lauantai 20. joulukuuta 2014

20. luukku: Punainen lauantai



Sarita punasi huolellisesti huuliaan, sävy oli passion, mutta väri muistutti erehdyttävästi verta. Hän astui kauemmas kokovartalopeilistä ja katsoi itseään arvioiden. Punainen kotelomekko nuoli imartelevasti hänen vartaloaan, joka oli yhdestä kaksoisraskaudesta ja iästä huolimatta vielä hyvässä kunnossa. Sarita peilasi itseään joka puolelta, tyytyväisenä hän lopulta astui mustiin korkeisiin korkoihin. Sarita pöyhäisi viimeisen kerran mahonginruskeita hiuksiaan ja nyökkäsi hyväksyvästi peilikuvalleen. Hän todella tekisi tämän.

Hotellihuoneen ovi sulkeutui pehmeästi, myös käytävän kokolattiamatto oli pehmeä. Hississä ei ollut ketään, kun hän laskeutui viidennestä kerroksesta alimpaan. Aulan laattalattialla hänen korkonsa kopisivat ja ilmoittivat hänen saapumisestaan aulabaariin. Hän huomasi muutaman pään kääntyvän hänen suuntansa ja ainakin yhden katseen naulautuvan häneen. Juuri niitä hän tarvitsi tänään.
Sarita pujottautui istumaan korkealle baarijakkaralle ristien jalkansa. Mekon helma nousi ja paljasti mustaan satiinisukkaan verhotun reiden.
- Lasillinen punaviiniä, hän tilasi, kun baarimikko pysähtyi hänen kohdalleen.
Juoman saatuaan hän viimein katsoi ympärilleen. Maaliskuinen lauantai-ilta ei ollut ainakaan vielä houkuttanut väkeä liikkeelle. Ehkä ei houkuttaisikaan tämän enempää, joten Sarita alkoi arvioida paikan asiakkaita. Tuosta pariskunnasta ei olisi mitään iloa, tuo mies oli liian lihava, toinen liian vanha, tuon pöydän pojat ihan liian nuoria. Sarita löysi oikealta puolelta viimein jotain katsomisen arvoista. Nurkassa istui mies, joka oli sillä hetkellä syventynyt kännykkäänsä. Hänellä oli edelleen päällään pikkutakki, mutta solmio oli unohtunut johonkin, samoin ylimmän napin napittaminen. Tumma, päälaelta hieman ohentunut tukka, tummasankaiset silmälasit, ei hätkähdyttävän komea, mutta menettelisi, jos mitään parempaa ei ilmestyisi. Sarita jätti miehen puhelimensa pariin, mutta tarkistaisi kohta tilanteen.

Hän tilasi toisen lasillisen pinot noiria, ja ensimmäisen siemauksen aikana nurkkapöydän mies viimein irrotti katseensa kännykästä. Sarita katsoi häntä suoraan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, käänsi omat silmänsä kainosti muualle.

Muistaisiko hän edelleen pelin? Siitä oli yhdeksän vuotta, kun hän oli viimeksi pelannut, ja oli oikeasti luullut, ettei hänen koskaan enää tarvitsisi osallistua, mutta ehkä tämä oli kuin pyörällä ajoa.
Hiljainen musiikki soi taustalla, katseet pitenivät ja viimein mies nousi ja tuli hänen viereensä.
- Onko tässä vapaata? hän kysyi miellyttävän pehmeällä äänellä.
- Ole hyvä vain, Sarita hymyili ja nyökkäsi kohti viereistä tuolia.
- Mitä juot?
- Pinot noiria, kiitos, Sarita tilasi ja joi toisen lasillisen tyhjiin.
Tämä kolmas saisi jäädä hänen viimeisekseen. Hän ei halunnut humalaan, vain pienen rentouden ja rohkeuden.
- Minä olen Hannu, mies sanoi, kun juomat oli tuotu heidän eteensä. Hannu ojensi kätensä, ja Sarita tarttui siihen. Puristus oli mukavan jämäkkä.
- Sarita.
Ei sukunimiä, eikä muutakaan ylimääräistä.
- Business vai pleasure? Hannu kysyi siemaistuaan viskiään.
- Business, mutta ei pleasurekaan ole poissuljettu vaihtoehto. Entä sinä?
- Samansuuntaista, Hannu nyökkäsi.
He juttelivat kevyistä aiheista, ei mitään henkilökohtaisuuksia kodista, perheestä tai harrastuksista. Sarita oli kyllä huomannut Hannun sormuksen, kuten mies varmasti hänenkin.

