Sarita punasi huolellisesti huuliaan, sävy oli passion,
mutta väri muistutti erehdyttävästi verta. Hän astui kauemmas
kokovartalopeilistä ja katsoi itseään arvioiden. Punainen kotelomekko nuoli
imartelevasti hänen vartaloaan, joka oli yhdestä kaksoisraskaudesta ja iästä
huolimatta vielä hyvässä kunnossa. Sarita peilasi itseään joka puolelta,
tyytyväisenä hän lopulta astui mustiin korkeisiin korkoihin. Sarita pöyhäisi
viimeisen kerran mahonginruskeita hiuksiaan ja nyökkäsi hyväksyvästi peilikuvalleen. Hän todella
tekisi tämän.
Hotellihuoneen ovi sulkeutui pehmeästi, myös käytävän
kokolattiamatto oli pehmeä. Hississä ei ollut ketään, kun hän laskeutui
viidennestä kerroksesta alimpaan. Aulan laattalattialla hänen korkonsa kopisivat
ja ilmoittivat hänen saapumisestaan aulabaariin. Hän huomasi muutaman pään
kääntyvän hänen suuntansa ja ainakin yhden katseen naulautuvan häneen. Juuri
niitä hän tarvitsi tänään.
Sarita pujottautui istumaan korkealle baarijakkaralle
ristien jalkansa. Mekon helma nousi ja paljasti mustaan satiinisukkaan verhotun
reiden.
- Lasillinen punaviiniä, hän tilasi, kun baarimikko pysähtyi
hänen kohdalleen.
Juoman saatuaan hän viimein katsoi ympärilleen. Maaliskuinen
lauantai-ilta ei ollut ainakaan vielä houkuttanut väkeä liikkeelle. Ehkä ei
houkuttaisikaan tämän enempää, joten Sarita alkoi arvioida paikan asiakkaita.
Tuosta pariskunnasta ei olisi mitään iloa, tuo mies oli liian lihava, toinen
liian vanha, tuon pöydän pojat ihan liian nuoria. Sarita löysi oikealta
puolelta viimein jotain katsomisen arvoista. Nurkassa istui mies, joka oli
sillä hetkellä syventynyt kännykkäänsä. Hänellä oli edelleen päällään
pikkutakki, mutta solmio oli unohtunut johonkin, samoin ylimmän napin
napittaminen. Tumma, päälaelta hieman ohentunut tukka, tummasankaiset
silmälasit, ei hätkähdyttävän komea, mutta menettelisi, jos mitään parempaa ei
ilmestyisi. Sarita jätti miehen puhelimensa pariin, mutta tarkistaisi kohta
tilanteen.
Hän tilasi toisen lasillisen pinot noiria, ja ensimmäisen
siemauksen aikana nurkkapöydän mies viimein irrotti katseensa kännykästä.
Sarita katsoi häntä suoraan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, käänsi omat
silmänsä kainosti muualle.
Muistaisiko hän edelleen pelin? Siitä oli yhdeksän vuotta,
kun hän oli viimeksi pelannut, ja oli oikeasti luullut, ettei hänen koskaan
enää tarvitsisi osallistua, mutta ehkä tämä oli kuin pyörällä ajoa.
Hiljainen musiikki soi taustalla, katseet pitenivät ja
viimein mies nousi ja tuli hänen viereensä.
- Onko tässä vapaata? hän kysyi miellyttävän pehmeällä
äänellä.
- Ole hyvä vain, Sarita hymyili ja nyökkäsi kohti viereistä
tuolia.
- Mitä juot?
- Pinot noiria, kiitos, Sarita tilasi ja joi toisen lasillisen
tyhjiin.
Tämä kolmas saisi jäädä hänen viimeisekseen. Hän ei halunnut
humalaan, vain pienen rentouden ja rohkeuden.
