torstai 11. joulukuuta 2014

11. luukku: Milloin suostut sä luokseni palaamaan?

Ella vaihtoi sängyssä asentoa ja näki verhojen välistä pilkottavan täysikuun. Sen syyksi olisi helppo vierittää unettomuus, mutta ei kuu häntä oikeasti häirinnyt. Ella odotti Ronia. Hän vilkaisi kelloa, baarit olivat menneet kiinni vartti sitten. Roni olisi nyt grillijonossa ja tunnin päästä hän tietäisi varmasti tulisiko tämä vai ei. Tunnin päästä Roni voisi olla hänen vierellään. Tai päällään, ehkä allaan, mutta varmasti hänen sisällään. Tuttu kihelmöinti alkoi jo tuntua, mutta Ella ei koskenut itseensä. Hän säästäisi kaiken Ronille. Ella saattoi jo haistaa miehen tuoksun, jonka tuntisi vaikka miljoonan ihmisen seasta. Ikävöi selän luomia, joille hän oli piirtänyt lukemattomia tähtikarttoja, ja ehkä hän vielä joku päivä pystyisi piirtämään sellaisen kartan, että Roni suunnistaisi aina vain hänen luokseen.

Ella heräsi säpsähtäen. Aurinko oli jo noussut, kiroten hän hamusi kännykän käteensä. Kello oli 7.24. Roni ei ollut soittanut, eikä laittanut viestiä. Olisiko tämä vain soittanut ovikelloa? Ehkä hän ei ollut kuullut sitä, Ella kirosi omaa tyhmyyttään. Miksi ihmeessä hän oli mennyt nukahtamaan? Hermostuneena hän selasi Facebookin auki, sinne Roni ei ollut päivittänyt mitään. Seuraavaksi Ella avasi Instagramin, Roni oli lisännyt kuvan kolme tuntia sitten, siinä Roni poseerasi neljän muun ihmisen kanssa. Ella tunnisti heti kaksi muuta miestä Ronin kavereiksi, mutta kuvan naiset saivat hänet mielensä mustumaan. Erityisesti tuo tummatukkainen narttu, jonka käsi oli huolettomasti Ronin vyötäröllä. Kuvassa ei ollut kommentteja vain muutama tykkäys. Ella kävi tykkääjät lävitse, mutta yksikään heistä ei ollut kuvan nainen.

Allapäin hän nousi ylös sängystä, ei hän saisi enää unta. Ella ei päässyt kuin sohvalle ja siihen hän jumiutui katsomaan televisiota. Puhelin soi joskus puolen päivän jälkeen ja Ella ehti hetken toivoa, että Roni soittaisi ja ehdottaisi jotain lauantain kunniaksi. Mutta kännykän näytöllä lukikin vain Minnan nimi. Hän epäröi hetken vastaamista, mutta painoi kuitenkin linjan auki.
- Moi, mä jo ajattelin, että sä et vastaa ollenkaan, Minna tervehti reippaasti.
- Olin keittiössä, Ella mutisi.
- Lähdetkö mun kanssa kahville?
- En mä tiedä.
- Mutta mä tiedän, me ei ole nähty yli kuukauteen. Laita ittes valmiiksi, mä tuun reilun puolen tunnin päästä.

Ella katsoi hetken puhelimen mustaa näyttöä ennen kuin nousi pukeutumaan. Minna oli hänen kavereistaan ainoa, joka edes jotenkin ymmärsi hänen ja Ronin suhdetta. Kaikki muut pitivät häntä toivottamana idioottina, jonka pitäisi unohtaa Roni ja siirtyä eteenpäin. Mutta nämä eivät olleetkaan koskaan kunnolla rakastuneita, eiväthän he voineet ymmärtää. Ella pukeutui nopeasti ja harjasi hiuksensa, pelkän kahvin takia hän ei jaksanut alkaa meikata. Hän tarkisti, että kännykässä oli tarpeeksi virtaa, jos Roni soittaisi ja tarvitsisi häntä. 