Sarita laski kätensä Hannun käsivarrelle, kun hän nauroi miehen kertomalle vitsille. Hannu vilkaisi hänen kättään hyvillään. Sarita hymyili puolittain ja käänsi huomionsa punaviinin viimeisin tippoihin. Hän muistikin tämän pelin paremmin kuin olisi halunnut itselleen tunnustaa. Saritan lasi oli tyhjä, Hannu nojautui vähän häneen päin ja kysyi kiinnostaisiko Saritaa lähteä jatkamaan Hannun hotellihuoneeseen. Sarita nyökkäsi ja nousi seisomaan. Päässä hieman humisi, kun hän lähti kohti hissejä, mutta Hannun lämmin käsi hänen alaselällään auttoi tasapainon säilyttämisessä. 

Hannu päästi hänet edellään huoneeseensa, Sarita käveli suoraan ikkunan luo, ei halunnut vielä luopua koroistaan.
- Kaupungin valot ovat niin kauniit näin iltaisin. Minun huoneestani ei näy kuin sisäpihalle, Sarita sanoi.
- Ja minä näen vielä jotain valojakin kauniimpaa, Hannu sanoi hänen takaansa.
Sarita pyöräytti kohteliaisuudelle silmiään, mutta pysyi paikoillaan, kun tunsi Hannun lämmön selkäänsä vasten ja sitten miehen huulet hänen niskassaan.

Hannun kädet nousivat hänen mekkonsa vetoketjulle, mutta pysähtyivät siihen. Voi ei, ei kai tämä ollut niitä nyhvöjä, jotka kysyivät lupaa joka asiaan, Sarita mietti ärsyyntyneenä, mutta Hannu ei onneksi kysynyt mitään, vaan pienen odotuksen jälkeen veti vetoketjun alas asti.

Sarita liu’utti mekon yltään lattialle ja astui pois sen muodostamasta renkaasta kääntyen samalla ympäri. Huoneen valaistus oli armollisen hämyinen ja Hannun ilmeestä saattoi päätellä, että hän näytti hyvältä. Sarita hymyili kutsuvasti, Hannu tuli likelle ja veti lantiosta vielä lähemmäksi ennen suudelmaa. Ensin varovasti, mutta sitten rohkeammin. Sarita maistoi viskin ja valkosipulin, eikä suudelma ollut niin intohimoinen kuin hän olisi toivonut.

Hannu ohjasi hänet vuoteelle riisuen samalla pikkutakkiaan. Näppäräsorminen Sarita napitti paidan auki ja veti sen pois miehen päältä. Hannu keskittyi esileikkiin, Saritaa ei moinen räpellys kiinnostanut, mutta ei hän hennonut miehen ilmeisen tuttua kaavaa rikkoa. Hän halusi, tai oikeastaan hänen täytyi, harrastaa tänään seksiä, tyylistä tai nautinnosta viis.

Viimein Hannu oli mielestään saanut Saritan ja samalla itsensä valmiiksi, hän haki pyytämättä kondomin ja työntyi Saritaan. Sarita ei kestänyt miehen kiinteää tuijotusta, vaan sulki silmänsä ja yritti olla ajattelematta mitään.

Hannu jatkoi sitkeää jyystämistä, ja Sarita alkoi miettiä oliko mies juonut liikaa tai haittasiko kondomi laukeamista. Sarita päätti laittaa tilanteeseen vauhtia ennen kuin hänen limakalvonsa olisivat hiertyneet karrelle. Hän alkoi voihkia ja hyväili Hannun käsivarsia ja selkää, mies innostui ja kääntyi selälleen ohjaten Saritan päälleen. Sarita ei juuri välittänyt ratsastamisesta, mutta hoiti homman nopeasti loppuun, hänen feikattu orgasminsa sai Hannun viimein laukeamaan.

Sarita jätti Hannun sängylle ja meni itse vessaan. Hän tuijotti itseään peilistä mietteliäänä, nyt se oli tehty. Ei hänen olonsa yhtään helpottuneempi ollut, vaikka hän oli sitä vähän odottanutkin. Vessan valo ei ollut niin armollinen kuin huoneessa, ja Sarita näki selvästi kaikki ryppynsä. Otsan syvät juonteet, silmäkulmien hennot harakanvarpaat ja ylähuulen pystyt urat, jotka tupakointi aiheutti. Sarita huokaisi, hän oli ihan liian vanha tähän. Milloin hänestä oli tullut näin vanha? Jossain siellä kodin, äitiyden ja uran ristiaallokossa luoviessaan. Nuoruus oli haihtunut, idealismi korvautunut realismilla. Omakotitalo ja kaksi Volvoa oli melkein maksettu. Ella ja Samuel olivat jo koulussa, hän ihan kohta nelikymppinen. Ja vaikka toisinaan häntä ahdisti elämän tasaisuus, nyt kun hän seisoi risteyksessä, jossa toisella tiellä saattoi menettää sen elämän ja toisella pitäytyä siinä, hän ei oikeasti tiennyt kumpaa halusi.

