tiistai 22. joulukuuta 2015

21. luukku: Aina vain elämää

Jessellä oli vähän erilainen, jopa jännä, tapa suhtautua elämään. Hän eli, koska ei ollut vielä onnistunut tappamaan itseään.

Ensimmäisen kerran hän yritti tappaa itsensä 15-vuotiaana. Hän kirjoitti pitkän kirjeen äidilleen ja isälleen, kertoi kuinka ei jaksanut enää elää ja halusi vain pois. Jesse valitsi huolellisesti vaatteet viimeiseen iltaansa, oli parhaat Leviksen farkut ja Teemu Selänteen pelipaita nimmarilla. Farkut vain, koska ne kävivät hyvin yhteen Leijona-paidan kanssa ja paita, koska hänellä oli kivoja muistoja kisamatkoilta isän kanssa. Ja varsinkin se hetki, kun oli saanut Selänteen nimmarin Halifaxin MM-kisoissa 2008.

Jessen vanhemmat olivat lähteneet viikonloppulomalle Pariisiin, ja Jesse sai ensimmäistä kertaa luvan olla yksin viikonlopun kotona. Mummo ja pappa asuivat ihan lähellä ja he olivat luvanneet katsoa Jessen perään. Hän oli ollut tosissaan luvatessaan, että ei bileitä, juomista kavereiden kanssa tai tyttöjä. Jesse halusi vain tappaa itsensä.

Reilu tunti, eli mitä vei kirjeen kirjoittaminen ja vaatteiden vaihto, siitä kun äiti ja isä olivat lähteneet, hän meni kylpyhuoneeseen veitsen kanssa. Asettautui suihkun alle istumaan ja katseli veitsen kirkasta terää. Hän kääri hihat ja asetti veitsen ranteelleen. Pienen hetken epäröityään hän painoi terää ja joutui kääntämään katseensa pois, kun veri alkoi virrata haavasta. Vielä pitäisi saada toinen ranne auki. Olisi ehkä pitänyt aloittaa viiltämällä ensin oikea käsi, koska nyt tuntui, ettei vasemmassa ollut sitäkään vähää voimaa mitä siinä normaalisti oli. Puukko oli kuitenkin terävä ja hän sai veren virtaamaan myös oikeasta ranteesta. Vähän hitaammin kuin vasemmasta, mutta hänellä olisi koko viikonloppu aikaa tehdä kuolemaa.

Jesseä vähän harmitti, kun pelipaita alkoi tahriintua verestä. Olisi pitänyt lisätä kirjeeseen, että hän halusi tulla haudatuksi tässä paidassa. Tuskin he häntä verisessä paidassa hautasivat. Mutta voisiko sen pestä ennen hautajaisia? Jesse pohti asiaa, mutta ei viitsinyt lähteä kirjeeseen lisäämään post scriptumia. Hän halusi pitää kaiken veren kylpyhuoneessa, josta se olisi helppo suihkuttaa pois.

Jesseä alkoi nukuttaa ja hän tunsi loppunsa lähenevän. Onnellisena hän sulki silmänsä viimeistä kertaa.

- Jesse, oletko sä kotona? Et ikinä arvaa mitä tapahtui. Isältäsi jäi lompakko kotiin, onneksi pysähdyttiin tankkaamaan, niin huomattiin asia. Ja onneksi varattiin niin paljon aikaa, että ehdittiin vielä kääntyä takaisin. Mikä Pariisin matka se on ilman luottokorttia?
 Jesse räväytti silmänsä auki ja tunsi sellaista kauhua, ettei ollut ikinä tuntenut. Äidin askeleet kuuluivat jo aivan läheltä. Häneltä oli jäänyt kylpyhuoneen ovi auki. Tietysti, eihän kenenkään pitänyt olla kotona.
- Jesse, oletko-, äidin lause katkesi kirkaisuun ja Jesse sulki jälleen silmänsä.

Jesse ei siis onnistunut tappamaan itseään ensimmäisellä kerralla. Mutta hän onnistui tuhoamaan Teemu Selänteen pelipaidan nimmarilla. Äiti oli polttanut sen sillä aikaa, kun hän oli sairaalassa.

