Ensimmäisen kerran hän yritti tappaa itsensä 15-vuotiaana.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen äidilleen ja isälleen, kertoi kuinka ei jaksanut enää elää
ja halusi vain pois. Jesse valitsi huolellisesti vaatteet viimeiseen iltaansa,
oli parhaat Leviksen farkut ja Teemu Selänteen pelipaita nimmarilla. Farkut
vain, koska ne kävivät hyvin yhteen Leijona-paidan kanssa ja paita, koska
hänellä oli kivoja muistoja kisamatkoilta isän kanssa. Ja varsinkin se hetki,
kun oli saanut Selänteen nimmarin Halifaxin MM-kisoissa 2008.
Jessen vanhemmat olivat lähteneet viikonloppulomalle
Pariisiin, ja Jesse sai ensimmäistä kertaa luvan olla yksin viikonlopun kotona.
Mummo ja pappa asuivat ihan lähellä ja he olivat luvanneet katsoa Jessen
perään. Hän oli ollut tosissaan luvatessaan, että ei bileitä, juomista
kavereiden kanssa tai tyttöjä. Jesse halusi vain tappaa itsensä.
Reilu tunti, eli mitä vei kirjeen kirjoittaminen ja
vaatteiden vaihto, siitä kun äiti ja isä olivat lähteneet, hän meni
kylpyhuoneeseen veitsen kanssa. Asettautui suihkun alle istumaan ja katseli
veitsen kirkasta terää. Hän kääri hihat ja asetti veitsen ranteelleen. Pienen
hetken epäröityään hän painoi terää ja joutui kääntämään katseensa pois, kun
veri alkoi virrata haavasta. Vielä pitäisi saada toinen ranne auki. Olisi ehkä
pitänyt aloittaa viiltämällä ensin oikea käsi, koska nyt tuntui, ettei
vasemmassa ollut sitäkään vähää voimaa mitä siinä normaalisti oli. Puukko oli
kuitenkin terävä ja hän sai veren virtaamaan myös oikeasta ranteesta. Vähän
hitaammin kuin vasemmasta, mutta hänellä olisi koko viikonloppu aikaa tehdä
kuolemaa.
Jesseä vähän harmitti, kun pelipaita alkoi tahriintua
verestä. Olisi pitänyt lisätä kirjeeseen, että hän halusi tulla haudatuksi
tässä paidassa. Tuskin he häntä verisessä paidassa hautasivat. Mutta voisiko
sen pestä ennen hautajaisia? Jesse pohti asiaa, mutta ei viitsinyt lähteä
kirjeeseen lisäämään post scriptumia. Hän halusi pitää kaiken veren
kylpyhuoneessa, josta se olisi helppo suihkuttaa pois.
Jesseä alkoi nukuttaa ja hän tunsi loppunsa lähenevän.
Onnellisena hän sulki silmänsä viimeistä kertaa.
- Jesse, oletko sä kotona? Et ikinä arvaa mitä tapahtui.
Isältäsi jäi lompakko kotiin, onneksi pysähdyttiin tankkaamaan, niin huomattiin
asia. Ja onneksi varattiin niin paljon aikaa, että ehdittiin vielä kääntyä
takaisin. Mikä Pariisin matka se on ilman luottokorttia?
Jesse räväytti silmänsä auki ja tunsi sellaista kauhua,
ettei ollut ikinä tuntenut. Äidin askeleet kuuluivat jo aivan läheltä. Häneltä
oli jäänyt kylpyhuoneen ovi auki. Tietysti, eihän kenenkään pitänyt olla
kotona.
- Jesse, oletko-, äidin lause katkesi kirkaisuun ja Jesse
sulki jälleen silmänsä.
Jesse ei siis onnistunut tappamaan itseään ensimmäisellä
kerralla. Mutta hän onnistui tuhoamaan Teemu Selänteen pelipaidan nimmarilla.
Äiti oli polttanut sen sillä aikaa, kun hän oli sairaalassa.
Elämä oli terapian ja vanhempien jatkuvan silmälläpidon
vuoksi vain elettävä. Jesse jatkoi koulunkäyntiä ja vähän nolosteli arpiaan,
vaikka ihan kaikki tiesivät mistä ne olivat tulleet.