Minna tuli niihin aikoihin kuin oli luvannutkin. Ella istui pieneen siniseen Micraan ja huomasi heti Minnan uuden hiustyylin. Tukka oli lyhentynyt ainakin 20 senttimetriä ja väri vaihtunut tuhkanvaaleasta toffeeksi. He pääsivät tuskin kahvilaan asti, kun Ella jo tiesi lähdön virheeksi.
- No ootko käynyt bilettämässä? Minna kysyi huolettomasti.
- En mä.
- Edelleenkö sä vaan ootat Ronia kaiket illat?
Ella jäykistyi.
- On mulla töitä ja harrastuksiakin, hän vastasi vältellen. Ella oli luullut, että Minna ymmärtäisi Laurin takia.
- Mä muuten puhalsin pelin poikki Laurin kanssa, Minna sanoi kuin lukien hänen ajatuksensa.
Ella asettautui istumaan ja veti kahvimukin lähemmäksi.
- Miksi? hän kysyi aidosti ihmeissään.
- Eihän kukaan kestä sitä jatkuvaa säätämistä. Ollaan yhdessä, eipäs ollakaan. Mä annoin sille tarpeeksi monta tilaisuutta ja kun se ei kerta älynnyt tarttua niistä yhteenkään, niin siinäpähän nyt on sitten yksin. Suosittelen muuten sulle samaa.
- Mitä sä tolla tarkoitat?
- Ihan vain ystävän neuvo: jos se Roni sut oikeasti haluaisi, se olis sun kanssa kunnolla.
- Sehän on mun kanssa kunnolla, Ella kiihtyi.
Minna pyöräytti silmiään, mutta ei vastannut mitään. Joi vain kahviaan.
- Mä luulin, että sä olit se joka ymmärtää, Ella lisäsi hiljaa.
- Kyllä mä ymmärränkin. Mä tiedän millaista se on roikkua löysän narun päässä ja uskotella itselleen, että kyllä se tästä vielä saduksi muuttuu. Kunhan mä jaksan yrittää tarpeeksi, olla parempi, ymmärtää enemmän, olla vaatimatta liikaa… Mutta kun ei se toimi niin. Yksin ei voi rakentaa parisuhdetta. Siihen tarvitaan kaksi halukasta.
Ella kolautti kupin pöytään ja alkoi pukea takkiaan.
- Mä taidan tästä lähteä.
- Voi hyvänen aika, älä nyt suutu. Istu ja jutellaan jostain muusta.
- Mulla on kiire, Ella vain sanoi ja syöksyi ulos kahvilasta.
Minnakaan ei tajunnut. Kukaan ei tajunnut. Mutta ne muut olivat väärässä ja hän näyttäisi vielä. Heistä Ronin kanssa tulisi vielä oikea pari.

Roni saapui hänen ovelleen vasta kolme viikkoa myöhemmin. Odottaessaan Ella oli tulla hulluksi. Hänen oli tehnyt mieli soittaa miljoona kertaa, mutta se olisi ollut liian takertuvaista, ja saisi Ronin vain raivostumaan. Hän oli seurannut herkeämättä Ronin Facebookia ja Instagramia, sekä WhatsAppista milloin tämä oli paikalla. Se kaikki unohtui, kun hän avasi oven ja Roni kuiskasi:
- Moi muru, sä näytät hyvältä.
Ja niin näytti Ronikin. Tumma tukka oli sekaisin, ruskeissa silmissä tuttu nälkäinen katse ja nahkatakin harteilla sadepisaroita. Roni astui lähemmäksi, veti hänet omistavasti itseään varten ja suuteli. Mitä sitten, että kello oli 4.13 ja tämä maistui aivan viinalle. Ja kaikki sekin unohtui, kun he kompuroivat makuuhuoneeseen ja Roni tönäisi hänet sängylle ja seurasi itse perässä. Myöhemmin hän makasi tyytyväisenä ja tyydytettynä Ronin kuorsatessa vieressä. Tätä hän halusi, muista viis. Ella kiemurteli Ronin kylkeen ja nukahti onnellisena.

