Sulo heräsi hitaasti, hamusi sängyn toista puolta mutta totesi sen tyhjäksi. Selma oli siis jo noussut, vaimo oli aina ollut se aamuvirkku ja hän vähän torkumpi. Hitaasti Sulo kampesi itsensä sängyn reunalle istumaan. Toisinaan, tai no aika usein, tuli ikävä nuoruuden päiviä, kun saattoi vain ponkaista ylös sängystä ja lähteä suoraan rankametsään. Nykyisin piti istua, kuunnella mihin kohtaan eniten kolotti, odotella, että huimaus menisi ohi ja sitten vielä kerätä voimia, että jaksoi punnertaa itsensä seisomaan. Odotellessaan Sulo tuijotti varpaitaan. Isoin oli pienen perunan kokoinen, muut siinä vieressä eri tavoin kipristyneitä ja kurtistuneita, kynnet pitäisi leikata, jospa tänään saunan jälkeen saisi Selman suostuteltua.
Hitaasti Sulo hilautui seisomaan ja lähti köpöttelemään
kamarista tuvan puolelle. Ensimmäisenä hän täytti kahvipannun vedellä ja
laittoi sen sähköliedelle kiehumaan, vasta sen jälkeen hän kävi vessassa. Selmaa ei
näkynyt, tämä oli varmaan puutarhassa. Siellä aamu oli kuulema kauneimmillaan, kuten
varmasti olikin, Sulo vain mieluummin nukkui ylimääräisen tunnin.
Vesi alkoi kiehua kunnolla ja Sulo siirtyi hellan viereen.
Hän veti pannun viereiselle levylle ja mittasi neljä lusikallista poroja
veteen. Sulo siirsi kahvipannun takaisin kuumalle levylle, odotti, että neste
kuohahti yhden kerran ja siirsi pannun pois levyltä, sekoitti kahvia lusikalla
ja antoi hautua sen aikaa, että etsi kupin ja asetin.
Sulo nosti kahvipannun pöytään ja kaatoi tassille kahvia ja
alkoi ryystää sitä huulien väliin asetetun sokerisipaleen lävitse. Sulo katseli
ulos, aamukaste kimalteli vielä ruohikossa. Kylätie oli hiljainen, ja aina vain
hiljaisemmaksi kävi, kun nuoret ja vähän vanhemmatkin työikäiset pakenivat
kaupunkeihin. Hän kuuli oven käyvän ja odotti Selman ilmestymistä tuvan
puolelle.
- Aamu alkaa kahvilla, Sulo sanoi ennen kuin vaimo ehtisi
näpäyttää puuron tärkeydestä.
Selma istui häntä vastapäätä ja otti itselleen kupillisen.
- Tänään on kiireinen päivä, kun nuoriso tulee, Sulo sanoi
leppoisasti.
Selma alkoi luetella kiihtyvällä tahdilla tekemättömiä
töitä, mutta Sulo rauhoitteli:
- Elä hättäile, mikäs kiire se on valmiissa maailmassa.
- Kyllä sinäkin saisit joskus ressata, Selma huomautti.
- En viiti, kun sinä teet sen niin hyvin meidän kummankin
puolesta.
Selma vain hymähti, mutta Sulo nauroi ääneen.
- Jos minä lähden hakemaan juhannuskoivut, Sulo ehdotti, kun
kahvit oli juotu ja puuro korvattu muutamalla ruisleivän palasella.
Selma jäi tupaan puuhastelemaan omiaan ja Sulo lähti
pihalle. Hän haki liiteristä pienen kirveen ja käveli läheiseen koivikkoon.
Tästä sitä taas lähdetään syksyä kohden, Sulo mietti ympärilleen katsellen. Vaikka
ei sitä uskoisi. Koivut olivat niin vehreitä, että silmiin sattui, aurinko
paistoi ja ilma oli lämmintä kuin linnunmaito.