Lukio ei oikein lähtenyt ja vuoden sinniteltyään Jesse tuli
siihen tulokseen, että nyt riitti. Itsensä viiltely ei houkuttanut, joten hän
keksi uuden tavan ottaa henki itseltään. Aikansa mietittyään hän päätti hypätä.
Halusi kokeilla kerran lentämistä ja vapaata pudotusta. Pikkukaupungissa ei
ollut tarpeeksi korkeita taloja, mutta lähellä oli korkea kallio, pudotusta
ainakin neljäkymmentä metriä suurten lohkareiden päälle.
Tällä kertaa Jesse ei jättänyt viestiä. Hän oli saanut
ensimmäisessä sanotuksi kaiken minkä oli halunnut, eikä siitä viestistä mikään
ollut muuttunut. Eikä hän halunnut pahoittaa vanhempiensa mieltä uudella
viestillä, kun nämä luulivat, että hänellä meni hyvin.
Sunnuntaina, kun isä katsoi formuloita ja äiti oli
ratsastustunnilla, Jesse lähti kotoaan. Nyt hän oli pukeutunut mahdollisimman
mukavasti, koska edessä oli vähän luonnossa liikkumista. Oli lenkkarit, löysät
collegehousut ja t-paita. Elokuun päivä oli niin lämmin, että ei edes hupparia
tarvinnut.
Jesse käveli kaupungin katuja, katseli ympärilleen ja sanoi
mielessään hyvästejä lähikaupalle, puistolle ja kirkolle.
Metsä oli hiljainen ja Jesse lähti kohti kallion lakea.
Sinne vei luontokuvaajien suosima kapea polku, mutta tällaiselle ruipelolle
sohvallamakaajalle kiipeäminen oli haaste. Viimein hän oli ihan siellä
korkeimmalla huipulla. Näkymä oli kuin elokuvista, kaunista, suomalaista
kesämaisemaa ihan niin pitkälle kuin katse riitti. Jesse onnitteli itseään
hyvästä valinnasta.
Ihan reunalle hän ei uskaltautunut katsomaan, sillä hän
pelkäsi korkeita paikkoja. Ei halunnut pilata viimeisiä hetkiään maan päällä
tuntemalla pelkoa ja inhottavaa juilimista vatsanpohjassa. Niiden sijaan Jesse
nojaili mäntyyn, mietti elämäänsä ja oli tyytyväinen, että se päättyi ihan
kohta. Kun ei siinä mitään suurta vikaa ollut, hän oli vain niin heikko, ettei
jaksanut elää. Ei jaksanut ikinä innostua, oli siipi aina maassa. Mutta nyt
siitä tulisi loppu. Jesse katsoi maisemaa, otti vauhtia ja hyppäsi.
Hän ei ehtinyt tajuta edes putoavansa, kun tunsi ensin
jotain pehmeää jaloissaan ja sitten hirvittävä kipu iski perseeseen. Jesse
tajusi vauhdin pysähtyneen. Sitten kestikin hetki tajuta, mitä oli tapahtunut.
Hän oli hypännyt kallionkielekkeeltä, sen alla kasvoi mänty. Hän oli loikannut
liian kauas kielekkeestä ja rojahtanut männyn sekaan ja oksa oli tehnyt reiän
housuihin, melko varmasti haavan pakaraan ja täysin varmasti saanut hänet ansaan.
Jesse vilkaisi alas ja katui sitä heti. Korkeanpaikan kammo iski heti. Hän
yritti varovasti nitkuttaa itseään, mutta vaikka oksa heilui, se ei antanut
periksi, eivätkä housutkaan ratkeneet yhtään enempää.
Jesse kirosi raskaasti. Mitä helvettiä hän nyt teki? Saisiko
hän riisuttua housunsa? Jesse ei ehtinyt edes yrittää, kun joku yli-innokas
hurtta hyökkäsi haukkumaan puun alle. Hetkeä myöhemmin sen omistaja tuli koiran
perässä ja huomasi samalla Jessen. Eikä hänen auttanut muu kuin odottaa
palokuntaa pelastamaan hänet puusta. Ja se oli nolompaa kuin arpisten ranteiden
peittely liikuntatunnilla.
