sunnuntai 21. joulukuuta 2014

21. luukku: Hallusinaatioita


Sulo heräsi hitaasti, hamusi sängyn toista puolta mutta totesi sen tyhjäksi. Selma oli siis jo noussut, vaimo oli aina ollut se aamuvirkku ja hän vähän torkumpi. Hitaasti Sulo kampesi itsensä sängyn reunalle istumaan. Toisinaan, tai no aika usein, tuli ikävä nuoruuden päiviä, kun saattoi vain ponkaista ylös sängystä ja lähteä suoraan rankametsään. Nykyisin piti istua, kuunnella mihin kohtaan eniten kolotti, odotella, että huimaus menisi ohi ja sitten vielä kerätä voimia, että jaksoi punnertaa itsensä seisomaan. Odotellessaan Sulo tuijotti varpaitaan. Isoin oli pienen perunan kokoinen, muut siinä vieressä eri tavoin kipristyneitä ja kurtistuneita, kynnet pitäisi leikata, jospa tänään saunan jälkeen saisi Selman suostuteltua.

Hitaasti Sulo hilautui seisomaan ja lähti köpöttelemään kamarista tuvan puolelle. Ensimmäisenä hän täytti kahvipannun vedellä ja laittoi sen sähköliedelle kiehumaan, vasta sen jälkeen hän kävi vessassa. Selmaa ei näkynyt, tämä oli varmaan puutarhassa. Siellä aamu oli kuulema kauneimmillaan, kuten varmasti olikin, Sulo vain mieluummin nukkui ylimääräisen tunnin.

Vesi alkoi kiehua kunnolla ja Sulo siirtyi hellan viereen. Hän veti pannun viereiselle levylle ja mittasi neljä lusikallista poroja veteen. Sulo siirsi kahvipannun takaisin kuumalle levylle, odotti, että neste kuohahti yhden kerran ja siirsi pannun pois levyltä, sekoitti kahvia lusikalla ja antoi hautua sen aikaa, että etsi kupin ja asetin.

Sulo nosti kahvipannun pöytään ja kaatoi tassille kahvia ja alkoi ryystää sitä huulien väliin asetetun sokerisipaleen lävitse. Sulo katseli ulos, aamukaste kimalteli vielä ruohikossa. Kylätie oli hiljainen, ja aina vain hiljaisemmaksi kävi, kun nuoret ja vähän vanhemmatkin työikäiset pakenivat kaupunkeihin. Hän kuuli oven käyvän ja odotti Selman ilmestymistä tuvan puolelle.
- Aamu alkaa kahvilla, Sulo sanoi ennen kuin vaimo ehtisi näpäyttää puuron tärkeydestä.
Selma istui häntä vastapäätä ja otti itselleen kupillisen.
- Tänään on kiireinen päivä, kun nuoriso tulee, Sulo sanoi leppoisasti.
Selma alkoi luetella kiihtyvällä tahdilla tekemättömiä töitä, mutta Sulo rauhoitteli:
- Elä hättäile, mikäs kiire se on valmiissa maailmassa.
- Kyllä sinäkin saisit joskus ressata, Selma huomautti.
- En viiti, kun sinä teet sen niin hyvin meidän kummankin puolesta.
Selma vain hymähti, mutta Sulo nauroi ääneen.
- Jos minä lähden hakemaan juhannuskoivut, Sulo ehdotti, kun kahvit oli juotu ja puuro korvattu muutamalla ruisleivän palasella.

Selma jäi tupaan puuhastelemaan omiaan ja Sulo lähti pihalle. Hän haki liiteristä pienen kirveen ja käveli läheiseen koivikkoon. Tästä sitä taas lähdetään syksyä kohden, Sulo mietti ympärilleen katsellen. Vaikka ei sitä uskoisi. Koivut olivat niin vehreitä, että silmiin sattui, aurinko paistoi ja ilma oli lämmintä kuin linnunmaito.