Viimein Sarita poistui vessasta, Hannu oli vetänyt peiton päälleen ja kuorsasi vienosti. Sarita hiipi ikkunan ääreen, keräsi alusvaatteensa lattialta ja alkoi pukeutua. Hän värähti nähdessään käytetyn kondomin sängyn vieressä. Sarita käveli korkokengät käsissään ulos huoneesta. Vasta käytävässä hän laittoi kengät jalkaansa, sillä kopina laminaatilla olisi saattanut herättää Hannun ja Sarita mieluummin häipyi ilman vaivaantuneita hyvästejä.

Omassa huoneessaan hän otti baarikaapista konjakin, nosti lasillisen onnistuneelle illalla, mutta karvas maku kurkussa ei poistuntu edes konjakilla.

Aamulla Sarita lähti hotellista heti kuuden jälkeen, hän otti taksin lentokentälle ja söi vasta siellä aamupalan. Hän ei halunnut ottaa pienintäkään riskiä Hannun näkemisestä. Lento kotiin lähti kahdeksalta ja reilua tuntia myöhemmin koneen pyörät jo koskettivat tuttua kiitotietä.
Saritan auto oli parkkipaikalla ja hän oli kotona kymmenen jälkeen. Kaksoset istuivat yöpaidat päällä katsomassa piirrettyjä.
- Huomenta, Sarita toivotti olohuoneen ovelta ja toivotus sai kaksi ilahtunutta muksua juoksemaan hänen luokseen.
Sarita halasi Ellaa ja Samuelia.
- Menkääpäs pukeutumaan niin lähdette päiväksi mummolaan, Sarita sanoi.
- Miksi? Samuel kysyi.
- Meidän täytyy isän kanssa vähän jutella.
Sarita huomasi Eskon seisovan keittiön ovella, mutta hän ei kiinnittänyt mieheensä mitään huomiota.
- Ette kai te riitele? Ella kysyi huolestuneena.
Jälleen Sarita sai hämmästyä lasten tarkkanäköisyyttä. Mutta ei hän tiennyt itsekään millainen tulevasta keskustelusta tulisi. Eivät he Eskon kanssa koskaan riidelleet isoon ääneen, mieluummin kumpikin mökötti omassa nurkkauksessaan, kunnes kina oli unohtunut. Tässä vain ei ollut kyse ylitöistä tai auton katsastuksen unohtamisesta.
- Ei tietenkään. Muistatteko mihin on enää kolme viikkoa? Sarita kysyi hymyillen.
- Syntymäpäivään, lapset sanoivat yhteen ääneen.
- Aivan. Meidän täytyy suunnitella teidän syntymäpäiviä.
Tämä tyydytti lapsia ja iloisesti hälisten nämä juoksivat huoneisiinsa. Sarita otti viikonloppulaukkunsa ja lähti sen kanssa makuuhuoneeseen. Hän heitti likaiset vaatteet pyykkikoriin, päällimmäiseksi jäi se punainen mekko kuin muistuttamaan häntä. Toilettilaukun hän jätti vessaan ja tyhjän laukun vei vaatehuoneeseen.
Sillä aikaa lapset olivat saaneet itsensä valmiiksi ja Sarita paimensi kaksikon autoon. Mummolaan oli vartin ajomatka, paluumatka tuntui puolta lyhyemmältä. Edessä oleva keskustelu tuntui yhtä houkuttelevalta kuin juurihoito.

