin.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tylsät ja kunnolliset on sitten niitä kavereita ja sukulaisia.

      Poista
  8. Niin juuri... sairaan lohduttavaa!

    T. Mä

    VastaaPoista
  9. Herranjumala sä osaat kirjottaa. Mä itkin tän stoorin lopussa ku mikäkin itkuiita. Todella koskettavaa, mukaansatempaavaa ja samaistuttavaa tekstiä. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi <3 Mä vaan menen aina jotenkin hämilleni, kun joku kertoo itkeneensä tekstilleni. Kiitos kommentista ja toivottavasti täältä löytyy jotain, jolle voisit hymyilläkin :)

      Poista