- Minä olen Hannu, mies sanoi, kun juomat oli tuotu heidän
eteensä. Hannu ojensi kätensä, ja Sarita tarttui siihen. Puristus oli mukavan
jämäkkä.
- Sarita.
Ei sukunimiä, eikä muutakaan ylimääräistä.
- Business vai pleasure? Hannu kysyi siemaistuaan viskiään.
- Business, mutta ei pleasurekaan ole poissuljettu vaihtoehto.
Entä sinä?
- Samansuuntaista, Hannu nyökkäsi.
He juttelivat kevyistä aiheista, ei mitään
henkilökohtaisuuksia kodista, perheestä tai harrastuksista. Sarita oli kyllä
huomannut Hannun sormuksen, kuten mies varmasti hänenkin.
Sarita laski kätensä Hannun käsivarrelle, kun hän nauroi
miehen kertomalle vitsille. Hannu vilkaisi hänen kättään hyvillään. Sarita
hymyili puolittain ja käänsi huomionsa punaviinin viimeisin tippoihin. Hän
muistikin tämän pelin paremmin kuin olisi halunnut itselleen tunnustaa. Saritan
lasi oli tyhjä, Hannu nojautui vähän häneen päin ja kysyi kiinnostaisiko Saritaa
lähteä jatkamaan Hannun hotellihuoneeseen. Sarita nyökkäsi ja nousi seisomaan.
Päässä hieman humisi, kun hän lähti kohti hissejä, mutta Hannun lämmin käsi
hänen alaselällään auttoi tasapainon säilyttämisessä.
Hannu päästi hänet edellään huoneeseensa, Sarita käveli
suoraan ikkunan luo, ei halunnut vielä luopua koroistaan.
- Kaupungin valot ovat niin kauniit näin iltaisin. Minun
huoneestani ei näy kuin sisäpihalle, Sarita sanoi.
- Ja minä näen vielä jotain valojakin kauniimpaa, Hannu sanoi
hänen takaansa.
Sarita pyöräytti kohteliaisuudelle silmiään, mutta pysyi
paikoillaan, kun tunsi Hannun lämmön selkäänsä vasten ja sitten miehen huulet
hänen niskassaan.
Hannun kädet nousivat hänen mekkonsa vetoketjulle, mutta
pysähtyivät siihen. Voi ei, ei kai tämä ollut niitä nyhvöjä, jotka kysyivät
lupaa joka asiaan, Sarita mietti ärsyyntyneenä, mutta Hannu ei onneksi kysynyt mitään,
vaan pienen odotuksen jälkeen veti vetoketjun alas asti.
Sarita liu’utti mekon yltään lattialle ja astui pois sen
muodostamasta renkaasta kääntyen samalla ympäri. Huoneen valaistus oli
armollisen hämyinen ja Hannun ilmeestä saattoi päätellä, että hän näytti hyvältä.
Sarita hymyili kutsuvasti, Hannu tuli likelle ja veti lantiosta vielä lähemmäksi
ennen suudelmaa. Ensin varovasti, mutta sitten rohkeammin. Sarita maistoi
viskin ja valkosipulin, eikä suudelma ollut niin intohimoinen kuin hän olisi
toivonut.
Hannu ohjasi hänet vuoteelle riisuen samalla pikkutakkiaan.
Näppäräsorminen Sarita napitti paidan auki ja veti sen pois miehen päältä.
Hannu keskittyi esileikkiin, Saritaa ei moinen räpellys kiinnostanut, mutta ei
hän hennonut miehen ilmeisen tuttua kaavaa rikkoa. Hän halusi, tai oikeastaan
hänen täytyi, harrastaa tänään seksiä, tyylistä tai nautinnosta viis.
Viimein Hannu oli mielestään saanut Saritan ja samalla
itsensä valmiiksi, hän haki pyytämättä kondomin ja työntyi Saritaan. Sarita ei
kestänyt miehen kiinteää tuijotusta, vaan sulki silmänsä ja yritti olla
ajattelematta mitään.