Elämä oli terapian ja vanhempien jatkuvan silmälläpidon vuoksi vain elettävä. Jesse jatkoi koulunkäyntiä ja vähän nolosteli arpiaan, vaikka ihan kaikki tiesivät mistä ne olivat tulleet.

Lukio ei oikein lähtenyt ja vuoden sinniteltyään Jesse tuli siihen tulokseen, että nyt riitti. Itsensä viiltely ei houkuttanut, joten hän keksi uuden tavan ottaa henki itseltään. Aikansa mietittyään hän päätti hypätä. Halusi kokeilla kerran lentämistä ja vapaata pudotusta. Pikkukaupungissa ei ollut tarpeeksi korkeita taloja, mutta lähellä oli korkea kallio, pudotusta ainakin neljäkymmentä metriä suurten lohkareiden päälle.

Tällä kertaa Jesse ei jättänyt viestiä. Hän oli saanut ensimmäisessä sanotuksi kaiken minkä oli halunnut, eikä siitä viestistä mikään ollut muuttunut. Eikä hän halunnut pahoittaa vanhempiensa mieltä uudella viestillä, kun nämä luulivat, että hänellä meni hyvin.

Sunnuntaina, kun isä katsoi formuloita ja äiti oli ratsastustunnilla, Jesse lähti kotoaan. Nyt hän oli pukeutunut mahdollisimman mukavasti, koska edessä oli vähän luonnossa liikkumista. Oli lenkkarit, löysät collegehousut ja t-paita. Elokuun päivä oli niin lämmin, että ei edes hupparia tarvinnut.

Jesse käveli kaupungin katuja, katseli ympärilleen ja sanoi mielessään hyvästejä lähikaupalle, puistolle ja kirkolle.

Metsä oli hiljainen ja Jesse lähti kohti kallion lakea. Sinne vei luontokuvaajien suosima kapea polku, mutta tällaiselle ruipelolle sohvallamakaajalle kiipeäminen oli haaste. Viimein hän oli ihan siellä korkeimmalla huipulla. Näkymä oli kuin elokuvista, kaunista, suomalaista kesämaisemaa ihan niin pitkälle kuin katse riitti. Jesse onnitteli itseään hyvästä valinnasta.

Ihan reunalle hän ei uskaltautunut katsomaan, sillä hän pelkäsi korkeita paikkoja. Ei halunnut pilata viimeisiä hetkiään maan päällä tuntemalla pelkoa ja inhottavaa juilimista vatsanpohjassa. Niiden sijaan Jesse nojaili mäntyyn, mietti elämäänsä ja oli tyytyväinen, että se päättyi ihan kohta. Kun ei siinä mitään suurta vikaa ollut, hän oli vain niin heikko, ettei jaksanut elää. Ei jaksanut ikinä innostua, oli siipi aina maassa. Mutta nyt siitä tulisi loppu. Jesse katsoi maisemaa, otti vauhtia ja hyppäsi.

Hän ei ehtinyt tajuta edes putoavansa, kun tunsi ensin jotain pehmeää jaloissaan ja sitten hirvittävä kipu iski perseeseen. Jesse tajusi vauhdin pysähtyneen. Sitten kestikin hetki tajuta, mitä oli tapahtunut. Hän oli hypännyt kallionkielekkeeltä, sen alla kasvoi mänty. Hän oli loikannut liian kauas kielekkeestä ja rojahtanut männyn sekaan ja oksa oli tehnyt reiän housuihin, melko varmasti haavan pakaraan ja täysin varmasti saanut hänet ansaan. Jesse vilkaisi alas ja katui sitä heti. Korkeanpaikan kammo iski heti. Hän yritti varovasti nitkuttaa itseään, mutta vaikka oksa heilui, se ei antanut periksi, eivätkä housutkaan ratkeneet yhtään enempää.