Jesse pääsi lööppeihin. Ja terapiaan. Isäkin halusi puhua
hänelle kuin mies miehelle. Jesse kuunteli, lupasi jatkossa yrittää kovemmin.
Hän kävi lukion loppuun, valmistui ihan hyvillä arvosanoilla, sai
opiskelupaikan yliopistosta ja lähti seuraavana talvena armeijaan.
Intissä hänestä alkoi taas tuntua, että hän oli yrittänyt
tarpeeksi. Elämä ei vieläkään tuntunut hyvälle, joten miksi kitua yhtään
pitempään?
Jesse pyöritteli erilaisia keinoja tappaa itsensä ja
metsäleirillä hän keksi varman keinon. Seuraavalla viikonloppuvapaalla hän
menisi keskelle metsää, joisi niin paljon viinaa, että sammuisi ja
rauhallisesti unessa kuolisi kylmyyteen.
Jesse lähti lomille. Hykerteli tyytyväisenä, sillä
viikonlopulle oli luvattu yli kahdenkymmenen asteen pakkasia. Ja Jesse oli
lukenut, että hypotermia tekisi tehtävänsä hangessa makaavalle jo tunnissa tai
kahdessa.
Jesse tutki Alkon hyllyjä huolella. Hän torjui ystävällisen
myyjän avuntarjouksen. Tämä tuskin neuvoisi häntä pullon luo, joka maistuisi
hyvälle ja saisi sammumaan mahdollisimman nopeasti. Jesse ei ollut ikinä ollut
kännissä ja alkoholiakin maistellut harvakseltaan.
Viinin, oluen ja siiderin
hän valkkasi pois liian mietoina. Ei hänelle ollut halua pakkasella ja pimeässä
metsässä tuhota mäyräkoirallista Koffia. Konjakki oli pahaa, sen hän tiesi.
Vodka olisi varma keino saada itsensä sammumaan, mutta olisiko se hyvän makuista?
Lopulta Jesse päätyi viskiin, siinä olisi jotain miehekästä ja ylvästä. Ja
vielä siihen hyllyn kalleimpaan pulloon. Elämän ensimmäinen ja viimeinen känni
oli syytä ottaa parhaalla mahdollisella juomalla. Tyytyväisenä valintaan Jesse
kantoi pullon kassalle, ja siihen se jäi. Hänelle selvisi, että piti olla
20-vuotias ostaakseen kaikkia alkoholijuomia. Jesse täyttäisi sen vasta
kesällä. Nolona hän poistui liikkeestä.
Jesse lastasi repun täyteen oluttölkkejä. Kyllä hän
näilläkin tulisi humalaan. Hän ei ollut halunnut pyytää isää tai äitiä
noutamaan pulloa, eikä hänellä ollut vanhempia kavereita hakemaan. Eikä
halunnut muistella sitä kuinka oli Alkon pihassa antanut satasen jollekin
miehelle ja pyytänyt tuomaan sen Lagavulinin. Mies oli katsonut seteliä, mennyt
Alkoon, palannut sieltä kassillisen kanssa ja ajanut pois. Jesse oli yrittänyt
mennä väliin kysymään omaa pulloaan, mutta mies oli vain nauranut ja kysynyt,
että kenellä hän aikoi kertoa. Hävetti vieläkin oma tyhmyys.
Jesse pukeutui lämpimästi. Juodessa menisi hetki, eikä hän
sinä aikana halunnut palella. Vanhemmilleen hän sanoi lähtevänsä
inttikavereiden kanssa mökille viettämään viikonloppua. He olivat vain
hyvillään, että viimeinkin heidän pojallaan oli kavereita.
Jesse lähti reppunsa kanssa. Ei hän tälläkään kertaa
jättänyt viestiä, sillä mikään ei ollut muuttunut. Hän hakeutui läheiselle ulkoilureitille
ja sieltä kääntyi metsäautotielle ja vielä tien päässä poikkesi metsään. Ihan kohta tämä olisi ohitse. Jesse ei uskonut
kuolemanjälkeiseen elämään. Hän uskoi siihen, että kun oli kuollut, ei enää
ollut. Että ihminen oli kuin lamppu. Kun katkaisijasta painoi, valo sammui ja
sitten oli pelkkää pimeää.
Pelkkää pimeää oli metsässäkin ja Jesse kirosi, ettei ollut
ottanut otsalamppua. Kännykän taskulampun valossa hän taiteili painavan repun
pois selästään. Avasi ensimmäisen kaljan
ja maistoi. Hyi helvetti, että oli pahaa. Jesse pakotti itsensä juomaan tölkin
muutamalla kulauksella. Kuinka monta hänen pitäisi juoda, että olisi kunnon
kännissä? Kuinka monta hän pystyisi juomaan, sillä maku oli jotain käsittämättömän
pahaa. Inhosta väristen Jesse aukaisi toisen kaljan ja maistoi. Ja tätä jätkät
kittasivat onnellisena viikonloput ja maanantaina nauroivat kännitoilailuille.
Jesse yökkäsi ja pelästyneenä hidasti tahtia. Jos hän oksentaisi, homma alkaisi
alusta.
Tällaisen kärsimyksen jälkeen kuolema olisi kyllä siunaus,
Jesse mietti jossain viidennen kaljan kohdalla. Mutta hiljalleen hänen alkoi
tulla lämmin, ajatukset olivat oudon irtonaisia ja häntä hihitytti koko ajan.
Hän alkoi siis tulla humalaan, ja ymmärsi nyt, miksi niin moni tavoitteli tätä
olotilaa. Humalan myötä myös kalja maistui paremmalle. Mutta hyvänen aika
kuinka se myös kusetti. Vähän väliä Jesse piirteli hankeen keltaisia kukkasia
ja tyrskähti ajatukselle, että hypotermia alkaisi hänen peniksestään.
Lopulta reppu oli tyhjä. Jesse pysyi juuri ja juuri
tolpillaan ja päätti, että nyt oli aika kaatua hankeen. Puhelimesta oli
loppunut akku, joten hän ei tajunnut, että kaatui juuri sinne auringonkukkien
keskelle, mutta Jesseä ei haitannut enää mikään. Katse harittaen hän tuijotti
hetken tähtiä, ja sulki sitten silmänsä.
Jesse aukaisi silmänsä. Tajusi saaneensa vielä ne auki.
Mutta hän ei ollut metsässä, oliko hän taivaassa vai helvetissä?
Jesse tajusi olevansa sairaalassa.
Isä oli niin vihainen, ettei suostunut näkemään häntä. Äiti
selitti alistuneena kuinka naapurista oli kadonnut kahdeksanvuotias poika, tätä
oli etsitty poliisien, Vapepan ja muiden vapaaehtoisten toimesta ja samalla
reissulla oli löytynyt myös Jesse. Jesse tuijotti epäuskoisena kattoon? Kuinka
helvetin huono tuuri hänellä oli? Miten hän saattoi olla vielä elossa? Kuinka
monta yritystä vielä tarvittaisiin?
Jesse päätti elää. Toistaiseksi. Omaan kuolemaansa
valmistautuminen oli raskasta, varsinkin, kun oli tehnyt sen niin monta kertaa
kuin hän. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut paukkuja yrittää ihan heti uudestaan.
Jesse sai vapautuksen
armeijasta ja aloitti seuraavana syksynä opiskelut tietojenkäsittelytieteen
laitoksella. Ala oli mielenkiintoinen, muut fuksit sopivan samanhenkisiä ja
sitten kuvioihin tuli mukaan Emma. Emma oli myös fuksi, mahdottoman mukava ja
Jessen mielestä kaunein tyttö, jonka hän oli ikinä tavannut. Ja jostain kumman
syystä Emma viihtyi juuri hänen kanssaan. Jesse oli ujo ja kokematon ja hän oli
helpottunut, kun Emma otti ohjat käsiinsä. Kutsui hänet elokuviin, teki
aloitteen suudelmaan ja myöhemmin ilmoitti, että he olisivat pari. Hyvin
nopeasti Jesse rakastui ja ensimmäistä kertaa elämässään hän oli onnellinen.
