23. luukku: Tavallinen aurinko ja outo rotta, osa 2

”Yksi poika taitaa olla kiinnostunut musta.”

Lilli halusi kertoa asiasta jollekin, ja se ainut joku, oli hänen paras ystävänsä Leeni.

”Uuh, onko söpö? Joku sun luokalla? Tykkäätkö sä siitä?”

Leenin vastaus tuli noin puolessa sekunnissa. Lilli puraisi miettivästi huultaan ja katsoi välähtelevää kursoria kännykän ruudulla.

”Ei oikeestaan. Ei. Ja en tiedä.”

”Tää vaikuttaa nyt pikkaisen hämärältä, alahan selittää paremmin!”

”Se asuu mun naapurissa, jeesas mua yhdessä jutussa ja nyt sitä on näkynyt aika usein tuossa pihassa. Se oli eilen meillä.”

”Poika! Teillä! Iiks!!! No, onko se söpö?”

Lilli muisteli Lukaa. Oliko tämä söpö? Ei, sitä sanaa ei voinut käyttää Lukasta. Hän ei myöskään ollut komea, ei kyllä rumakaan, eikä tavallinen. Leeni hoputti jälleen vastaamaan.

”Ei se söpö oo, mutta kyllä siinä jotain on”

”Mitä? ÄLÄ OLE NOIN MYSTINEN!”

Lilli huokasi. Kuinka selittää jotain sellaista, mitä ei itsekään osannut määritellä?

”Sillä on musta tukka, siniset, isot silmät. Ei söpö tai komea tai mitään sellaista, mutta ei rumakaan. 

Tai tavallinen. Ja vähän sellainen arvaamattoman, vaarallisen oloinen”

”Tumma ja vaarallinen. Ei kuulosta pahalle.”

Lilli hymähti. Leeni oli aina niin yltiöromanttinen.

”Mutta en mä siihen ole ihastunut. Mä vaan halusin kertoa sulle, kun ei kukaan ole aikaisemmin ole ollut musta kiinnostunut”

Hän palautti Leenin maanpinnalle.

”Olihan Simo ihan rakastunut suhun.”

”Tästä oli vain sun havainnot”

”No, kerro nyt sitten vielä jotain tästä tyypistä. ”

Lilli huokaisi. Kertominen alkoi vähän kaduttaa, mutta toisaalta hän halusi, että oli joku jonka kanssa spekuloida asiaa.

”Sen nimi on Luka ja se on vähän outo. Ei puhu. Jos kysyy niin vastaa yhdellä sanalla. Kotona sillä on jotain ongelmaa. Meinaa lopettaa koulun kesken. ”

”Kuulostapa ihanalta tapaukselta…”

Lilli rypisti ärsyyntyneenä otsaansa. Leeni oli tajunnut väärin.

”On siinä hyvääkin”

Lilli vastasi, mutta tajusi samalla, ettei voisi kertoa mitä, koska Leeni ei tiennyt siitä tapauksesta mitään. Eikä saisikaan tietää.

”Ootkohan sä sittenkin ihan pikkuisen kiinnostunut siitä?”

”EN”

Lilli vastasi heti, asia ei ollut niin. Leeni nyt ei yhtään tajunnut.

”Luka ja Lilli ne yhteen soppii…”

”Oot ärsyttävä. Mä kerroin vain, koska halusin vähän… No, en mä tiedä. Apua? Mitä mä teen Lukan kanssa?”

”Ai mitä teet? Jos oot kiinnostunut siitä, vihjaile vähän asiasta, jos et, niin älä nyt ainakaan anna sen ymmärtää mitään enempää.”

Lilli olisi toivonut vähän monimutkaisempaa vastausta, tyyliin ”jos et ole kiinnostunut Lukasta, mutta haluat kuitenkin joskus jutella sen kanssa ja samalla kohottaa itsetuntoasi sen ihailulla, niin on ihan okei joskus vielä kutsua se teille, kun sillä on tilanne päällä omassa kodissa”. Tai jotain. Olipas tämä hankalaa.

”No joo, täytyy katsella. Mun täytyy nyt alkaa harjoitella soittoläksyjä.”

Lilli laski puhelimen pöydälle ja istui pitkään vaan tuijottamassa viuluaan. Olisi pitänyt soittaa, mutta mieli vielä askarteli äskeisen keskustelun parissa. Kun ei hän ollut Lukasta sillä tavalla kiinnostunut. Jos joku tapa olikin, niin se oli vain huolehtiminen naapurista, jolla ei selvästi ollut kotona kaikki kunnossa.