Jesse kirosi raskaasti. Mitä helvettiä hän nyt teki? Saisiko hän riisuttua housunsa? Jesse ei ehtinyt edes yrittää, kun joku yli-innokas hurtta hyökkäsi haukkumaan puun alle. Hetkeä myöhemmin sen omistaja tuli koiran perässä ja huomasi samalla Jessen. Eikä hänen auttanut muu kuin odottaa palokuntaa pelastamaan hänet puusta. Ja se oli nolompaa kuin arpisten ranteiden peittely liikuntatunnilla.

Jesse pääsi lööppeihin. Ja terapiaan. Isäkin halusi puhua hänelle kuin mies miehelle. Jesse kuunteli, lupasi jatkossa yrittää kovemmin. Hän kävi lukion loppuun, valmistui ihan hyvillä arvosanoilla, sai opiskelupaikan yliopistosta ja lähti seuraavana talvena armeijaan.

Intissä hänestä alkoi taas tuntua, että hän oli yrittänyt tarpeeksi. Elämä ei vieläkään tuntunut hyvälle, joten miksi kitua yhtään pitempään?

Jesse pyöritteli erilaisia keinoja tappaa itsensä ja metsäleirillä hän keksi varman keinon. Seuraavalla viikonloppuvapaalla hän menisi keskelle metsää, joisi niin paljon viinaa, että sammuisi ja rauhallisesti unessa kuolisi kylmyyteen.

Jesse lähti lomille. Hykerteli tyytyväisenä, sillä viikonlopulle oli luvattu yli kahdenkymmenen asteen pakkasia. Ja Jesse oli lukenut, että hypotermia tekisi tehtävänsä hangessa makaavalle jo tunnissa tai kahdessa.

Jesse tutki Alkon hyllyjä huolella. Hän torjui ystävällisen myyjän avuntarjouksen. Tämä tuskin neuvoisi häntä pullon luo, joka maistuisi hyvälle ja saisi sammumaan mahdollisimman nopeasti. Jesse ei ollut ikinä ollut kännissä ja alkoholiakin maistellut harvakseltaan. 

Viinin, oluen ja siiderin hän valkkasi pois liian mietoina. Ei hänelle ollut halua pakkasella ja pimeässä metsässä tuhota mäyräkoirallista Koffia. Konjakki oli pahaa, sen hän tiesi. Vodka olisi varma keino saada itsensä sammumaan, mutta olisiko se hyvän makuista? Lopulta Jesse päätyi viskiin, siinä olisi jotain miehekästä ja ylvästä. Ja vielä siihen hyllyn kalleimpaan pulloon. Elämän ensimmäinen ja viimeinen känni oli syytä ottaa parhaalla mahdollisella juomalla. Tyytyväisenä valintaan Jesse kantoi pullon kassalle, ja siihen se jäi. Hänelle selvisi, että piti olla 20-vuotias ostaakseen kaikkia alkoholijuomia. Jesse täyttäisi sen vasta kesällä. Nolona hän poistui liikkeestä.

Jesse lastasi repun täyteen oluttölkkejä. Kyllä hän näilläkin tulisi humalaan. Hän ei ollut halunnut pyytää isää tai äitiä noutamaan pulloa, eikä hänellä ollut vanhempia kavereita hakemaan. Eikä halunnut muistella sitä kuinka oli Alkon pihassa antanut satasen jollekin miehelle ja pyytänyt tuomaan sen Lagavulinin. Mies oli katsonut seteliä, mennyt Alkoon, palannut sieltä kassillisen kanssa ja ajanut pois. Jesse oli yrittänyt mennä väliin kysymään omaa pulloaan, mutta mies oli vain nauranut ja kysynyt, että kenellä hän aikoi kertoa. Hävetti vieläkin oma tyhmyys.

Jesse pukeutui lämpimästi. Juodessa menisi hetki, eikä hän sinä aikana halunnut palella. Vanhemmilleen hän sanoi lähtevänsä inttikavereiden kanssa mökille viettämään viikonloppua. He olivat vain hyvillään, että viimeinkin heidän pojallaan oli kavereita.