Onni jatkui vielä seuraavan päivän, sillä Roni viihtyi Ellan luona pitkään. He harrastivat seksiä, söivät pitsaa ja katsoivat elokuvia. Jokseenkin täydellinen sunnuntai, Ella mietti hymyillen ja astui ulos vessasta. Roni oli eteisessä vetämässä takkia päälleen.
- Joko sä lähdet? Ella kysyi ja hymy kuoli heti hänen kasvoiltaan.
- Joo, lähden valmistautumaan huomiseen duunipäivään.
- Olisit sä vielä voinut jäädä.
Roni ei sanonut mitään, kumartui vain vetämään kenkiä jalkaansa.
- Mulla oli kivaa.
- Ainahan meillä on, Roni hymyili ja painoi lyhyen suukon Ellan hiuksiin.
Ovi sulkeutui, ja vaikka hän saattoi edelleen tuntea Ronin huulet hiuksissaan. Olo oli tyhjä. Millä sen saisi täytetyksi?

Vastaus alkoi valjeta seuraavana päivänä, kun hän lähti lounastunnilla hakemaan lähikahvilasta lohisalaattia. Heti astuttuaan kampaamon ovesta ulos häntä vastaan käveli pieni perhe. Isä työnsi lastenvaunuja ja äiti käveli miehensä vierellä seesteisen näköisenä. Ella pysähtyi ja katsoi kuinka pariskunta ohitti hänet. Lapsi yhdisti ihmiset ikuisesti. Lapsi. Hän halusi oman vauvan, Ella tajusi.
Lähes huumaantuneena hän käveli kahvilaan, tilasi salaatin ja söi sen kampaamon takahuoneessa maistamatta mitään. Hän ajatteli vain Ronia ja lasta. Ehkä mies tarvitsi pienen tönäisyn oikeaan suuntaan. Hänen suuntaansa. Lapsi saisi Ronin asettumaan aloilleen, ja he olisivat yhdessä elämänsä loppuun asti. Ella alkoi mielessään nähdä heidän lapsensa. Tytölle tulisi hänen vaalea tukkansa ja pojalle isänsä tumma. Ronin silmät olivat ehdottomasti kauniimmat, ja molemmille tulisi tämän ruskeat silmät, joissa läheltä katsottuna oli pronssinen hohde. Mieluummin hänen nenänsä, Ronin oli vähän liian leveä, Ella jatkoi lapsen suunnittelua, lisäksi hän mietti vaunuja, pieniä potkupukuja ja vielä pienempiä sukkia. Vauvan tuoksua ja ehdotonta rakkautta. Hän tunsi olevansa heti valmis äidiksi.

Kotiin päästyään hän tarkisti vessan peilikaapista pilleritilanteensa. Laatta oli kesken, mutta hän ei aikonut jatkaa enää niiden syömistä. Ronille hän ei kertoisi päätöksestään mitään. Mies oli joskus sanonut, ettei halunnut ikinä lapsia, mutta siitä oli jo pari vuotta. Olivathan he molemmat kypsyneet ja muuttuneet noiden vuosien aikana. Ehkä hän ei edes tulisi kovin helposti raskaaksi.

Niin Ella uskotteli itselleen, mutta jo seuraavan kerran kun Roni tuli baarista hänen luokseen, tämä ampui täysosuman. Tietenkään Ella ei sitä silloin tiennyt, iski vain kyntensä kiinni Ronin selkään ja huusi laukeamisen seurauksena.

Viikot kuluivat ja Ella ihmetteli, kuinka hänen kuukautisensa eivät olleet vieläkään tulleet pillereiden lopettamisen jälkeen. Hän oletti niiden tulevan päivänä minä tahansa, sillä rinnat olivat arat ja alavatsa kipeä. Mutta ei, päivät kuluivat, eikä tuttua punaista ilmestynyt vessapaperiin. Lopulta hän alkoi miettiä raskauden mahdollisuutta ja kipaisi heti seuraavalla tauolla apteekkiin ostamaan raskaustestiä. Testi oli hänen mielessään koko loppupäivän, mutta sopivaa tilaisuutta ei tullut asiakkaiden välissä.

Kotona hän ryntäsi suoraan vessaan. Pari minuuttia myöhemmin hän oli todistetusti raskaana. Ella virnisteli peilikuvalleen ja laski kätensä vatsalleen, siellä kasvoi nyt Ronin lapsi. Liima, jota he olivat tarvinneet.

