keskiviikko 17. joulukuuta 2014

17. luukku: Öiset mietteet


Jokin kolahdus sai Airin havahtumaan täydestä tiedottomuudesta puoliuneen. Uni vaati häntä palaamaan takaisin, mutta kolahdus kuului uudestaan, ja hän aukaisi silmänsä. Huoneessa oli pimeää, ja hän jäi kuulostelemaan mikä hänet oli herättänyt. Talo oli hiljainen, eteisessä hurisi pakkanen, ja yöpöydällä tikitti herätyskello, mutta mitään muuta ääntä ei kuulunut. Paitsi nyt, hiljainen kolahdus. Huokaisten Airi kapusi sängystä ylös, tuntui, että hän oli pannut maate vasta viisi minuuttia sitten. 

Airi sytytti eteiseen valoon ja meni varovasti äitinsä huoneen ovelle. Ovi oli kiinni, koska äiti vaati joka ilta sen sulkemista. Varovasti hän aukaisi oven ja huomasi heti sängyn olevan tyhjä. Voi piru, missä äiti oikein oli? Airi perääntyi eteiseen, vilkaisi mennessään pieneen eteiseen, mutta ulko-ovi oli kiinni. Tupa oli tyhjä, jälleen kuului kolaus, mutta Airi ei osannut paikantaa sitä. Äitiä ei ollut saunassa tai vessassa. Jokaisen tyhjän tilan jälkeen Airin pelko alkoi kasvaa yhä suuremmaksi. Lopulta hänen oli palattava pieneen eteiseen ja sieltä löytyi hänet herättänyt kolahtelu. Äiti ei ollut erikoislukon takia saanut ovea auki, mutta ikkuna oli selällään ja tuulen mukana se paukahteli säännöllisesti seinää vasten. Pienessä eteisessä kävi hyytävä viima, kuten ulkonakin ja äiti olisi siellä yksin.

Airi palasi hätääntyneenä hakemaan itselleen takkia, taskulamppua ja kännykkää. Hän veti Kuomat jalkaansa ja lähti ulos. Ikkunan alta löytyivät äidin paljaat jalanjäljet. Niihin ei ollut ehtinyt sataa lunta, mutta silti ajatus äidin sinisuonisista ja ryppyisistä jaloista hangessa sai kurkkua kuristamaan. Airi napsautti taskulamppuun valon ja lähti seuraamaan jalanjälkiä pimeään yöhön. Kuinka pitkälle vanhus oli ehtinyt?
- Äiti, Airi huusi, vaikka tiesi sen turhaksi, kun äiti oli kerta karannut, hän ei todennäköisesti muistanut kuka oli. Tai oikeammin hän ei muistanut, että oli jo äiti.
Äiti eli, silloin kun eli, enimmäkseen aikaa jolloin oli juuri tavannut isän ja suunnitteli häitään.

Airi kiihdytti askeltensa tahtia, kietoi takkia lujemmin ympärilleen, sillä tuuli oli todella viiltävä. Pihatie vaihtui isommaksi tieksi ja äidin askeleet kääntyivät vasemmalle, kylän suuntaan. Kun olisikin vielä nuori ja hyväkuntoinen niin olisi voinut pistää juoksuksi, mutta kipeät polvet ja kohtalainen ylipaino estivät sen. Juuri kun Airi alkoi pohtia avun hälyttämistä, hän tavoitti taskulampun säteellä valkean hahmon edessään. Taas hän tunsi itkun lähestyvän, äiti oli pelkässä ohuessa puuvillayöpöydässä liikkeellä. Pakkasta oli varmaan kymmenen astetta ja tuuli vielä kovensi lukemia. Airi kiri välimatkan kiinni ja tarttui äitiä käsivarresta:
- Tulepas nyt niin lähdetään takaisin sisälle.
- Minun täytyy mennä, Aarne odottaa minua maitolaiturin luona, Alli väitti itsepintaisesti, eikä ollut kääntyä takaisin.
- No mutta sinä lähdit väärään suuntaan, maitolaituri on täälläpäin, Airi valehteli.
Äidin kasvoille nousi sydäntäsärkevän tuttu hämmennys ja hätäännys.
- Niinkö? Minä olen jo myöhässä.
- No, tulehan sitten.
He pääsivät paluumatkalle, ja Airi kietoi oman toppatakkinsa äidin ympärille. Itse hän tärisi tuulessa pelkkä paituli yllään, mutta hänellä oli ainakin kengät. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä lyhyemmiksi kävivät äidin askeleet, lopulta Airi joutui melkein kantamaan Allin sisään. Hän talutti äidin istumaan puu-uunin viereen, jossa oli onneksi ollut päivällä tulet, kun hän oli leiponut rieskaa ja pullaa. Vatiin hän laski kuumaa vettä ja upotti äidin jalat sinne lämpiämään sekä kietoi muutaman peiton täriseville harteille. Vasta kun äiti oli lämpimässä, hän alkoi kiinnittää huomiota omaan palelemiseen. Nenä juoksi jo nyt, ja ihme oli, jos he eivät loppuviikosta olisi molemmat nuhassa. Airi heitti yöpaidan pois, pukeutui kotihousuihin, t-paitaan ja villapaitaan sekä veti jalkaansa villasukat.