Jesse lähti reppunsa kanssa. Ei hän tälläkään kertaa jättänyt viestiä, sillä mikään ei ollut muuttunut. Hän hakeutui läheiselle ulkoilureitille ja sieltä kääntyi metsäautotielle ja vielä tien päässä poikkesi metsään.  Ihan kohta tämä olisi ohitse. Jesse ei uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. Hän uskoi siihen, että kun oli kuollut, ei enää ollut. Että ihminen oli kuin lamppu. Kun katkaisijasta painoi, valo sammui ja sitten oli pelkkää pimeää.

Pelkkää pimeää oli metsässäkin ja Jesse kirosi, ettei ollut ottanut otsalamppua. Kännykän taskulampun valossa hän taiteili painavan repun pois selästään.  Avasi ensimmäisen kaljan ja maistoi. Hyi helvetti, että oli pahaa. Jesse pakotti itsensä juomaan tölkin muutamalla kulauksella. Kuinka monta hänen pitäisi juoda, että olisi kunnon kännissä? Kuinka monta hän pystyisi juomaan, sillä maku oli jotain käsittämättömän pahaa. Inhosta väristen Jesse aukaisi toisen kaljan ja maistoi. Ja tätä jätkät kittasivat onnellisena viikonloput ja maanantaina nauroivat kännitoilailuille. Jesse yökkäsi ja pelästyneenä hidasti tahtia. Jos hän oksentaisi, homma alkaisi alusta.

Tällaisen kärsimyksen jälkeen kuolema olisi kyllä siunaus, Jesse mietti jossain viidennen kaljan kohdalla. Mutta hiljalleen hänen alkoi tulla lämmin, ajatukset olivat oudon irtonaisia ja häntä hihitytti koko ajan. Hän alkoi siis tulla humalaan, ja ymmärsi nyt, miksi niin moni tavoitteli tätä olotilaa. Humalan myötä myös kalja maistui paremmalle. Mutta hyvänen aika kuinka se myös kusetti. Vähän väliä Jesse piirteli hankeen keltaisia kukkasia ja tyrskähti ajatukselle, että hypotermia alkaisi hänen peniksestään.

Lopulta reppu oli tyhjä. Jesse pysyi juuri ja juuri tolpillaan ja päätti, että nyt oli aika kaatua hankeen. Puhelimesta oli loppunut akku, joten hän ei tajunnut, että kaatui juuri sinne auringonkukkien keskelle, mutta Jesseä ei haitannut enää mikään. Katse harittaen hän tuijotti hetken tähtiä, ja sulki sitten silmänsä.

Jesse aukaisi silmänsä. Tajusi saaneensa vielä ne auki. Mutta hän ei ollut metsässä, oliko hän taivaassa vai helvetissä?

Jesse tajusi olevansa sairaalassa.

Isä oli niin vihainen, ettei suostunut näkemään häntä. Äiti selitti alistuneena kuinka naapurista oli kadonnut kahdeksanvuotias poika, tätä oli etsitty poliisien, Vapepan ja muiden vapaaehtoisten toimesta ja samalla reissulla oli löytynyt myös Jesse. Jesse tuijotti epäuskoisena kattoon? Kuinka helvetin huono tuuri hänellä oli? Miten hän saattoi olla vielä elossa? Kuinka monta yritystä vielä tarvittaisiin?

Jesse päätti elää. Toistaiseksi. Omaan kuolemaansa valmistautuminen oli raskasta, varsinkin, kun oli tehnyt sen niin monta kertaa kuin hän. Hänellä ei yksinkertaisesti ollut paukkuja yrittää ihan heti uudestaan.

Jesse sai vapautuksen armeijasta ja aloitti seuraavana syksynä opiskelut tietojenkäsittelytieteen laitoksella. Ala oli mielenkiintoinen, muut fuksit sopivan samanhenkisiä ja sitten kuvioihin tuli mukaan Emma. Emma oli myös fuksi, mahdottoman mukava ja Jessen mielestä kaunein tyttö, jonka hän oli ikinä tavannut. Ja jostain kumman syystä Emma viihtyi juuri hänen kanssaan. Jesse oli ujo ja kokematon ja hän oli helpottunut, kun Emma otti ohjat käsiinsä. Kutsui hänet elokuviin, teki aloitteen suudelmaan ja myöhemmin ilmoitti, että he olisivat pari. Hyvin nopeasti Jesse rakastui ja ensimmäistä kertaa elämässään hän oli onnellinen. Nyt hän tiesi, mitä hänen elämästään oli puuttunut koko ajan. Emma toi naurun ja ilon hänen elämäänsä.