Hän ei pahemmin juhannuskoivuista välittänyt, mutta Selma ja lapsenlapset pitivät niistä, joten heidän vuokseen hän oli taas metsässä. Tietysti vävyt aina pahoittelivat, että he olisivat kyllä voineet hakea koivut, ja samalla miniät painostivat miehiään osallistumaan. Mutta tämän Sulo oli hoitanut itse niin kauan kuin he Selman kanssa olivat täällä asuneet, ja hoitaisi vastakin niin kauan kuin suinkin pystyi. Hän oli jo aiemmin katsonut sopivat koivut ja kuin vanhasta muistista hakkasi ohkaiset rungot poikki. Voimat olivat kaukana nuoruuden päivistä, joten koivut hän joutui vetämään yksitellen pihaan ja istuttava jokaisen puun jälkeen lepäämään pihakeinuun. Mutta mikäs siinä oli istuskellessa. Kuunnella lintujen liverrystä, tönäistä vähän vauhtia ja nauttia auringosta. Kun vaan ei Selma äkkäisi häntä ikkunasta. Se mielessään Sulo lähti hakemaan viimeistä koivua.

Rautakanki oli varaston seinustalla, mokoma kapistus kävi vuosi vuodelta raskaammaksi, mutta sitkeäsi Sulo nuiji reiät rapun molemmin puolin ja yhden pihapolun reunaan. Huolellisesti hän iski koivut paikoilleen ja varmisti, että ne olivat suorassa. Ylpeänä työstään hän meni sisälle, heitti työrukkaset uunin pankolle ja kutsui Selman tarkistamaan työn jäljet. Vaimo tuli hänen viereensä, ja yhdessä he katselivat juhannuksesta lupailevia koivuja. Selma hipaisi hyväksyvästi Sulon kättä ja käskytti tämän kantamaan aitasta lisää petivaatteita vieraskamariin.

Sulo lähti muka vastentahtoisesti, mutta rintaa lämmitti Selman kosketus. Vieläkin tunne oli sama kuin silloin kahdeksantoistakesäisenä, kun he olivat tavanneet seuraintalolla. Sulo oli tiennyt välittömästi Selman nähdessään, että halusi juuri tuon tytön kanssa naimisiin ja muisti vieläkin sen onnen tunteen, kun hänelle oli selvinnyt, että Selmakin halusi hänet. Häät, talo, tila ja kuusi lasta, 64 vuotta yhteistä elämää. Ei se aina ollut ollut helppoa, mutta Selma vierellään hän oli tiennyt selviävänsä mistä vain.

Sulo kantoi peittoja ja patjoja sisään, lapset saisivat sitten järjestellä mieleisensä siskonpedin ja nukkumapaikkojen järjestyksen. Kun hän oli saanut työn tehtyä sekä kello että vatsa kertoivat ruoka-ajan olevan käsillä. Sulo nosti makkarakeiton liedelle lämpiämään. Selma kuului kastelevan eteisessä kukkia.
- Minä voin tulla kattamaan pöydän, hän huikkasi.
- Elähän mittään, kyllä minä nämä voin nostella pöytään, Sulo vastasi ja kantoi kaksi lautasta, lasia ja lusikkaa pöytään.
Vielä piimäpurkki, ruisleipä ja voi, ja kattaus oli valmis. Keittokin alkoi sopivasti kiehua, ja Sulo nosti kattilan pöytään. Sulo katsoi kuinka Selma annosteli keittoa lautaselleen, annos oli kovin vähäinen. Tämän pitäisi syödä enemmän. Sulo kauhoi selvästi enemmän ruokaa omalleen ja tottuneesti kurotti suolapurkin pöydän päästä, vaikka lääkäri kovasti suolan käytöstä varoittelikin. Mutta eihän se ruoka ilman sitä maistunut miltään. Eikä sitä kaikenmaailman nykyajan kotkotuksiin enää tarvinnut vanhojen ihmisten lähteä.
- Kyllähän me olisimme voineet kaupassa käydä, ei olisi nuorten tarvinnut pitkän ajomatkan jälkeen pysähtyä, Selma sanoi.
- Niin, mutta kun ne nuoret haluavat niin erikoisia ruokia. Pitäisi olla kaikenmaailman vetaa ja hallomia ja soijanakkejakin. Kyllä se ennen oli helppoa. Muistatko kun ensimmäisinä vuosina säästettiin, että saatiin kerran vuodessa ostettua lapsille jäätelöä.
- Puolen litran paketti kahdeksaan osaan, Selma hymyili.
- Niin ja pelkkää vaniljaa, ja kaikille kelpasi. Nyt on ties mitä pähkinää ja suklaata ja huomasitko leheltä, että nyt jäätelössä on jogurttiakin. Tai keksitaikinaa.
Hetken molemmat miettivät nykyajan kotkotuksia, kunnes Selma kysyi:
- Mihinkäs aikaan ensimmäiset ovat tulossa?
- Eilen puhuin Erkin kanssa ja he lupasivat olla ennen yhtä täällä. Vieläkö on paljon tekemistä?
- Ruokaperräiset, Selma naurahti.
Sulo yhtyi hymyyn. Selma tunsi hänet niin hyvin. Ruuan jälkeen Sulo asettautui tuvan sohvalle selälleen ja Selma istui kiikkutuoliin. Toisinaan riitti kymmenen minuuttia unta, välillä saattoi mennä tuntikin, mutta mikäs väli sillä oli, kuinka eläkeläiset päivänsä käyttivät. Sille he olivat monesti nauraneet.