Äiti kyyhötti edelleen uunin vieressä, silmät puolittain suljettuina. Airi napsautti vedenkeittimen päälle ja kaivoi kaapista mukin, pudotti sinne pussillisen Earl Greytä. Äiti ei suostuisi juomaan teetä, sen hän tiesi kokemuksesta, mutta hän voisi kokeilla mehua. Airi otti toisen mukin, annosteli pohjalle itse tehtyä viinimarjamehua ja kaatoi perään kiehuvaa vettä. Lisättyään myös teemukiin vettä hän palasi hämmentämään mehua lusikalla, kun se oli sopivan lämmintä, hän meni tarjoamaan sitä äidille.
Allin silmiin oli palannut tuttu, tyhjä katse äskeisen palon jälkeen. Enimmäkseen hän oli enää pelkkä kuori, kipeä muistutus siitä eloisasta äidistä, joka oli ollut Airin tukena viimeiset 64 vuotta. Alli ei pystynyt käsiensä vapinalta tarttumaan mukiin ja kärsivällisesti Airi kyykisteli tämän vieressä ja juotti mehua.

Kun viimein astia oli tyhjä, hänen teensä oli jäähtynyt ja mustaa kuin kahvi. Airi kaatoi puolet pois ja lisäsi vedenkeittimestä edelleen tarpeeksi kuumaa vettä. Ennen hunajan lisäämistä hän kävi kokeilemassa vesiastiaa, jossa äidin jalat likosivat, vesi oli edelleen tarpeeksi lämmintä. Airi otti teensä ja istui kiikkutuoliin. Rentouttava lämpö levisi teen mukana vatsaan ja sieltä muuallekin kehoon. Äitikään ei enää tärissyt näkyvästi.

Kiikkutuoli narahteli hiljaa hänen keinuessa ja juodessa teetä, äiti nuokkui puulaatikon päällä. Hänet täytyisi lähteä ohjaamaan sänkyyn ennen kuin hän nukahtaisi tuohon. Airi haki kaapista puhtaan käsipyyhkeen ja polvistui ähkäisten kuivaamaan äitinsä jalkoja. Iho tuntui jo lämpöiseltä, eihän se enää niin lämmin ollut kuin nuorilla, mutta ei mikään äskeinen jääkalikkakaan. Jalat kuivattuaan Airi auttoi äidin käsipuolesta seisomaan ja lähti taluttamaan omaan huoneeseen.

Äiti istui itse sängylle, kallistui pielukselle ja Airin täytyi nostaa jalat sänkyyn. Äiti risti kädet vatsan päälle ja sulki silmänsä. Varovasti Airi asetteli tutun kukkakuvioisen peiton hänen päälleen ja nosti vielä toisen peiton sekä viltin lämmikkeeksi. Äiti hengitti raskaasti ja oli varmasti unessa, mutta varovasti Airi kokeili kämmenselällään äidin otsaa, se ei ollut liian viileä tai kuuma. Ehkä he olivat selvinneet säikähdyksellä, vaikka aamullahan sen näkisi. Airi hiipi ovelle ja veti hiljaa oven kiinni. Armollisinta olisi, jos äiti nyt sairastuisi keuhkokuumeeseen. Hän tiesi sen olevan monen huonokuntoisen vanhuksen paras ystävä, lähtö olisi nopea ja tuskaton. Ja vaikka ajatus äidin kuolemasta satutti, ei myöskään tämän elämän jatkuminen ties kuinka pitkään ollut yhtään sen helpompi vaihtoehto.

Airi oli vuosia sitten eronnut miehestään ja halunnut palata kotiseudulleen, kun molemmat lapsetkin olivat lentäneet pesästä ulkomaille asti. Heillä oli sekä työ että parisuhde, joten Airi arveli, että ei heistä Suomeen palaajiksi ainakaan kovin pian olisi. Kati oli Ranskassa ja Markus Australiassa asti. Hän oli muuttanut keskustaan pieneen kaksioon, saanut töitä vanhainkodin siivoojana ja ollut ihan tyytyväinen elämäänsä. Äidin muisti oli kuitenkin alkanut temppuilla, eikä hän suostunut muuttamaan kotoaan tai huolinut ulkopuolisten apua. Airi oli sisarustensa pienoisen painostuksen jälkeen suostunut muuttamaan takaisin kotiin. Niin, ei kai hän omaa asuntoa tarvinnut ja jouti hoitamaan äitiään, kun työpäivät olivat suhteellisen lyhyitä eivätkä edes mitenkään kuormittavia.