Jesse kertoi Emmalle menneisyydestään, mutta Emma vain rutisti häntä lujaa ja kuiskasi, että oli onnellinen, että Jesse oli elossa. Ja mikä hassuinta, niin oli Jessekin. Näin sen oli ollut tarkoituskin mennä.

Hymyillen Jesse käveli kaupungilla, hän oli luentojen välissä käynyt ostamassa Emmalle täydellisen joululahjan. Paketti heilui pienessä muovikassissa, kun hän kiiruhti kohti yliopistoa, hän oli luvannut mennä Emman kanssa syömään. Jessen havahdutti jarrujen kirskunta, kun hän oli suojatiellä. Hän tajusi auton tulevan päin. Jesse tunsi kovan iskun, tajusi lentävänsä ja tunsi uuden kovemman iskun, kun osui takaisin maahan. Minä en halua kuolla, Jesse ajatteli märällä asvaltilla, mutta katkaisijaa oli jo käännetty.

Lukija antoi inspiraatioksi Hollywood Undeadin biisin Bullet. Kiitos tästä! En ollut aiemmin kappaletta kuullut ja siinä vähän hassusti meni käsikkäin iloinen melodia ja murheellinen tarina, siitä Jessen tarina sai innoituksensa. 
 


22. luukku

10 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Vähän epäilin, että kuinka tämä otetaan vastaan.

      Poista
  2. Hmmm.... kehtaakohan tätä tunnustaa? Noh, menkööt, kaipa muut lukijasi ovat jo tajunneet et olen omituinen. Siis musta tää oli hauska! "Sitten hirvittävä kipu iski perseeseen" Eihän tälläiselle saisi nauraa, mut minkäs teet kun olet kieroutuneen mielenlaadun syntymälahjana saanut. Onneksi täältä löytyy varmasti muutama normaalikin ihminen jotka näkevät tarinan traagisuuden.

    T. Häirikkö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä voin tunnustaa, että mulla oli hauskaa tätä kirjoittaessani :D Ja siis tämänhän olisi saanut vielä överimmäksi, mutta aloin sitten himmailla.

      Poista
  3. Anteeksi, oon kamala, mutta hihitytti kiemtämättä ku tätä luin :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tarvitse pyydellä anteeksi, kiva vaan kuulla, että nauratti :D

      Poista
  4. En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa :D Kirjoitat uskomattoman hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kyllä tavoittelin kumpaakin, että ei niin väliä :D Kiitos!

      Poista
  5. Moikka!

    Kuuntelin just Bullettia ja tuli mieleen tämä tarina. Mun piti jo sillon ilmestyessä kommentoida tästä, kun tuossa lopussa ihmettelit sitä että vähän hassusti käsikkäin kulki surullinen sisältö ja iloinen melodia.
    Oon kuullut selityksenä tälle kappaleelle ja itsekin ajattelen asian olevan niin, että sisältö kertoo siitä kuinka ihminen voi olla masentunut ja miettiä itsemurhaa, mutta siltikin hän voi ulospäin näyttää iloiselta. Masennusta ei huomaa välttämättä aina päällepäin katsoessa. Eli jos ei kuuntele tai ymmärrä kappaleen sanoja, voisi luulla että kyseessä on iloinen kappale.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Täytyy tunnustaa, että vähän ihmettelin kun susta ei silloin kuulunut mitään. Ajattelin jo, että olin pilannut lempikappaleesi oudolla novellilla.

      Ja jotain tuollaista tulkintaa ajattelinkin, kun silloin sanoja luin ja kappaletta kuuntelin aika monta kertaa.

      Poista