Lillin käsitys sai vahvistuksen, kun he eräänä iltana tulivat äidin kanssa myöhään kotiin. He olivat olleet sinfoniaorkesterin konsertissa, ja Lilli pystyi vain hymyilemään kaiken sen musiikillisen ilotulituksen jälkeen. He kävelivät käsikynkkää oikopolkua. Lilli ei uskaltanut vieläkään kulkea siellä yksin, mutta äidin kanssa ei tarvinnut pelätä.

He pääsivät juuri parkkipaikalle, kun pihaan ajoi poliisien maija.

- Mitähän täällä tapahtuu? äiti kysyi uteliaana.

Se selvisi hetkeä myöhemmin, kun poliisit avasivat auton takaoven ja alkoivat auttaa erittäin humalaista Lukaa ulos autosta.

- Koetahan poika ryhdistäytyä, poliisi sanoi, eikä Lilli ollut varma tarkoittiko hän sitä hetkeä vai elämää yleensä. Kummin vain, Luka sai hetkeksi päänsä kohotettua ja katsoi vahingossa suoraan Lilliä. Mitään tunnistamiseen viittaavaa ei näkynyt, vaan pää keikahti takaisin alas.

Poliisit lähtivät ohjaamaan Lukaa sisälle ja Lilli jatkoi äitinsä kanssa matkaa.

- Tunsitko sinä häntä?

- Joskus nähnyt pihalla, Lilli vastasi vältellen.

- Minä luulin, että tämä on hyvää ja turvallista seutua.

Lilli ei alkanut kinaamaan. Seudusta ei tehnyt huonoa sen, että teini tuotiin kännissä kotiin. Tai turvattomaksi, että täällä kävi poliisi. Vaara kun saattoi vaania ihan tuossa oikopolulla. Lilli värähti ja ohjasi päättäväisesti ajatuksensa muualle.

Tapahtuiko tätä siis usein? Että Luka tuotiin kännissä kotiin poliisien toimesta? Ehkä Leeni oli oikeassa sarkasmissaan, Luka todella vaikutti entistä ihanammalta tapaukselta.

Tuon illan jälkeen Lukaa ei näkynytkään. Lilli oli ehtinyt jo tottua pojan hahmoon jossain pihalla, mutta nyt häntä ei näkynyt missään, vaikka Lilli alkoi vapaaehtoisesti iltaisin viedä roskia ja biojätteitä ulos, tietysti molemmat eri reissuilla. Lähestyvä joulu alkoi kuitenkin viedä Lillin huomion, piti keksiä lahjat, kirjoittaa kortit ja koristella koti. Äiti oli uutena työntekijänä nakitettu joulun kaikkiin työvuoroihin, aaton ja joulupäivän illan ja tapaninpäivän aamun. Äiti oli ehdottanut Lillille, että hän voisi kyllä lähteä mummon ja papan luo viettämään sukujoulua, mutta Lilli halusi olla kotona äidin kanssa. Saisipahan rauhassa lusmuilla kotona syömässä suklaata ja lukemassa kirjoja.

***

Luka väisti ostoskeskuksen käytävillä kiertelevää joulupukkia jo kolmannen kerran. Joulumieltä häneltä ei löytynyt, ja Luka vain toivoi, että koko vitun juhlapyhä olisi äkkiä ohi. Kaikki paikat olisivat kiinni, kukaan ei liikkuisi missään ja hänen yksinäisyytensä vaan korostuisi.

Luka oli kutsuttu äidin luo syömään ja katsomaan joulupukkia, hän harkitsi skippaavansa koko näytelmän. No, Oonaa ja Oskaria olisi kiva nähdä, mutta näiden isää ei, ja se todennäköisesti ratkaisisi asian. Äiti oli ihan sama.

Hän istahti penkille ja jäi katsomaan ohi kulkevaa, jo laantuvaa, ihmisvirtaa. Paikka olisi auki vielä reilun tunnin ja sitten hänen pitäisi keksiä uusi osoite. Tai voisi varmaan lähteä jo kotiin. Ukko olisi kunnossa, koska aamulla olisi töitä ja hän pääsisi rauhassa nukkumaan. Ja ilta olisi jo niin pitkällä, ettei olisi vaaraa törmätä Lilliin.

Niin, hän ei ollut vielä kerännyt tarpeeksi rohkeutta kohdata Lilliä. Ei sen jälkeen, kun tyttö oli nähnyt kuinka häntä tuotiin poliisien toimesta kotiin. Luka häpesi kovin harvoja tekoja elämässään, mutta se olisi saanut jäädä kokematta. Tai oikeastaan asiassa häiritsi vain se, että Lilli oli nähnyt.

He olivat poikien kanssa heittäneet yhden tilauskeikan ja juhlineet sen onnistumista tienatuilla masseilla. Luka ei ollut alaikäisenä päässyt edes siihen ostarin räkälään ja ulkopuolelle jääneenä tehnyt sen virheen, että oli hortoillut partion eteen.  Kyyti ei ollut uutta, eikä ilmoitus sossuun, eikä varsinkaan isän lämminhenkinen kotiintulotoivotus, kun kytät olivat soittaneet ovikelloa. Mutta että Lilli oli sattunut paikalle juuri siinä minuutin aikaikkunassa, jona hän oli ollut näkyvissä… Luka ei ollut ihan varma, että oliko parempi että hän muisti tapauksen vai ei. Puistatti kyllä ajatus, että hän ei olisi sitä muistanut ja mennyt ehkä juttelemaan Lillille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Niin, hän oli ennen tuota episodia alkanut harkita sitä. Vaikka hän oli tiennyt heidän eroavaisuutensa, Luka oli silti elätellyt toiveita. Mutta nyt. No, mitään toiveita ei ainakaan ollut. Eiköhän hän onnistuisi vältellä Lilliä siihen asti, kun ukko heittäisi hänet pellolle. Eli ensi syksynä, kun lapsilisien tulo loppuisi.

Luka huokaisi ja vaihtoi asentoa, ei löytänyt mieleistään ja päätti lähteä tupakalle.

***

Lilli lusikoi tyytyväisenä piparkakkujäädykkeen lautaselta loppuun ja huokaisi.

- Voisitko kierittää mut sohvalle päikkäreille?

- Onneksi on leggingsit, niin saa syödä vapaasti. Farkuista olisi revennyt jo vetoketju irti, äiti ähkäisi yhtä täynnä.

He olivat ostaneet viiden kilon kinkun, tehneet yhdessä kaikki laatikot. Perunalaatikon kanssa vähän vetäneet mutkia suoriksi siirapilla, koska imellyttäminen onnistui vain mummolta. Rosollin ja sienisalaatin lisäksi oli vielä graavilohta, saaristolaisleipää ja jälkkäriksi piparkakkujäädyke.

- Siivotaan pöytä, ollaan vartti pitkänään ja aukaistaan lahjat?

Lilli hyväksyi äidin ehdotuksen ja alkoi lastata kylmiä aineksia takaisin jääkaappiin.

Ruokalevon jälkeen oli aika käydä pakettien kimppuun. Ei siinä samanlaista hohtoa ollut kuin muksuna, mutta mielellään Lilli katsoi mitä hän oli muilta saanut. Mummolta tuli tietysti villasukat, kuten joka joulu, ja niiden sisällä oli papalta viidenkymmenen euron seteli ja Fazerin sininen suklaalevy, enon perheeltä tuli lahjakortti H&M:lle, Leeniltä nuortenkirjapokkari, jota Lilli ei ollut lukenut, kummeilta rahaa ja nuottikorvikset ja äidiltä tuli se uusi kännykkä, jota Lilli oli hetken toivonut.

- Kiitos, oot aika hyvä äiti, Lilli virnisti paketin aukaistuaan.

- iPhonella olisin maailman paras?

- Kannattaa ensi vuonna kokeilla.

Äiti hymyili päätään pudistellen ja aukaisi omat lahjansa. Hänen pakettisaaliinsa oli vähän vähemmän kuin Lillillä ja selvästi mieluisin tyttäreltä saatu uusi kahvimuki työpaikalle. Tekstinä oli: ”The only Boss I listen to is a singer from New Jersey”.

- Tuleeko duunissa sanomista?

- Ei kai se harppu edes osaa näin hyvin englantia. Tämä on hieno kiitos, äiti hehkutti.

Lilli vain tyytyi hymyilemään. Äiti olisi ollut yhtä onnellinen ja otettu, vaikka hän olisi hankkinut hänelle askillisen tulitikkuja.

Hetken he tunnelmoivat kuusen valoissa, mutta sitten äidin oli lähdettävä töihin.

- Tuun joskus kymmenen maissa, hän sanoi ovella.

- Hyvää joulua! Lilli toivotti ja sai saman toivotuksen vastauksena.

Oven kolahdettua kiinni, Lilli tarttui Leenin antamaan pokkariin ja kallistui sohvalle. Ainut liike seuraavina tunteina oli sivujen kääntäminen ja välillä suklaan napsiminen konvehtirasiasta.

Joskus illasta suklaan syöminen oli ylittänyt kriittisen pisteen, ja Lilli voi huonosti. Hän nousi huokaisten ylös ja käveli jääkaapille. Makean ja suolaisen tasapaino oli järkkynyt, ja hän kokeili korjata sitä ottamalla pari siivua graavilohta. Olo helpottui vähän, ja Lilli otti vielä lasillisen vettä. Hän käveli ikkunaan huokailemaan oloaan ja valpastui, kun näki kaidan hahmon nojaamassa mattotelineeseen.

Lilli vilkaisi kelloa, vartin yli kuusi. Tilanne taas päällä vai oliko Luka vain tupakalla? Se selviäisi kohta, roskat pitäisikin viedä. Lilli nappasi puolityhjän roskiksen mukaansa ja varmisti ovella, että avain oli varmasti housujen taskussa. Hän ravasi portaat nopeasti alas ja toivoi, että Luka ei olisi ehtinyt karata mihinkään. Jännitys ei varsinaisesti hävinnyt mihinkään, kun hän alaovella huomasi pojan edelleen tutulla paikalla.

Ihan muina tyttöinä Lilli lähti astelemaan pihan poikki kohti roskiksia, saattoi vähän korjata reittiään lähemmäksi mattotelinettä.

Tietysti Luka huomasi hänet, eikä hän päässyt yllättämään poikaa. Lilliä hermostutti kulkea Lukan katseen saattelemana, mutta nyt ei voinut enää perääntyä. Hän pysähtyi, nielaisi hermostuneena ja toivotti:

- Hyvää joulua!

Luka ei sanonut mitään, imaisi vaan tupakkaansa uudelleen. Lilli nolostui. Mitä hän oli kuvitellut? No ainakin sen, että Luka sanoisi hänelle jotain, jos hän aloittaisi jutustelun.

- Eikö se ole hyvä? Lilli kysyi ja yllätti itsensäkin riidanhaluisella äänellä.

- Paras ikinä, Luka sanoi niin matalasti, että Lilli tuskin kuuli.

Ja vaikka se oli ivallisesti sanottu ja tarkoitus oli nolata Lilli, hänen äskeinen äksyilynsä vaihtui hetkessä sääliin.

- Oletko sä tänään syönyt?

- Kui?

- Lähde meille, saat olla lämpimässä ja syödäksesi, meillä on ruokaa ihan liikaa, Lilli houkutteli.

Luka pysyi vaiti ja mitä ilmeettömämpi tämä oli, sitä innokkaammin Lilli häntä houkutteli.

- Äiti ei ole kotona, jos sä sitä pelkäät.

- Mä en pelkää ketään, mutta sun kannattaisi. Pikkurikollisen kanssa kaksin lukkojen takana.

Luka puhui ja nousi äkisti täyteen pituuteensa, tuli ihan likelle Lilliä.

- Et sä mulle mitään tekisi, Lilli napautti.

Hän ei tajunnut mikä Lukaa riivasi. Hän oli ollut ystävällinen ja nyt Luka uhkaili häntä kuin jossain halvassa mafiaelokuvassa.

- Enkö? 

Ääni oli kovin matala ja oikeasti jopa uhkaava.

- Et ainakaan mitään sellaista mitä mä en itsekään haluaisi.

Lilli vaikeni nolona. Hän ei ollut ihan varma pitivätkö hänen sanansa paikkaansa, mutta yllättävän helposti ne olivat tulleet ulos. Ja jos Luka äsken oli ollut uhkaava, nyt hän oli muuttunut punaiseksi ja palannut puolittain istumaan telineelle.

- Jätä mut rauhaan, Luka mutisi.

- Niin mun varmaan pitäisi, mutta musta vähän tuntuu, että liian moni on jättänyt sut vaan rauhaan. Ala tulla sisälle ja syömään. Nyt Lilli käskytti, ilmeisesti Lukaa tehokkaammin, sillä poika nousi ja lähti kävelemään heidän alaoveaan kohti.

- Sulla on edelleen roskapussi mukana, hän huomautti kuivasti, kun ovi lähestyi.

- Ei ole enää, Lilli sanoi ja pudotti pussin huolettomasti alaoven viereen, kun aukaisi oven. Hän piti pokkansa, vaikka tunsi teosta valtavaa syyllisyyttä. Hänen pitäisi käydä korjaamassa roskis pois heti kun Luka olisi lähtenyt.

Lilli luotsasi Lukan keittiönpöydän ääreen istumaan ja otti lautasen.

- Syötkö kaikkia laatikoita?

Luka nyökkäsi ja Lilli nosti kauhallisen joka lajia lautaselle ja lykkäsi astian mikroon.

- Juotko maitoa?

Nyökkäystä seurasi maitolasi Lukan eteen.

- Haluutko saaristolaisleipää?

- Mitä se on?

- Eli haluat, Lilli päätti Lukan puolesta.

Mikro piippasi, ja Lilli nosti lautasen pois, laatikot höyrysivät lupaavasti.

- Rosollia? Sienisalaattia? Kinkku? Graavilohta?

- Ei mitään sieniä, Luka kauhistui.