Hän ei pahemmin juhannuskoivuista välittänyt, mutta Selma ja
lapsenlapset pitivät niistä, joten heidän vuokseen hän oli taas metsässä. Tietysti vävyt aina
pahoittelivat, että he olisivat kyllä voineet hakea koivut, ja samalla miniät
painostivat miehiään osallistumaan. Mutta tämän Sulo oli hoitanut itse niin
kauan kuin he Selman kanssa olivat täällä asuneet, ja hoitaisi vastakin niin
kauan kuin suinkin pystyi. Hän oli jo aiemmin katsonut sopivat koivut ja kuin
vanhasta muistista hakkasi ohkaiset rungot poikki. Voimat olivat kaukana
nuoruuden päivistä, joten koivut hän joutui vetämään yksitellen pihaan ja
istuttava jokaisen puun jälkeen lepäämään pihakeinuun. Mutta mikäs siinä oli
istuskellessa. Kuunnella lintujen liverrystä, tönäistä vähän vauhtia ja nauttia
auringosta. Kun vaan ei Selma äkkäisi häntä ikkunasta. Se mielessään Sulo lähti
hakemaan viimeistä koivua.
Rautakanki oli varaston seinustalla, mokoma kapistus kävi
vuosi vuodelta raskaammaksi, mutta sitkeäsi Sulo nuiji reiät rapun molemmin
puolin ja yhden pihapolun reunaan. Huolellisesti hän iski koivut paikoilleen ja
varmisti, että ne olivat suorassa. Ylpeänä työstään hän meni sisälle, heitti työrukkaset
uunin pankolle ja kutsui Selman tarkistamaan työn jäljet. Vaimo tuli hänen
viereensä, ja yhdessä he katselivat juhannuksesta lupailevia koivuja. Selma
hipaisi hyväksyvästi Sulon kättä ja käskytti tämän kantamaan aitasta lisää
petivaatteita vieraskamariin.
Sulo lähti muka vastentahtoisesti, mutta rintaa lämmitti
Selman kosketus. Vieläkin tunne oli sama kuin silloin kahdeksantoistakesäisenä,
kun he olivat tavanneet seuraintalolla. Sulo oli tiennyt välittömästi Selman
nähdessään, että halusi juuri tuon tytön kanssa naimisiin ja muisti vieläkin
sen onnen tunteen, kun hänelle oli selvinnyt, että Selmakin halusi hänet. Häät,
talo, tila ja kuusi lasta, 64 vuotta yhteistä elämää. Ei se aina ollut ollut
helppoa, mutta Selma vierellään hän oli tiennyt selviävänsä mistä vain.
Sulo kantoi peittoja ja patjoja sisään, lapset saisivat
sitten järjestellä mieleisensä siskonpedin ja nukkumapaikkojen järjestyksen.
Kun hän oli saanut työn tehtyä sekä kello että vatsa kertoivat ruoka-ajan
olevan käsillä. Sulo nosti makkarakeiton liedelle lämpiämään. Selma kuului
kastelevan eteisessä kukkia.
- Minä voin tulla kattamaan pöydän, hän huikkasi.
- Elähän mittään, kyllä minä nämä voin nostella pöytään, Sulo
vastasi ja kantoi kaksi lautasta, lasia ja lusikkaa pöytään.
Vielä piimäpurkki, ruisleipä ja voi, ja kattaus oli valmis.
Keittokin alkoi sopivasti kiehua, ja Sulo nosti kattilan pöytään. Sulo katsoi
kuinka Selma annosteli keittoa lautaselleen, annos oli kovin vähäinen. Tämän
pitäisi syödä enemmän. Sulo kauhoi selvästi enemmän ruokaa omalleen ja
tottuneesti kurotti suolapurkin pöydän päästä, vaikka lääkäri kovasti suolan
käytöstä varoittelikin. Mutta eihän se ruoka ilman sitä maistunut miltään. Eikä
sitä kaikenmaailman nykyajan kotkotuksiin enää tarvinnut vanhojen ihmisten
lähteä.
- Kyllähän me olisimme voineet kaupassa käydä, ei olisi
nuorten tarvinnut pitkän ajomatkan jälkeen pysähtyä, Selma sanoi.
- Niin, mutta kun ne nuoret haluavat niin erikoisia ruokia.
Pitäisi olla kaikenmaailman vetaa ja hallomia ja soijanakkejakin. Kyllä se
ennen oli helppoa. Muistatko kun ensimmäisinä vuosina säästettiin, että saatiin
kerran vuodessa ostettua lapsille jäätelöä.
- Puolen litran paketti kahdeksaan osaan, Selma hymyili.
- Niin ja pelkkää vaniljaa, ja kaikille kelpasi. Nyt on ties
mitä pähkinää ja suklaata ja huomasitko leheltä, että nyt jäätelössä on
jogurttiakin. Tai keksitaikinaa.