Sulo heräsi äänekkääseen kuorsaukseensa ja joutui hetken yskimään. Hän näki Selman katsovan häntä huolestuneena kiikkutuolista.
- Kyllä se tästä, Sulo kähisi.
Hän nousi pystyyn ja käveli tiskipöydän luo juomaan vettä. Kurkku aina kummasti kuivui nukkuessa. Samalla hän tuli vilkaisseeksi ikkunasta ja näki tutun auton kääntyvän heidän tielleen.
- Nyt sieltä näkyy Markku ja Leena tulevan, hän ilmoitti Selmalle. – Ja hetkonen, niin tuo seuraava on Lassen auto. Nyt sieltä tullaan.

Ja sieltä todella tultiin. Seuraavan tunnin sisään paikalle saapuivat kaikki lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, sen pitemmälle suku ei ollut vielä ehtinyt. Vaikka tupa ei ollut pienimmästä päästä, se oli hetkessä täynnä hälinää ja osa väestä siirtyi suosiolla ulos.

Sulo tervehti kaikkia ja pienimmät pojat riippuivat papan jaloissa kuin takiaiset. Hän näki Selman katsovan pesuettaan ylpeästi hymyillen. Lapset olivat hajaantuneet ympäri Suomen, ja oli aina yhtä suuri onni saada koko sakki yhtä aikaa paikan päälle. Liisa tuli myös halaamaan pappaansa, sen jälkeen hän puhui:
- Pappa hei, me käytiin jo mummon haudalla ja siellä ei ollut istutettu mitään kesäkukkia. Ne keväällä istutetut orvokit olivat päässeet aika huonoiksi. Meinasitko sinä itse vaihtaa uudet vai käydäänkö me ensi viikolla vai pitäisikö tilata seurakunnalta jokin istutus- ja kastelupalvelu?
- Niin missä kävitte? Sulo kysyi hämmästyneenä.
- No mummon, siis Selman haudalla, Liisa toisti kuin Sulo ei olisi kuullut, vaikka oikeasti hän ei ymmärtänyt.
- Ei Selma ole kuollut.
- Voi pappa, mummo kuoli neljä kuukautta sitten, Liisa sanoi hiljaa.
Sulo katseli hätääntyneenä äkisti sumentuneita kasvoja tuvassa, sitten hän tavoitti rauhallisesti hymyilevän Selman ikkunan luota Nooan ja Elisan takaa.
- Ei Selma ole kuollut. Ettekö te näe häntä tuossa ikkunan luona? Sulo kysyi kimmastuneena.
Päitä kääntyi ikkunaa kohden, vaikka he tiesivätkin totuuden, ja äkisti tuli kovin hiljaista. Mutta Sulo piti katseensa Selmassa, vastasi hymyyn ja rauhoittui. 

Tähänkin novelliin tuli otsikko lukijalta. Anteeksi muuten, että luukku myöhästyi melkein 15 tuntia normaalista, silloin kun olisi ollut netti niin ei läppäriä, ja sitten kun oli läppäri niin ei nettiä. Tässä oli vähän yhtä sun toista juhlaa...

2 kommenttia:

  1. Oh. Niin yllättävä tuo loppu että tuli kylmät väreet. Kiitos tästäkin, ihana idea muuten koko joulukalenteri! Uu vielä muutama jäljellä :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Mä vähän mietin, että vesittääkö otsikko lopun yllätyksen, mutta ehkä ei sitten. Ja minäkin tykkään ideasta, kun olisin urpo vaan ottanut enemmän aikaa viimeistelyyn...

      Poista