Lilli loi häneen epäuskoisen silmäyksen. Oli hän pojan makua epäillyt jo aiemmin, mutta sienistä pitämättömyys vain vahvisti Lillin oletuksia.

Lilli nosti lautasen Lukan eteen ja otti itselleen kinkkuvoileivän, noin niin kuin seuran vuoksi. Ja että hänen käsillään ja suullaan olisi jotain tekemistä. Lillistä tuntui äskeisen jälkeen, että he olivat palanneet lähtöruutuakin kauemmas.

Luka ärsytti häntä jo valmiiksi, ja ilmeisesti hänkään ei ollut tällä hetkellä pojan suosikkityyppejä, joten Lilli päätti vähän hänkiä muurahaispesää.

- Mikä se poliisijuttu oli?

Se huono puoli Lukassa oli, että kun tämän normaali ilme oli ilmeettömyys, niin ei voinut päätellä yhtään mitään, mitä hänen sanansa olivat tähän vaikuttaneet. Ilmeetön ilme ei siis värähtänytkään.

- Paljon kuuluu sulle.

- Mikä juttu teillä on isäs kanssa? Lyökö se sua?

- Ei se enää uskalla.

Lukan sanat saivat Lillin myötätunnon kohoamaan ihan uudelle tasolle, mutta nyt ei ollut säälin tai paapomisen aika.

- No miksi sä et sitten voi olla kotona? Mikä tilanne siellä on päällä?

- Mikä kuulustelu tää on? Luka tiuskaisi ja jatkoi syömistä sellaisella vauhdilla, että Lilli otaksui, että tämän edellisestä ateriasta oli aikaa.

- Yritän vaan tutustua suhun.

- Miksi?

- No sitä mä tässä just yritän itelleni selvittää. Kun sä et ole mitenkään mukava, sun elämäntapa on pikkaisen jännä, kotona isoja ongelmia, sä et puhu. Ja ihan kaiken järjen mukaan mun pitäisi kiertää sut tosi kaukaa.

- Miksi et kierrä?

- En mä tiedä, Lilli tuhahti turhautuneena.

Pöytään laskeutui näennäinen hiljaisuus. Kumpikaan ei puhunut, mutta yritti kyllä saada katseellaan toisen hajoamaan.

Lukan lautanen tyhjentyi ja Lilli nousi valmistamaan samanlaisen annoksen kuin ensimmäinen oli ollut.

- En mä nyt noin paljoa jaksa, Luka sanoi hiljaa.

- Syöt minkä jaksat, Lilli napautti ja istui takaisin paikalleen. Kinkkuleipä oli edelleen pöydällä koskematon, ja nyt hän jo kävi sen verran isoilla kierroksilla, ettei saisi alas palaakaan.

- Miksi sä et ole sun äidin luona?

- Lopeta jo, Luka ärähti.

- Eikö sun äidistä saa puhua vai rassaako sua se, että mä ylipäätään olen susta kiinnostunut? Tai siis sun elämästä, Lillin nopea korjaus ei ollut tarpeeksi nopea.

Luka laski haarukan lautaselle hitaasti ja nousi ylös.

- Minne sä nyt? Lilli kysyi.

- Pois, Luka sanoi ja lähti kohti eteistä.

- Miksi? Lilli kysyi kiiruhtaen Lukan jälkeen.

- Toisen meistä on oltava viisaampi, Luka sanoi ja veti takin niskaansa.

Lilli hyökkäsi oven eteen estämään pojan lähdön. Hänellä ei ollut aikaa pysähtyä miettimään mitä hän teki, jos olisi ollut, hän olisi lyönyt itseään ja kysynyt, että mitä helvettiä. Hänhän ei ollut Lukasta kiinnostunut. Tämä oli ehkä vain jotain säälinsekaista huolenpitoa.

- Väistä, Luka sanoi ja katsoi ohi Lillistä.

- Ei sun tartte mennä. Mä lupaan olla hiljaa.

Luka pysyi paikoillaan.

- Sori, mä en olisi saanut kysellä sun asioista. Mä vaan niin säälin sua.

Se herätti Lukan. Hän astui niin lähelle Lilliä, että heidän jalkansa hipoivat toisiaan. Lilli ei päässyt karkuun, sillä hän nojasi jo ovea vasten.

- Mä en tarvitse sun sääliäsi, Luka sihahti vihaisena.

Lilli tajusi loukanneensa Lukaa pahemman kerran. Kuinka ihmeessä hän saattoi olla niin köpö? Onneksi kyseessä oli vain Luka. Miten pahasti hän olisi onnistunut itsensä nolaamaan, jos kyseessä olisi ollut joku suurempikin ihastus? Niin kuin esimerkiksi Akseli edellisestä koulusta.

- En mä sitä ihan niin tarkoittanut, hän kuiskasi.