Esko istui olohuoneessa lamaantuneena, Sarita käveli hänen ohitseen keittiöön ja käski miehen seurata. Sarita istui pöydän ääreen ja Esko toiselle puolelle. Sarita katsoi miestään. Tämä väisti hänen katsettaan ja näytti kutistuneen viikonlopun aikana viisi senttiä pituudesta, kai se johtui hartioiden lysyydestä.
- Nyt voit kertoa loppuun sen minkä perjantaina aloitit, Sarita sanoi suoraan.
- En minä… Minähän sanoin jo kaiken aiheesta perjantaina.
- Ai kun töksäytit pettäneesi minua samana iltana kun tiesit minun lähtevän liikematkalle?
- Minä ajattelin, että saisit rauhassa miettiä asiaa viikonlopun ajan.
- No olen minä miettinyt, Sarita sanoi kuivasti ja katsoi pihalle.
Lumen peitossa oli takapihan istutukset ja tontin rajalta alkava metsä, jota jo kaavoitettiin asuntoalueen laajentamiseksi. Saritaa harmitti uudet naapurit, mutta ehkä he eivät hakkuiden alkaessa enää asuisi täällä.
- Anteeksi, Esko mutisi lyötynä.
- Kuka se oli?
- Ei sillä ole väliä.
- Voi kyllä sillä on. Ala puhua.
Esko pysyi hiljaisena paikoillaan, katsoi pöydän pintaa ja varmaan pöydän alla hieroi sormiaan. Niin tämä teki aina ollessaan hermostunut.
- Muuten minä epäilen kaikkia. Ehkä se oli naapurin Anita, sinä olet aina nauranut liikaa hänen vitseilleen. Ehkä se oli ystäväni Marja, josta ei ole kuulunut moneen viikkoon mitään. Ellan opettaja?
- Ei, Esko pudisti päätään. Mies nielaisi ja viimein tunnusti: - Hän on samassa ryhmässä toimiva tutkija yliopistolta.
- Minkä niminen?
- Eeva.
- Ikä?
- En minä tiedä, ehkä kolmekymppinen.
- Minkä näköinen?
- Ihan tavallisen näköinen, ruskea tukka, lyhyt.
Esko oli antanut periksi ja vastasi alistuneesti jokaiseen Saritan kysymykseen.
- Millaista seksi oli?
- Ei, ei tätä, Esko voihkaisi.
- Kerro nyt, Sarita tokaisi kylmästi.
- Ihan mukavaa, Esko mutisi.
Sarita jäi miettimään hetkeksi vastausta, joko mies oli vähätellyt tai sitten tämä oikeasti oli niin tyhmä, että oli valmis vaarantamaan avioliittonsa ihan mukavan takia.
- Missä te harrastitte sitä?
- Hänen luonaan.
- Milloin?
- Kuukausi sitten.
- Montako kertaa?
- Se oli vain se yksi ainut kerta, minä olen pahoillani, kadun ja toivoisin, että voisin palata ajassa takaisin ja jättää sen tekemättä.
- Muuta tunnustettavaa?
- Ei, Esko huokaisi helpottuneena.
Luuli kai kaiken olevan ohi. Sarita katsoi miestään, joka mateli paikallaan. Olihan Esko aina ollut vähän tossukka, mutta nyt hän oli raivostuttavan veltto.

Sarita risti kädet, asetti ne pöydälle ja varmisti, että Esko katsoi häntä.
- Minä olin viikonlopun työmatkalla Helsingissä. Eilen illalla menin hotellin baariin, tutustuin siellä Hannuun, jonka kanssa joimme muutaman drinkin. Hannu oli ehkä 45-vuotias, pitkä, tummatukkainen ja hänellä oli silmälasit. Menimme hänen hotellihuoneeseensa ja harrastimme seksiä. Ensin lähetyssaarnaajassa ja lopussa minä ratsastin. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta ei myöskään huonoin kokemukseni, Sarita luetteli tyynesti, kuin olisi käynyt lävitse viikon tehtävälistaa.
Eskon ilme vaihtui anteeksipyytävästä järkyttyneeksi ja lopulta vihaiseksi.
- Sinä petit minua, hän totesi epäuskoisena.
- Minusta tilanteemme oli kovin epäreilu, mutta nyt olemme tasoissa, Sarita sanoi kylmästi.
- Et sinä ole voinut pettää minua, Esko juuttui kiinni epäuskoon.
- Niin minäkin luulin sinusta.
- Mutta tuohan on… On niin kylmäveristä. Minä tein sen vain vahingossa.
- Vahingossa? Sarita puuskahti. – Ai ihan vahingossa eksyit tämän Eevan luo, ihan vahingossa vyö, nappi ja vetoketju pettivät ja housusi putosivat alas. Ihan vahingossa olit muna pystyssä. Ja ihanko vahingossa tämä Eeva kompastui ja laskeutui juuri sinun kalusi päälle? Ja sitten ihan vaan vahingossa jatkoitte loppuun asti, Sarita ivasi. Jumalauta, että Esko oli tyhmä. Noinkin tyhmä yliopiston fysiikan tutkijaksi.
- No en minä sitä noin tarkoittanut, yksi asia vain johti toiseen…
- Sinä olisit yhdessä sun toisessa hetkessä voinut perääntyä ja lopettaa. Sinä päätit jatkaa, päätit samalla pettää minua. Vaarantaa lapsiltamme ehjän kodin ja muutenkin asettaa kaiken, ihan kaiken vaakalaudalle, Saritan ääni oli täynnä kylmyyttä.
 Esko käpertyi entistä enemmän kokoon ja tämän silmäkulmiin ilmestyivät ensimmäiset kyyneleet.
- Minä en olisi ikinä pettänyt sinua, ilman tuota sinun syrjähyppyäsi. Ja voit uskoa, että tarjokkaita on ollut, Sarita vielä piikitteli