Hannu jatkoi sitkeää jyystämistä, ja Sarita alkoi miettiä
oliko mies juonut liikaa tai haittasiko kondomi laukeamista. Sarita päätti
laittaa tilanteeseen vauhtia ennen kuin hänen limakalvonsa olisivat hiertyneet
karrelle. Hän alkoi voihkia ja hyväili Hannun käsivarsia ja selkää, mies innostui
ja kääntyi selälleen ohjaten Saritan päälleen. Sarita ei juuri välittänyt
ratsastamisesta, mutta hoiti homman nopeasti loppuun, hänen feikattu orgasminsa sai
Hannun viimein laukeamaan.
Sarita jätti Hannun sängylle ja meni itse vessaan. Hän
tuijotti itseään peilistä mietteliäänä, nyt se oli tehty. Ei hänen olonsa yhtään
helpottuneempi ollut, vaikka hän oli sitä vähän odottanutkin. Vessan valo ei
ollut niin armollinen kuin huoneessa, ja Sarita näki selvästi kaikki ryppynsä.
Otsan syvät juonteet, silmäkulmien hennot harakanvarpaat ja ylähuulen pystyt
urat, jotka tupakointi aiheutti. Sarita huokaisi, hän oli ihan liian vanha
tähän. Milloin hänestä oli tullut näin vanha? Jossain siellä kodin, äitiyden ja
uran ristiaallokossa luoviessaan. Nuoruus oli haihtunut, idealismi korvautunut
realismilla. Omakotitalo ja kaksi Volvoa oli melkein maksettu. Ella ja Samuel
olivat jo koulussa, hän ihan kohta nelikymppinen. Ja vaikka toisinaan häntä
ahdisti elämän tasaisuus, nyt kun hän seisoi risteyksessä, jossa toisella tiellä
saattoi menettää sen elämän ja toisella pitäytyä siinä, hän ei oikeasti tiennyt
kumpaa halusi.
Viimein Sarita poistui vessasta, Hannu oli vetänyt peiton
päälleen ja kuorsasi vienosti. Sarita hiipi ikkunan ääreen, keräsi
alusvaatteensa lattialta ja alkoi pukeutua. Hän värähti nähdessään käytetyn
kondomin sängyn vieressä. Sarita käveli korkokengät käsissään ulos huoneesta.
Vasta käytävässä hän laittoi kengät jalkaansa, sillä kopina laminaatilla olisi
saattanut herättää Hannun ja Sarita mieluummin häipyi ilman vaivaantuneita
hyvästejä.
Omassa huoneessaan hän otti baarikaapista konjakin, nosti
lasillisen onnistuneelle illalla, mutta karvas maku kurkussa ei poistuntu edes
konjakilla.
Aamulla Sarita lähti hotellista heti kuuden jälkeen, hän
otti taksin lentokentälle ja söi vasta siellä aamupalan. Hän ei halunnut ottaa
pienintäkään riskiä Hannun näkemisestä. Lento kotiin lähti kahdeksalta ja
reilua tuntia myöhemmin koneen pyörät jo koskettivat tuttua kiitotietä.
Saritan auto oli parkkipaikalla ja hän oli kotona kymmenen
jälkeen. Kaksoset istuivat yöpaidat päällä katsomassa piirrettyjä.
- Huomenta, Sarita toivotti olohuoneen ovelta ja toivotus sai
kaksi ilahtunutta muksua juoksemaan hänen luokseen.
Sarita halasi Ellaa ja Samuelia.
- Menkääpäs pukeutumaan niin lähdette päiväksi mummolaan,
Sarita sanoi.
- Miksi? Samuel kysyi.
- Meidän täytyy isän kanssa vähän jutella.
Sarita huomasi Eskon seisovan keittiön ovella, mutta hän ei
kiinnittänyt mieheensä mitään huomiota.
- Ette kai te riitele? Ella kysyi huolestuneena.