Sanoilla ei ollut vaikutusta Lukaan, joka näytti edelleen raivostuneelta. Hätäpäissään Lilli nosti kätensä Lukan rinnalle. Ehkä saadakseen itse tilaa, ehkä rauhoittaakseen Lukaa.

Kosketus ei kuitenkaan rauhoittanut tilannetta. Päinvastoin. Lukan viileisiin silmiin syttyi hehku. Lilli tajusi seisoneensa heikoilla jäillä, jotka nyt murtuivat hänen allaan. Luka otti Lillin pään käsiensä väliin, katsoi häntä hetken suoraan silmiin. Lilli tajusi vasta myöhemmin sen olleen hänen tilaisuutensa perääntyä, mutta sillä hetkellä hän oli ihan kaikilla tavoilla Lukan otteessa eikä uskaltanut edes hengittää.

Luka siis jatkoi. Tuli vielä vähän lähemmäksi, asetti huulensa Lillin huulille ja aloitti hitaan suudelman.

Lillihän ei ollut aikaisemmin ollut ihastunut, tai edes kiinnostunut Lukasta, mutta sen suudelman myötä hänestä tuli molempia. Tai ehkä heidän välillään vallinnut vetovoima muuttui kosketuksen myötä tunnistettavaksi.

Lilli nosti kätensä Lukan niskaan, halusi päästä vieläkin lähemmäksi.

***

Yhdellä suudelmalla Lukan päässä vallinneet äänet oli saatu hiljaiseksi. Mitä sitten, että hän ei olisi kyllin hyvä Lillille? Mitä sitten, että olisi ehdottomasti viisainta pysyä kaukana tytöstä? Merkitystä oli vain sillä, että hän seisoi suutelemassa Lilliä, että tämä veti häntä vielä lähemmäksi ja pian seisoi Lukan lisäksi jotain muutakin.

Lilli oli niin perhanan suloinen ja täydellinen. Määrätietoisesti, vaikkakin halun sumentamin ajatuksin, Luka alkoi käsillään tutkia Lillin vartaloa. Kämmeneen sopiva rinta, kova kylki, loiva lantion kaari ja pehmeä peppu. Luka kuitenkin janosi ihoa käsiensä alle ja etsi reitin Lillin paidan alle. Hän ehti saamaan rintaliivien alaosan pitsin sormiensa alle, kun Lilli riuhtaisi suunsa irti hänen suustaan.

- Ei, hän huokasi.

Luka ei kuullut tai välittänyt. Hän suuteli Lillin kaulaa ja sai pitsin peittämän rinnan kokonaan kätensä alle.

- Ei! Kuuletko? Lopeta, Lilli huudahti ja tönäisi häntä kauemmaksi.

Luka havahtui transsin kaltaisesta olotilasta. Ja Lillin kämmenien iskun vauhdittamana veti kätensä pois paidan alta. Enää hän näki vain Lillin silmissä paistavan järkytyksen ja sitten häntä vietiin.

Lilli väisti, kun hän tarttui oven lukkoon ja oli hetkessä portaikossa. Ihan hetken hän oli luullut… Mutta ei, tietenkään ei. Lilli ei halunnut häntä. Ehkä tämä oli pelannut vain jotain peliä. Luka ei olisi halunnut edes ajatella koko asiaa, mutta nyt ajatuksia ei suitsittu millään.

Hänet oli taas torjuttu. Jokohan hän nyt alkaisi uskoa, että hän oli elämässä ylijäämätavaraa, jota kukaan ei halunnut? Luka nielaisi, sen uskominen ei äskeisen jälkeen olisi edes vaikeaa.

Luka astui ulos alaovesta, näki Lillin pudottaman roskiksen ja potkaisi pussia niin kovaa kuin lähti. Hän potki pussia mennessään, tunsi syvää tyydytystä, kun sai siihen reikiä ja näki kuinka sieltä alkoi tippua jogurttipurkin kansia ja mytättyjä nenäliinoja.

Potkittuaan pussin riekaleiksi, Luka lähti kävelemään. Jouluaattona tuskin mikään paikka oli auki, mutta tänään hänen täytyi saada pää sekaisin, keinolla millä tahansa.

***

Lilli käpertyi sohvan nurkkaan huovan alle, kurotti suklaakonvehdin suuhunsa ja antoi sen sulaa hitaasti kielensä päälle. Varmoja asioita olivat ainakin ne, että häntä oli suudeltu tavalla, jolla ei ikinä aiemmin, tunnelma oli mennyt vähän liian kiihkeäksi Lillin makuun, hän oli muistanut sen päällekarkauksen ja mennyt paniikkiin ja sitten Luka oli lähtenyt.