Nyt hän tiesi, mitä hänen elämästään oli puuttunut koko ajan. Emma toi naurun
ja ilon hänen elämäänsä.
Jesse kertoi Emmalle menneisyydestään, mutta Emma vain
rutisti häntä lujaa ja kuiskasi, että oli onnellinen, että Jesse oli elossa. Ja
mikä hassuinta, niin oli Jessekin. Näin sen oli ollut tarkoituskin mennä.
Hymyillen Jesse käveli kaupungilla, hän oli luentojen
välissä käynyt ostamassa Emmalle täydellisen joululahjan. Paketti heilui
pienessä muovikassissa, kun hän kiiruhti kohti yliopistoa, hän oli luvannut
mennä Emman kanssa syömään. Jessen havahdutti jarrujen kirskunta, kun hän oli
suojatiellä. Hän tajusi auton tulevan päin. Jesse tunsi kovan iskun, tajusi
lentävänsä ja tunsi uuden kovemman iskun, kun osui takaisin maahan. Minä en
halua kuolla, Jesse ajatteli märällä asvaltilla, mutta katkaisijaa oli jo
käännetty.
Lukija antoi inspiraatioksi Hollywood Undeadin biisin Bullet. Kiitos tästä! En ollut aiemmin kappaletta kuullut ja siinä vähän hassusti meni käsikkäin iloinen melodia ja murheellinen tarina, siitä Jessen tarina sai innoituksensa.
22. luukku
Apua, tää oli hyvä D:
VastaaPoistaKiitos paljon :) Vähän epäilin, että kuinka tämä otetaan vastaan.
PoistaHmmm.... kehtaakohan tätä tunnustaa? Noh, menkööt, kaipa muut lukijasi ovat jo tajunneet et olen omituinen. Siis musta tää oli hauska! "Sitten hirvittävä kipu iski perseeseen" Eihän tälläiselle saisi nauraa, mut minkäs teet kun olet kieroutuneen mielenlaadun syntymälahjana saanut. Onneksi täältä löytyy varmasti muutama normaalikin ihminen jotka näkevät tarinan traagisuuden.
VastaaPoistaT. Häirikkö
Mä voin tunnustaa, että mulla oli hauskaa tätä kirjoittaessani :D Ja siis tämänhän olisi saanut vielä överimmäksi, mutta aloin sitten himmailla.
PoistaAnteeksi, oon kamala, mutta hihitytti kiemtämättä ku tätä luin :D
VastaaPoistaEi tarvitse pyydellä anteeksi, kiva vaan kuulla, että nauratti :D
PoistaEn tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa :D Kirjoitat uskomattoman hyvin.
VastaaPoistaTässä kyllä tavoittelin kumpaakin, että ei niin väliä :D Kiitos!
PoistaMoikka!
VastaaPoistaKuuntelin just Bullettia ja tuli mieleen tämä tarina. Mun piti jo sillon ilmestyessä kommentoida tästä, kun tuossa lopussa ihmettelit sitä että vähän hassusti käsikkäin kulki surullinen sisältö ja iloinen melodia.
Oon kuullut selityksenä tälle kappaleelle ja itsekin ajattelen asian olevan niin, että sisältö kertoo siitä kuinka ihminen voi olla masentunut ja miettiä itsemurhaa, mutta siltikin hän voi ulospäin näyttää iloiselta. Masennusta ei huomaa välttämättä aina päällepäin katsoessa. Eli jos ei kuuntele tai ymmärrä kappaleen sanoja, voisi luulla että kyseessä on iloinen kappale.
Kiitos kommentista :) Täytyy tunnustaa, että vähän ihmettelin kun susta ei silloin kuulunut mitään. Ajattelin jo, että olin pilannut lempikappaleesi oudolla novellilla.
PoistaJa jotain tuollaista tulkintaa ajattelinkin, kun silloin sanoja luin ja kappaletta kuuntelin aika monta kertaa.