Jälleen Sarita sai hämmästyä lasten tarkkanäköisyyttä. Mutta ei hän tiennyt itsekään millainen tulevasta keskustelusta tulisi. Eivät he Eskon kanssa koskaan riidelleet isoon ääneen, mieluummin kumpikin mökötti omassa nurkkauksessaan, kunnes kina oli unohtunut. Tässä vain ei ollut kyse ylitöistä tai auton katsastuksen unohtamisesta.
- Ei tietenkään. Muistatteko mihin on enää kolme viikkoa?
Sarita kysyi hymyillen.
- Syntymäpäivään, lapset sanoivat yhteen ääneen.
- Aivan. Meidän täytyy suunnitella teidän syntymäpäiviä.
Tämä tyydytti lapsia ja iloisesti hälisten nämä juoksivat
huoneisiinsa. Sarita otti viikonloppulaukkunsa ja lähti sen kanssa
makuuhuoneeseen. Hän heitti likaiset vaatteet pyykkikoriin, päällimmäiseksi jäi
se punainen mekko kuin muistuttamaan häntä. Toilettilaukun hän jätti vessaan ja
tyhjän laukun vei vaatehuoneeseen.
Sillä aikaa lapset olivat saaneet itsensä valmiiksi ja
Sarita paimensi kaksikon autoon. Mummolaan oli vartin ajomatka, paluumatka
tuntui puolta lyhyemmältä. Edessä oleva keskustelu tuntui yhtä houkuttelevalta
kuin juurihoito.
Esko istui olohuoneessa lamaantuneena, Sarita käveli hänen
ohitseen keittiöön ja käski miehen seurata. Sarita istui pöydän ääreen ja Esko
toiselle puolelle. Sarita katsoi miestään. Tämä väisti hänen katsettaan ja
näytti kutistuneen viikonlopun aikana viisi senttiä pituudesta, kai se johtui
hartioiden lysyydestä.
- Nyt voit kertoa loppuun sen minkä perjantaina aloitit,
Sarita sanoi suoraan.
- En minä… Minähän sanoin jo kaiken aiheesta perjantaina.
- Ai kun töksäytit pettäneesi minua samana iltana kun tiesit
minun lähtevän liikematkalle?
- Minä ajattelin, että saisit rauhassa miettiä asiaa
viikonlopun ajan.
- No olen minä miettinyt, Sarita sanoi kuivasti ja katsoi
pihalle.
Lumen peitossa oli takapihan istutukset ja tontin rajalta
alkava metsä, jota jo kaavoitettiin asuntoalueen laajentamiseksi. Saritaa
harmitti uudet naapurit, mutta ehkä he eivät hakkuiden alkaessa enää asuisi
täällä.
- Anteeksi, Esko mutisi lyötynä.
- Kuka se oli?
- Ei sillä ole väliä.
- Voi kyllä sillä on. Ala puhua.
Esko pysyi hiljaisena paikoillaan, katsoi pöydän pintaa ja
varmaan pöydän alla hieroi sormiaan. Niin tämä teki aina ollessaan hermostunut.
- Muuten minä epäilen kaikkia. Ehkä se oli naapurin Anita,
sinä olet aina nauranut liikaa hänen vitseilleen. Ehkä se oli ystäväni Marja,
josta ei ole kuulunut moneen viikkoon mitään. Ellan opettaja?
- Ei, Esko pudisti päätään. Mies nielaisi ja viimein tunnusti:
- Hän on samassa ryhmässä toimiva tutkija yliopistolta.
- Minkä niminen?
- Eeva.
- Ikä?
- En minä tiedä, ehkä kolmekymppinen.
- Minkä näköinen?
- Ihan tavallisen näköinen, ruskea tukka, lyhyt.
Esko oli antanut periksi ja vastasi alistuneesti jokaiseen
Saritan kysymykseen.
- Millaista seksi oli?
- Ei, ei tätä, Esko voihkaisi.