Ei oli tietenkin ei, mutta olisi Lilli halunnut selittää Lukalle, miksi oli halunnut lopettaa. Tai no, edes hidastaa. Okei, ehkä lopettaminen oli oikeampi, koska ei hän halunnut ensimmäisen kertansa olevan pano vasten eteisen ovea pojan kanssa, joka oli vain hetki aiemmin ollut ärsyttävä mysteeri.

Luka oli edelleen ärsyttävä mysteeri, Lilli lisäsi mielessään. Mutta nyt hän halusi päästä selville tämän mielenliikkeistä. Lilli huokasi ja otti lisää suklaata.

Hän puhuisi huomenna Lukalle, ja sitten he voisivat taas vähän pussailla. Lilli ei voinut sille mitään, että häntä alkoi hymyilyttää. Ja Luka oli syy, kuka olisi uskonut?

Mutta Lilli ei päässyt puhumaan Lukan kanssa seuraavana päivänä, eikä sitä seuraavana, eikä… Päivät kuluivat, Lilli partioi ikkunassa tai pihalla, mutta Lukasta ei näkynyt jälkeäkään. Mihin Luka oli mennyt? Välttelikö tämä vain häntä vai oliko jotain sattunut?

Lillin kasvava huoli vaihtui raivoksi, kun hän näki Lukan kaupungilla. He olivat äidin kanssa alennusmyynneillä, Lilli oli suostunut keikkaan todella vastahankaisesti ja vaatinut ostoskierroksesta vastineeksi kierroksen siinä ihanassa nepalilaisessa ravintolassa.

Äiti tutki alerekkiä Seppälän ulko-ovella, kun Lilli huomasi Lukan maleksivan poikaporukan mukana ohi. Lilli vilkaisi äitiään ja lähti perään.

- Luka, Lilli haukahti.

Kaikki muut pojat paitsi se nimellä kutsuttu kääntyivät katsomaan.

- No jopas. Onpas täällä jotain pientä ja söpöä, yksi pojista lässytti.

Lilli ei edes vilkaissut mokomaa idioottia, vaan aikoi katseellaan polttaa reiän Lukan takaraivoon.

- Luka, hän toisti kovemmalla äänellä.

Ei reaktiota.

- Jos Lukaa ei kiinnosta, niin sä voit huutaa myös mun nimee. Se on Karri.

- Turpa kiinni, Luka ärähti ja kääntyi nyt jo Karrin puoleen, mutta ei vieläkään katsonut Lilliä.

- Me voidaan puhua kahdestaan, tai sitten mä voin sanoa sanottavani tässä noiden kuullen, Lilli bluffasi.

Onnistuneesti, sillä Luka mutisi jotain, jolla sai pojat jatkamaan matkaansa.

Ilo oli kuitenkin ennen aikainen, sillä lauman hävittyä näkyvistä Luka lähti vastakkaiseen suuntaan. Käveli Lillin ohi edes vilkaisematta häneen. Tämä sai Lillin kimmastumaan täysin, hän lähti Lukan perään, töni edetessään liian hitaasti kulkevia mammoja ja päälle tulevia vanhuksia.

- Luka, hän huudahti, mutta poika ei pysähtynyt.

Lilli juoksi Lukan kiinni ulko-ovilla, mutta määrätietoisesti Luka marssi ulos.

- Luka, Lilli toisti ja kun ei vieläkään saanut vastausta, nappasi pojan käsivarresta kiinni.

- Pysähdy nyt, mulla on asiaa.

Luka ravisti itseään kuin koira kirpun ärsyttämänä, mutta Lilli piti kiinni. Lopulta Lukan hermo petti ja hän pysähtyi.

- Päästä irti, hän sanoi uhkaavasti.

Lilli kelasi vaihtoehdot. Päästä irti: Luka häipyisi saman tien horisonttiin. Pidä kiinni: ota vastaan Lukan viha. Edelleenkään hän ei uskonut, että Luka voisi satuttaa häntä. Ainakaan lyömällä.

- Mä haluan vaan jutella sun kanssa. Miksi sä hävisit silloin aattoiltana? Lilli kysyi kiireesti.

Oli parempi mennä suoraan asiaan, kun Luka näytti tuolta. Kulmakarvat melkein koskettivat toisiaan ja tämä hengitti näkyvästi.

- Ai miksi? Sä sanoit ei, Luka tiuskaisi.

- Niin sanoinkin, en mä ollut valmis menemään niin pitkälle sun kanssa. Ja sitten kun sä et heti lopettanut, niin mulle muistui mieleen se yksi juttu ja mä menin paniikkiin.

Lillin selitys ei ilmeisesti kunnolla uponnut Lukan paksuun kalloon.

- Mä sanoin ei tilanteelle, en sulle.

- No virhe se oli joka tapauksessa, Luka tuhahti.

Ja sieltä se isku tuli. Lilli hengähti syvään, vaikka se sattui, ja nousi ylös kanveesista. Sillä hän oli melko varma, että jos nyt päästäisi irti, uutta tilaisuutta ei ihan heti tulisi.

- Ai. No mulle se oli elämäni paras suudelma. Harmi, että se ei ollut molemminpuolista.

Lilli oli pikkumainen, mutta hän nautti kuinka selvästi hänen heittonsa upposi Lukaan. Kerrankin poika oli helposti tulkittavissa.

- Ja mähän olen vain tällainen normaalia elämää elävä tyttö, jonka harrastukset on niinkin villejä kuin viulunsoitto ja lukeminen. Joka ei ole millään tavalla kovis, vaan vähän ylihuolehtivainen. Joka ei ole koskaan ollut kännissä, eikä edes maistanut tupakkaa. Jota kiinnostaa opiskelu. Onhan näitä eroja meissä, kyllä mä tajuan, miksi sua ei kiinnosta, Lilli huokaisi ja päästi otteensa irti.

Uhkapeli kannatti, sillä Luka ei karannut minnekään.

- Mitä sä selität? Ne virheet on kaikki mussa, mä pilaan kaiken, et sä, hän sanoi ja katsoi ensimmäistä kertaa Lilliä.

Lilli toivoi, että nyt olisi ollut se hetki, että hän olisi voinut vapaasti halata Lukaa, sillä tämä näytti olevan todella halauksen tarpeessa.

- Sä et ole pilannut mitään. Eikä sussa mitään kovin pahoja virheitä voi olla, koska mä olen edelleen tässä.

- Ihan oikeesti. Ajattelisit itseäsi.

- Vaikea ajatella, kun mietin vaan sua.

Luka punastui ja yritti vielä kerran selittää, miksi Lillin pitäisi peruuttaa.

- Mä olen tehnyt rikoksia, mä olen ollut poliisin ja sossun kanssa tekemisissä ihan liian usein.

- Noi on menneisyyttä, eikä määritä mitenkään sua just nyt, vielä vähemmän sun tulevaisuutta.

- Mä olen tyhmä, laiska, ajattelematon, mun perhe on helvetistä…

- Mä en osaa matikkaa yhtään, mä luen liikaa, enkä laita astioita heti koneeseen, mä tykkään välillä lintsata liikunnan tunneilta, joskus salaa kuuntelen Justin Bieberiä,  mä en ole koskaan tavannut mun isääni…

- Mitä sitten? Luka kysyi.

- No ajattelin nyt luetella huonoja puoliani, kun säkin aloit haukkua itseäsi.

- Ei meidän huonoja puolia voi verrata mitenkään, Luka kiisti.

Inttäminen ei veisi puusta pitkään, Lilli tajusi. Luka pitäisi nyt vain saada tajuamaan, että hän kelpaisi Lillille juuri sellaisena.

- Suutele mua, Lilli käski.

- Häh?

- Mä en jaksa enää kuunnella sun alemmuuskomplekseja. Ne setvitään sitten myöhemmin, mutta nyt suutele mua.

Luka kallisti päätään, ja ensimmäistä kertaa Lilli näki kuinka pojan silmät nauroivat. Ja se oli ehkä kauneinta, mitä hän oli ikinä nähnyt.

- Sä olet aika kova käskyttämään, hän sanoi.

- Pakko olla, ei sun kanssas muuten pärjää.

- Mun kanssa?

- Sun kanssa, nyt ja huomenna. Ala nyt pussata tai kumarru edes vähän.

Luka kumartui ja aivan kuin Lilli olisi nähnyt hymyn tämän huulilla. Mutta sitten ne huulet olivatkin jo hänen omiaan vasten ja Lilli sulki silmänsä.

Useampikin toivoi novellia teemalla "paha poika rakastuu kilttiin tyttöön". Tällainen tästä tuli. Lupaan, että seuraavan kerran kun novellissa joku pitää pelastaa, niin nainen saa kyllä auttaa miehen pulasta. Viittaan siis tämänkin tarinan alkuun, joka on ennenkin minulta nähty. Luka ja Lilli olivat ihan suht helppoja kirjoittaa, mutta otsikointi oli ihan hemmetin vaikeeta. Pyörittelin kaikenmaailman houkutuksia ja vaaroja mielessäni ja ajan lähestyessä loppuaan päädyin tähän. No, poikkeaa ainakin linjasta.

Hei, jouluaatto! Yritän saada viimeisen luukun blogiin tänään... Tai sitten viimeistään ensi yönä... Mutta oikein hyvää joulua teille kaikille!

24. luukku