Seuraavana aamuna Ella soitti ajan neuvolaan ja alkoi kunnolla miettiä Ronille kertomista. Olisi varmasti viisainta käydä ensin neuvolassa varmistamassa raskaus ja kertoa vasta sitten. Jotenkin viikot vain kuluivat, Roni kävi kahdesti. Tuli taas aamuyöllä baarista Ellan luo ja hän otti tämän yhä hyvillään vastaan. Vauvasta hän ei pukahtanut mitään, vaikka sillä jälkimmäisellä kerralla Roni ihasteli hänen kasvaneita rintojaan, mutta mies ei onneksi jäänyt miettimään asiaa sen enempää, vaan siirtyi nopeasti rinnoilta alaspäin.

12. raskausviikon loputtua Ella tajusi alitajuisesti odottaneensa tätä. Suurin riski keskenmenolle oli ohi ja aborttia ei enää saisi. Ronista ei kuitenkaan kuulunut mitään ja lopulta Ella päätti soittaa. Mies vastasi vasta hänen neljänteen puheluunsa. Tylysti.
- Mitä nyt?
- Voitasko me nähdä?
- Mä tuun tässä joskus käymään.
- Ei kun tämä on tärkeetä, Ella pisti vastaan.
- Äh, no mä voin huomenna pyörähtää kun tuun töistä.
- Mahtavaa. Mä odotan, Ella lisäsi itsestäänselvyyden.

Ella meikkasi ja laittoi hiuksensa nätisti. Hän pukeutui niihin vaatteisiin, joista tiesi Ronin pitävän. Oli jopa perunut päivän viimeisen asiakkaan, että ehtisi leipoa kahvin kanssa mustikkapiirakan. Sekin Ronin herkkua. Nämä olivat asioita joita hän osasi ja tiesi kuinka tehdä. Sillä hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka kertoa miehelle, että tästä oli tulossa isä. Ella ei aikoisi ikinä paljastaa, että raskaus oli hänen puoleltaan suunniteltu. Kyllähän niitä muillakin pillerit pettivät.

Roni ei kuitenkaan tullut. Ella uskoi asian illalla yhdeltätoista. Hän yritti soittaa Ronille, mutta puhelimesta kuului vain niin tutut tuuttaukset. Pikainen vakoilu somessa ei paljastanut mitään miehen liikkeistä. Itkuisena Ella pyyhki meikit kasvoiltaan ja kävi suihkussa. Mustikkapiirakan hän työnsi suoraan biojätteisiin.

Seuraavana päivänä Minna tuli hieromaan sovintoa korvapuustien kanssa. Ella päästi hänet haluttomasti sisälle. Ronista ei edelleenkään kuulunut mitään.
- Me ollaan susta huolissaan, Minna sanoi suoraan. – Sä et ole pitänyt kuukausiin mitään yhteyttä kehenkään.
- Olenhan mä vastannut teidän viesteihin, Ella vastasi.
- Niin kun sulta kysytään jotain, mutta et sä vapaaehtoisesti ole ottanut kehenkään kontaktia. Onko tilanne edelleen sama?
- Ei ole. Mä olen raskaana, Ella lipsautti.
Hän olisi halunnut, että Roni on ensimmäinen, joka saa tietää asiasta, mutta hän ei jaksanut enää pitää salaisuutta pelkästään itsellään. Ehkä hänen pitäisi käydä Ronin luona, kun mies ei kerta voinut tulla hänen luokseen.
- Voi Ella, Minna huokaisi. – Meinaatko sä pitää sen?
- Tietysti! Mikä kysymys tuo nyt edes on?
- Sori. No, mitäs mieltä Roni on?
Ella puraisi vaivautuneena huultaan.
- Eli se ei vielä tiedä, Minna päätteli.
- Mun piti eilen kertoa, mutta Ronille tuli työkiireitä, Ella puolustautui.
Minna ei sanonut mitään, mutta jotenkin Ella tulkitsi vaikenemisen tuomitsemiseksi. Hän risti kätensä rinnalleen, tuijotti ikkunasta ja odotti, että Minna tajuaisi lähteä.
- Miten sä arvelet, että Roni suhtautuu? Minna kysyi sovittelevasti.
- No, alkuun on varmaan aika järkyttynyt, mutta kyllä se pian tajuaa, että tämä on hyvä juttu. Päästään aloittamaan kunnolla yhteinen elämä, Ella maalaili, eikä huomannut Minnan ilmettä upotessaan vaaleanpunaisiin unelmiinsa.
- Kultapieni, mä todella toivon, että noin tapahtuu, mutta sä voisit ihan pikkaisen varautua, että voi käydä myös toisin.
- Ai miten toisin? Ella kysyi aidosti hämmästyneenä.
- No esimerkiksi Roni ei halua olla sun tai lapsen kanssa missään tekemisissä, Minna sanoi hiljaa.
- Toi vaan todistaa, että sä et yhtään tunne sitä, Ella sanoi itsevarmasti.
- Joko sä tiedät lasketun ajan? Minna kysyi pitkittyneen hiljaisuuden jälkeen.
- Kesäkuussa.
- Jo? Sähän olet sitten jo kolmannella kuulla, Minna hämmästeli.
Ella nyökkäsi, nousi pystyyn ja avasi hupparinsa paljastaen samalla pienen vatsakummun. Loppuvierailun he puhuivat vaivatuneesti vauvoista ja Minna pakeni paikalta puolittaisen tekosyyn varjolla.

Ronia ei näkynyt tai kuulunut ja lopulta Ella teki päätöksensä ja ajoi Ronin asunnolle. Rivitalon ikkunoissa paloivat valot, joten hänen pitäisi olla kotona. Roni tuli aukaisemaan ja näytti yllättyneeltä nähdessään Ellan ovella.
- No, mitäs sä? mies töksäytti.
- Sun piti silloin yksi päivä tulla käymään, kun mulla oli sitä asiaa.
- Niin joo, tuli muuta.
- Pääsenkö mä sisään? Ella pyysi.
Roni perääntyi muutaman askeleen ja päästi Ellan eteiseen asti.
- Mitä sulla sitten oli?
Ei kai sitä kannattanut kierrellä, joten Ella vain sanoi olevansa raskaana. Roni räpäytti muutaman kerran silmiään ja tokaisi sitten:
- Sähän teet abortin.
- En, Ella vastasi, ihan sama oliko se kysymys vai käsky.
- Totta vitussa teet. Sattuuhan noita vahinkoja, ja mä en todellakaan halua mitään lasta.
- Aborttia ei voi enää tehdä, minä olen liian pitkällä, Ella sanoi.
- Kuinka pitkällä? Roni kysyi epäluuloisena.
- Neljännellätoista viikolla, Ella vastasi hiljaa.
- 14 viikkoa! Roni räjähti. – Jumalauta, oletko sä niin tyhmä, että aiemmin huomaa olevasi paksuna vai odottelitko vaan, että on varmasti liian myöhäistä ja yrität huijata mua isäksi? Vikaan meni, mulla ei ikinä tule olemaan mitään tekemistä tuon kanssa, Roni huusi ja perääntyi inhoten Ellan luota.
Ellaa itketti, mutta hänen oli pakkoa puhua.
- Kyllä tämä oli järkytys minullekin ja meni pitkään ennen kuin osasi edes epäillä olevani raskaana, mähän söin pillereitä.
- Söitkö tosiaan? Roni kysyi piikikkäästi
Ellan oli pakko väistää liian suoraa katsetta ja se paljasti hänet.
- Ei vittu, luulitko sä oikeesti, että jättämällä pillerit pois saisit mut itsellesi? Kuule Ella, sä olet ollut aina pelkkä kakkosvaihtoehto. Varasija, jos keltään muulta ei saa tai mä en jaksa alkaa ketään uutta iskemään. Sultahan saa aina. Ja mä kyllä sanoin heti alussa, että mä en ikinä halua mitään vakavampaa. Sulle piti tämän seksisuhteen sopia loistavasti.
- Tätä on jatkunut jo yli kaksi vuotta, onhan sen jo pakko merkata enemmän, Ella huusi itkuisena.
- Helppoa seksiä. Ei mitään muuta.
Hetken he vain seisoivat katsoen toisiaan. Vihaisina. Loukattuina. Ella näki Ronissa ensimmäistä kertaa välinpitämättömyyttä ja jopa julmuutta. Hän ravisteli epäuskoisena päätään, hän vain kuvitteli.
- Ala painua, tämä asia on selvä, Roni tokaisi ja nyökkäsi ovelle.
Ella huokaisi, ehkä oli parasta antaa pölyn laskeutua ja Ronin totutella asiaan.
- Puhutaan myöhemmin lisää, hän sanoi ovella.
- Odota, mutta älä pitkästy, Roni vastasi pilkallisesti.
Hiljaisena hän palasi autolleen, mutta edes äskeinen kohtaus ei saanut hänen uskoaan Roniin horjumaan. Kyllä mies vielä tulisi järkiinsä, kun saisi asian kunnolla käsitellyksi. Olihan tämä huutanut inhottavia asioita, mutta kukapa ei suuttuessaan. Ei niitä tarkoitettu. Ei varmasti.

Ella ei huolestunut vaikka viikot kuluivat ilman, että Ronista kuului mitään. Hän sai kerrottua raskaudesta viimein äidilleen, ja äiti oli kovin onnellinen ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Ella alkoi tehdä tarvittavia järjestelyjä vauvan tuloa varten. Ronin asunto oli yhtä suuri kuin hänen kotinsa, joten hän saattoi sisustaa vauvaa varten täälläkin. Olivathan hoitopöytä ja vaunut helposti muutettavia, jos he päättäisivätkin, että Ronin asunto olisi perheelle parempi.

Eräänä iltana ovikello soi. Ella tiesi heti ensimmäisestä äänestä, että Roni oli oven takana. Hän riensi ovelle ja avasi sen hymyillen. Hän oli tiennyt tämän. Tiennyt, että Roni tulisi takaisin. Ei tämä voisi pysyä pois hänen ja heidän lapsensa luota. Roni ei vastannut hymyyn, katsoi vain ilmeettömänä häntä ja viime kerrasta kasvanutta vastaa.
- Hei, Ella henkäisi ihastuneena.
Roni näytti komeammalta kuin koskaan aiemmin.
- Tulin vain ilmoittamaan, että mä muutan ensi viikolla Jenkkeihin töihin. Olen siellä vähintään kolme vuotta, Roni sanoi.
- Mitä?
- Etkö kuullut vai etkö ymmärtänyt?
- Ethän sä voi lähteä! Meille on tulossa vauva, Ella nyyhkäisi.
- Sulle on tulossa vauva. Mä kadun loppuikäni, että luotin suhun sen verran, että höyläsin paljaalla.
- Roni, Ella sai vain sanottua.
- Kaikki isyys- ja elatusmaksujutut hoidetaan sitten oikeuden kautta. Mä en halua ikinä nähdä tuota kakaraa. Enkä suakaan, Roni vielä sanoi ennen kuin lähti.
Ella lähti miehen perään, sukkasillaan lumihankeen, mutta Roni oli saanut jo etumatkaa ja harppoi päättäväisesti eteenpäin, istui autoonsa ja kaasutti pois. Ella jäi itkemään jalkakäytävälle. Hän tunsi vauvan potkaisevan, kuin sekin olisi kaivannut isänsä perään.

Lopulta Ella palasi sisään, riisui lumiset sukkansa ja laski jaloilleen kuumaa vettä. Keittiössä hän keitti teetä ja mietti mitä tekisi. Häntä itketti edelleen, mutta Ellan täytyisi vain kehitellä parempi suunnitelma Ronin saamisesta takaisin. Kyllä hän jotain keksisi ja vielä joku päivä onnistuisi.

Tämä novelli sain inspiraationsa Nicepappi yhtyeen kappaleesta Kuumatkalla. Loistava biisi, ja pitkään mietin, että mistä se voisi kertoa ja siitähän se idea sitten taas lähti. Otsikko on muuten suora lainaus kappaleesta.


3 kommenttia:

  1. Tuleeko tähän jatkoa? Ihan huippu tää niinku mun kaikki tähän asti lukemat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tule jatkoa, nämä kaikki joulukalenterin tekstit ovat "one shotteja". Kiitos :)

      Poista
  2. Te naiset.... ei mulla muuta!

    Häiris.

    VastaaPoista