- Kerro nyt, Sarita tokaisi kylmästi.
- Ihan mukavaa, Esko mutisi.
Sarita jäi miettimään hetkeksi vastausta, joko mies oli
vähätellyt tai sitten tämä oikeasti oli niin tyhmä, että oli valmis
vaarantamaan avioliittonsa ihan mukavan takia.
- Missä te harrastitte sitä?
- Hänen luonaan.
- Milloin?
- Kuukausi sitten.
- Montako kertaa?
- Se oli vain se yksi ainut kerta, minä olen pahoillani, kadun
ja toivoisin, että voisin palata ajassa takaisin ja jättää sen tekemättä.
- Muuta tunnustettavaa?
- Ei, Esko huokaisi helpottuneena.
Luuli kai kaiken olevan ohi. Sarita katsoi miestään, joka mateli
paikallaan. Olihan Esko aina ollut vähän tossukka, mutta nyt hän oli
raivostuttavan veltto.
Sarita risti kädet, asetti ne pöydälle ja varmisti, että
Esko katsoi häntä.
- Minä olin viikonlopun työmatkalla Helsingissä. Eilen illalla
menin hotellin baariin, tutustuin siellä Hannuun, jonka kanssa joimme muutaman
drinkin. Hannu oli ehkä 45-vuotias, pitkä, tummatukkainen ja hänellä oli
silmälasit. Menimme hänen hotellihuoneeseensa ja harrastimme seksiä. Ensin lähetyssaarnaajassa
ja lopussa minä ratsastin. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta ei myöskään
huonoin kokemukseni, Sarita luetteli tyynesti, kuin olisi käynyt lävitse viikon
tehtävälistaa.
Eskon ilme vaihtui anteeksipyytävästä järkyttyneeksi ja
lopulta vihaiseksi.
- Sinä petit minua, hän totesi epäuskoisena.
- Minusta tilanteemme oli kovin epäreilu, mutta nyt olemme
tasoissa, Sarita sanoi kylmästi.
- Et sinä ole voinut pettää minua, Esko juuttui kiinni
epäuskoon.
- Niin minäkin luulin sinusta.
- Mutta tuohan on… On niin kylmäveristä. Minä tein sen vain
vahingossa.
- Vahingossa? Sarita puuskahti. – Ai ihan vahingossa eksyit
tämän Eevan luo, ihan vahingossa vyö, nappi ja vetoketju pettivät ja housusi
putosivat alas. Ihan vahingossa olit muna pystyssä. Ja ihanko vahingossa tämä
Eeva kompastui ja laskeutui juuri sinun kalusi päälle? Ja sitten ihan vaan
vahingossa jatkoitte loppuun asti, Sarita ivasi. Jumalauta, että Esko oli
tyhmä. Noinkin tyhmä yliopiston fysiikan tutkijaksi.
- No en minä sitä noin tarkoittanut, yksi asia vain johti
toiseen…
- Sinä olisit yhdessä sun toisessa hetkessä voinut perääntyä
ja lopettaa. Sinä päätit jatkaa, päätit samalla pettää minua. Vaarantaa
lapsiltamme ehjän kodin ja muutenkin asettaa kaiken, ihan kaiken vaakalaudalle,
Saritan ääni oli täynnä kylmyyttä.
Esko käpertyi entistä enemmän kokoon ja tämän silmäkulmiin
ilmestyivät ensimmäiset kyyneleet.
- Minä en olisi ikinä pettänyt sinua, ilman tuota sinun
syrjähyppyäsi. Ja voit uskoa, että tarjokkaita on ollut, Sarita vielä
piikitteli
Keittiöön laskeutui pitkä hiljaisuus. Kumpikin mietti sitä missä
he olivat menneet vikaan.
- Anteeksi, Esko viimein sanoi tai anoi.
Sarita ei pystynyt sillä hetkellä edes katsomaan miestä. Hän
oli saanut haluamansa. Heidät tasoihin, Eskon tuntemaan sen saman, mihin mies
oli hänet sysännyt perjantaina, mutta silti Sarita ei tuntenut oloaan
tyytyväiseksi. Hän oli vain väsynyt ja eksyksissä. Miten tilanne oli tähän
ajautunut? Heillä oli pitänyt olla kaikki hyvin.
- Ella ja Samuel ovat tärkeimmät, vai mitä? Sarita viimein
kysyi.
- Tietysti ovat, Esko myönsi heti.
- Minä en tiedä pystynkö unohtamaan, antamaan anteeksi tai
siirtymään eteenpäin, Sarita tunnusti.
Esko itki valtoimenaan. Saritakin tunsi, että kyyneleet
eivät olleet kaukana. Viime viikonloppuna he olivat viettäneet vapaan
viikonlopun ja käyneet lasten kanssa retkellä meren rannassa ja Esko oli touhuten kasannut heille nuotion. Eväänä oli tietysti ollut makkaraa ja kuumaa
kaakaota. Se lauantai oli ollut hieno päivä. Esko oli jo silloin pettänyt
häntä, mutta Sarita ei ollut tiennyt sitä. Oikeastaan hän toivoi, ettei koskaan
olisi saanut tietääkään.
- Mutta lasten ja viimeisen yhdeksän vuoden takia minä olen
valmis yrittämään. Ja sinun on paras myös tehdä parhaasi. Me menemme
pariterapiaan, lapset eivät ikinä saa tietää tästä ja jos sinä ikinä, koskaan,
milloinkaan enää petät minua, leikkaan kalusi irti ja syötän sen kaloille,
Sarita ilmoitti.
Esko nyökytteli, näytti sekä onnelliselta että pelokkaalta.
Sarita nousi pöydästä ja käveli työhuoneeseensa. Hän istui
kirjoituspöydän ääreen, katseli mustaa tietokoneen näyttöä, kirjahyllyjä
ympärillään ja mietti nuorta minäänsä. Hän oli aina ollut määrätietoinen ja se
Sarita ei olisi ikinä voinut edes harkita antavansa pettämistä anteeksi. Hän
oli niin uhkunut asennetta, että jokainen joka ei ollut hänen puolellaan, oli
hänen vihollisensa ja hänelle ei kukaan vittuilisi ikinä. Mutta lapset,
yhteinen talo ja elämä yleensä pehmensivät kummasti terävimpiäkin särmiä. Sarita
nojasi taaksepäin tuolissaan, aika näyttäisi saisivatko he Eskon kanssa
parisuhteensa vielä kuntoon vai olivatko molempien tekemät vauriot liian isoja
korjattavaksi. Sillä Sarita tajusi liian hyvin loukanneensa Eskoa syvästi. Hän
oli halunnut kostoa, saanut sen, mutta saattanut samalla menettää jotain paljon
arvokkaampaa. Ei Esko ollut ainoa, joka joutuisi katumaan tekojaan.
Viimein Sarita nousi ylös ja päätti lähteä hakemaan lapsia,
Ilman Ellaa ja Samuelia talo oli liian hiljainen. Ja ehkä arki oli se mitä he
Eskon kanssa tarvitsivat löytääkseen taas sen, jonka takia he olivat menneet
naimisiin, saaneet lapset ja rakentaneet yhteisen elämän.
Lukija antoi novellin otsikoksi Punaisen lauantain. No, verihän on punaista, ja minulla oli jo hahmotelma poliisipartiosta, joka on ensimmäisenä paikalla perhesurman jälkeen, mutta en jaksanut keskittyä niin paljon poliisin työskentelyn selvittelyyn ja olisihan se ollut aika itsestäänselvyys. Sitten ilmestyi Sarita punaisessa mekossaan ja siitä se taas lähti.
Missä viipyy sunnuntain luukku? :(
VastaaPoistaTulee ihan kohta.
Poista