Nyt hän oli jo eläkkeellä, toimi äitinsä omaishoitaja ja ihmetteli joka päivä kuinka hänen elämänsä oli tähän ajautunut. Tämän oli pitänyt olla väliaikaista. Tietysti asioilla oli kaksi puolta. Äiti oli liikuntakykyinen ja hänen hoitamisensa siten suhteellisen vaivatonta. Airi oli työnsä puolesta nähnyt kuinka vanhuksia hoidettiin, eikä hänen mielensä kaikesta rasituksesta huolimatta antanut periksi laittaa äitiä laitokseen. Paikkaan, jossa tämä pääsisi kerran viikossa pesulle, jossa toimintakyky hävisi lähes poikkeuksetta, koska potilaiden annettiin vain maata sängyssä televisio seuranaan. Paikassa, jossa ihminen sai olla kuset vaipassa, koska vaippa ei ollut vielä täynnä, jossa hoitajilla oli aina kiire, mutta harvoin aikaa kenellekään. Mutta se toinen puoli oli hänen oma jaksamisensa. Hän oli kasvattanut kaksi lasta, mutta silti omasta äidistä huolehtiminen oli uuvuttavampaa kuin se.

Airi pisti ajatuksissaan vedenkeittimen uudelleen päälle, ei hän heti saisi unta, vaikka lähtisi yrittämään. Ja pelkässä pimeässä huoneessa makaamalla mietteet saivat aivan uuden epätoivon sävyn. Airi tiesi kokemuksesta, että sänkyyn kannatti lähteä vasta, kun ei jaksanut pitää silmiään auki. 

Kun ei ollut ketään keltä pyytää apua, hän sai yksin kestää äidin raivokohtaukset, itkut, pelot ja karkaamiset, Airi huokaisi. Hän oli muutaman kerran kokeillut laittaa äidin lomapaikalle osastolle, mutta Alli oli joka kerta palannut entistä huonommassa kunnossa, eikä sitä tehnyt enää mieli kokeilla. Hänen veljensä kävi kerran viikossa ja istui äidin seurana, ja sillä aikaa Airi ehti käydä kaupassa ja hoitaa muut juoksevat asiat. Viikossa hänellä oli omaa aikaa kaksi tuntia. Kaksi tuntia, jolloin hänen ei tarvinnut olla huolissaan. Hän oli ehdottanut sisaruksilleen lisäavun palkkaamista, mutta nämä eivät nähneet sitä tarpeelliseksi. Eikä Airi ollut uskaltanut vaatia sitä sen kovemmalla äänellä. Hän oli aina ollut sisaruskatraan kiltti tyttö, joka halusi pitää rauhan yllä hinnalla millä hyvänsä. Hintana oli nyt hänen oma jaksamisensa.

Airi haudutti toisen kupillisen teetä, istui se käsissään takaisin kiikkutuoliin ja keinutti hitaasti itseään edes takaisin. Yhä enenevissä määrin hän toivoi äidin kuolemaa, ja tunsi siitä valtavaa syyllisyyttä, mutta ei voinut tuntemuksilleen mitään. Airi siemaisi teetä, katseli ikkunaan joulusta jäänyttä kynttelikköä ja sen heijastuksia ikkunasta. Valot muuttuivat hiljalleen sumeiksi. Hänen täytyisi lähteä nukkumaan, että jaksaisi herätä uuteen aamuun ja huolehtimaan äidistään. Olihan hän uupunut, mutta ei sillä tavalla, että se lähtisi unella, sen uupumuksen korjaisi ainoastaan vapaus jatkuvasta vastuusta.

Halusin kirjoittaa omaishoitajista. Rajaton arvostus heidän työtään kohtaan.

18. luukku 

4 kommenttia:

  1. Olipa tää hyvä :) Yks juttu mua vähä nauratti, oli vaan sulla päässy lipsahtamaan pikku virhe: puuvillayöpöydässä --> oletan, että kyse oli kuitenkin puuvillayöpaidasta :D Mutta juu, tekevälle sattuu! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Ja voi :D Uskotko, jos sanon, että mä korjasin tuon virheen? Jouduin kuitenkin länttäämään läppärin kannen kiinni ja muihin hommiin. Kun palasin koneen pariin, piti käynnistys tehdä akku irroittamalla ja huomasin samalla, että en ollut muutoksia ehtinyt tallentaa. En vaan sitten muistanut enää niitä muutoksia... Mutta joo, oikeassa olet. Alli oli liikenteessä yöpaidassa ei yöpöydässä. Tuottakoon tämä nyt iloa muillekin :D

      Poista
  2. Oon seurannut näitä hiljaa sivusta kaks ja puol viikkoa ja lukenut kaikki aikaisemmat tekstisikin, mutta nyt mun on pakko avata suuni, vaikken osaakaan antaa rakentavaa kritiikkiä :D täysillä mukaan heittäytyvänä lukijana en kiinnitä suuuremmin huomiota kielioppiin enkä huomaa edes kirjoitusvirheitä (tuo yöpöytäkin jäi huomaamatta, piti oikein etsiä se jälkikäteen) mutta oot aivan loistava kirjoittaja! Näistä tulee kokoajan vaan parempia, tykkään tosi paljon tavasta millä kirjotat! Jatka samalla tavalla ku miten oot tehny tähänkin asti, yritän muistaa heittää vastedeskin kommenttia sillointällöin ja olla vähemmän hiljaa! :D

    VastaaPoista
  3. Voi kiitos, aina yhtä kivaa kuulla uusista lukijoista :) Yritän parhaani pitää tämän tason loppuun asti.

    VastaaPoista