Hetken molemmat miettivät nykyajan kotkotuksia, kunnes Selma
kysyi:
- Mihinkäs aikaan ensimmäiset ovat tulossa?
- Eilen puhuin Erkin kanssa ja he lupasivat olla ennen yhtä
täällä. Vieläkö on paljon tekemistä?
- Ruokaperräiset, Selma naurahti.
Sulo yhtyi hymyyn. Selma tunsi hänet niin hyvin. Ruuan
jälkeen Sulo asettautui tuvan sohvalle selälleen ja Selma istui kiikkutuoliin.
Toisinaan riitti kymmenen minuuttia unta, välillä saattoi mennä tuntikin, mutta
mikäs väli sillä oli, kuinka eläkeläiset päivänsä käyttivät. Sille he olivat
monesti nauraneet.
Sulo heräsi äänekkääseen kuorsaukseensa ja joutui hetken
yskimään. Hän näki Selman katsovan häntä huolestuneena kiikkutuolista.
- Kyllä se tästä, Sulo kähisi.
Hän nousi pystyyn ja käveli tiskipöydän luo juomaan vettä.
Kurkku aina kummasti kuivui nukkuessa. Samalla hän tuli vilkaisseeksi ikkunasta
ja näki tutun auton kääntyvän heidän tielleen.
- Nyt sieltä näkyy Markku ja Leena tulevan, hän ilmoitti
Selmalle. – Ja hetkonen, niin tuo seuraava on Lassen auto. Nyt sieltä tullaan.
Ja sieltä todella tultiin. Seuraavan tunnin sisään paikalle
saapuivat kaikki lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset, sen pitemmälle
suku ei ollut vielä ehtinyt. Vaikka tupa ei ollut pienimmästä päästä, se oli
hetkessä täynnä hälinää ja osa väestä siirtyi suosiolla ulos.
Sulo tervehti kaikkia ja pienimmät pojat riippuivat papan
jaloissa kuin takiaiset. Hän näki Selman katsovan pesuettaan ylpeästi
hymyillen. Lapset olivat hajaantuneet ympäri Suomen, ja oli aina yhtä suuri
onni saada koko sakki yhtä aikaa paikan päälle. Liisa tuli myös halaamaan
pappaansa, sen jälkeen hän puhui:
- Pappa hei, me käytiin jo mummon haudalla ja siellä ei ollut
istutettu mitään kesäkukkia. Ne keväällä istutetut orvokit olivat päässeet aika
huonoiksi. Meinasitko sinä itse vaihtaa uudet vai käydäänkö me ensi viikolla
vai pitäisikö tilata seurakunnalta jokin istutus- ja kastelupalvelu?
- Niin missä kävitte? Sulo kysyi hämmästyneenä.
- No mummon, siis Selman haudalla, Liisa toisti kuin Sulo ei
olisi kuullut, vaikka oikeasti hän ei ymmärtänyt.
- Ei Selma ole kuollut.
- Voi pappa, mummo kuoli neljä kuukautta sitten, Liisa sanoi
hiljaa.
Sulo katseli hätääntyneenä äkisti sumentuneita kasvoja
tuvassa, sitten hän tavoitti rauhallisesti hymyilevän Selman ikkunan luota
Nooan ja Elisan takaa.
- Ei Selma ole kuollut. Ettekö te näe häntä tuossa ikkunan
luona? Sulo kysyi kimmastuneena.
Päitä kääntyi ikkunaa kohden, vaikka he tiesivätkin
totuuden, ja äkisti tuli kovin hiljaista. Mutta Sulo piti katseensa Selmassa, vastasi
hymyyn ja rauhoittui.
Tähänkin novelliin tuli otsikko lukijalta. Anteeksi muuten, että luukku myöhästyi melkein 15 tuntia normaalista, silloin kun olisi ollut netti niin ei läppäriä, ja sitten kun oli läppäri niin ei nettiä. Tässä oli vähän yhtä sun toista juhlaa...
Oh. Niin yllättävä tuo loppu että tuli kylmät väreet. Kiitos tästäkin, ihana idea muuten koko joulukalenteri! Uu vielä muutama jäljellä :3
VastaaPoistaKiitos :) Mä vähän mietin, että vesittääkö otsikko lopun yllätyksen, mutta ehkä ei sitten. Ja minäkin tykkään ideasta, kun olisin urpo vaan ottanut enemmän aikaa viimeistelyyn...
Poista