Keittiöön laskeutui pitkä hiljaisuus. Kumpikin mietti sitä missä he olivat menneet vikaan.
- Anteeksi, Esko viimein sanoi tai anoi.
Sarita ei pystynyt sillä hetkellä edes katsomaan miestä. Hän oli saanut haluamansa. Heidät tasoihin, Eskon tuntemaan sen saman, mihin mies oli hänet sysännyt perjantaina, mutta silti Sarita ei tuntenut oloaan tyytyväiseksi. Hän oli vain väsynyt ja eksyksissä. Miten tilanne oli tähän ajautunut? Heillä oli pitänyt olla kaikki hyvin.
- Ella ja Samuel ovat tärkeimmät, vai mitä? Sarita viimein kysyi.
- Tietysti ovat, Esko myönsi heti.
- Minä en tiedä pystynkö unohtamaan, antamaan anteeksi tai siirtymään eteenpäin, Sarita tunnusti.
Esko itki valtoimenaan. Saritakin tunsi, että kyyneleet eivät olleet kaukana. Viime viikonloppuna he olivat viettäneet vapaan viikonlopun ja käyneet lasten kanssa retkellä meren rannassa ja Esko oli touhuten kasannut heille nuotion. Eväänä oli tietysti ollut makkaraa ja kuumaa kaakaota. Se lauantai oli ollut hieno päivä. Esko oli jo silloin pettänyt häntä, mutta Sarita ei ollut tiennyt sitä. Oikeastaan hän toivoi, ettei koskaan olisi saanut tietääkään.
- Mutta lasten ja viimeisen yhdeksän vuoden takia minä olen valmis yrittämään. Ja sinun on paras myös tehdä parhaasi. Me menemme pariterapiaan, lapset eivät ikinä saa tietää tästä ja jos sinä ikinä, koskaan, milloinkaan enää petät minua, leikkaan kalusi irti ja syötän sen kaloille, Sarita ilmoitti.
Esko nyökytteli, näytti sekä onnelliselta että pelokkaalta.

Sarita nousi pöydästä ja käveli työhuoneeseensa. Hän istui kirjoituspöydän ääreen, katseli mustaa tietokoneen näyttöä, kirjahyllyjä ympärillään ja mietti nuorta minäänsä. Hän oli aina ollut määrätietoinen ja se Sarita ei olisi ikinä voinut edes harkita antavansa pettämistä anteeksi. Hän oli niin uhkunut asennetta, että jokainen joka ei ollut hänen puolellaan, oli hänen vihollisensa ja hänelle ei kukaan vittuilisi ikinä. Mutta lapset, yhteinen talo ja elämä yleensä pehmensivät kummasti terävimpiäkin särmiä. Sarita nojasi taaksepäin tuolissaan, aika näyttäisi saisivatko he Eskon kanssa parisuhteensa vielä kuntoon vai olivatko molempien tekemät vauriot liian isoja korjattavaksi. Sillä Sarita tajusi liian hyvin loukanneensa Eskoa syvästi. Hän oli halunnut kostoa, saanut sen, mutta saattanut samalla menettää jotain paljon arvokkaampaa. Ei Esko ollut ainoa, joka joutuisi katumaan tekojaan.

Viimein Sarita nousi ylös ja päätti lähteä hakemaan lapsia, Ilman Ellaa ja Samuelia talo oli liian hiljainen. Ja ehkä arki oli se mitä he Eskon kanssa tarvitsivat löytääkseen taas sen, jonka takia he olivat menneet naimisiin, saaneet lapset ja rakentaneet yhteisen elämän.

Lukija antoi novellin otsikoksi Punaisen lauantain. No, verihän on punaista, ja minulla oli jo hahmotelma poliisipartiosta, joka on ensimmäisenä paikalla perhesurman jälkeen, mutta en jaksanut keskittyä niin paljon poliisin työskentelyn selvittelyyn ja olisihan se ollut aika itsestäänselvyys. Sitten ilmestyi Sarita punaisessa mekossaan ja siitä se taas lähti.

2 kommenttia: