Jimi puristi tiukasti talutushihnaa kädessään, lenkki oli vielä pujotettu ranteen ympäri varmistukseksi. Hihnan toisessa päässä Piku haisteli keskittyneesti ojanpientareen talventörröttäjiä. Jimi tiesi, että joku toinen koira oli jättänyt siihen viestin. Piku nosti pientä koipeaan ja jätti omansa. Jimi nykäisi hihnaa, ja Piku lähti touhottamaan eteenpäin.
Jimi oli valtavan ylpeä ensimmäisestä koirastaan. Hän oli
kärttänyt koiraa ainakin vuoden ennen kuin isä ja äiti suostuivat. He
epäilivät, ettei Jimi jaksaisi huolehtia koirasta, ja se jäisi isän ja äidin
vastuulle, mutta Jimi oli luvannut pitää huolen lemmikistä. Ja hän oli pyyhkinyt
lattialta pissejä, kun Piku ei vielä osannut pyrkiä oikeaan aikaan ulos, hän
muisti huolehtia, että Pikulla oli aina vettä tarjolla, opetti sitä istumaan ja
antamaan tassua ja nyt hän oli saanut luvan käyttää ensimmäistä kertaa Pikua
kävelyllä. Jimi oli taluttanut Pikua ympäri heidän pihaansa, mutta portista hän
ei ollut saanut lähteä. Nyt hän oli saanut luvan käyttää Pikua kotikadun
päässä.
Hän oli unelmoinut saksanpaimenkoirasta tai kultaisestanoutajasta
tai muusta isosta koirasta, mutta vanhemmat olivat suostuneet vain johonkin
pieneen ja helppoon, ja niin villakoiranpentu oli muuttanut heille kolme
kuukautta sitten. Eikä Jimi enää unelmoinut isosta koirasta. Pieni,
nappisilmäinen ja pehmeäturkkinen Piku oli täydellinen.
Hän oli puristanut hihnaa niin tiukasti, että käteen alkoi
sattua paksun toppahanskan sisällä, joten Jimi päätti vaihtaa kättä. Hän
pysähtyi, kiersi lenkin pois ranteensa ympäriltä ja juuri kun hihna oli hänen
sormenpäissään, Piku lähti haukkuen juoksemaan. Jimi lamaantui hetkeksi
paikalleen nähdessään irti olevan Pikun. Pentu pinkoi jalkakäytävää eteenpäin.
- Piku, seis! Jimi huusi, mutta turhaan.
Jimi lähti juoksemaan koiran perään koko ajan huutaen
perään, mutta Piku ei pysähtynyt. Jimiä ei ollut ikinä pelottanut yhtä paljon,
ja häntä alkoi itkettääkin. Juuri kun hän oli saanut äidiltä ja isältä luvan
yksin ulkoiluttaa Pikua, hän oli päästänyt sen karkuun. Koira voisi hävitä, tai
jäädä auton alle ja sitten hän ei varmasti saisi ikinä enää uutta koiraa. Jimi
nyyhkäisi hengästyneenä ja yritti juosta kovempaa, mutta Piku vain paineli
edellä karkuun.
Piku juoksi ison tien yli, jatkoi laajan ojan pohjan yli
kävelytielle, siitä lumikerroksen kuorruttaman nurmikon yli ja järven jäälle.
- Piku, tänne, Jimi huusi juostessaan.
Piku pieneni edessä koko ajan, mutta sen tassunjäljet
näkyivät selvinä lumessa. Jimi huohotti, suussa maistui jo veri kuin joskus
koulun hiihtokisoissa. Järven jäällä Piku villiintyi täysin, se juoksi
ihmeissään suurta ympyrää ja haukahti välillä. Juuri kun Jimi oli päässyt
rantaan, hän näki Pikun vajoavan jäihin. Pentu päästi hätäisen ulvahduksen, eikä
Jimi miettinyt tai epäröinyt vaan jatkoi juoksuaan. Hänen täytyi pelastaa Piku.
Jalat iskeytyivät lumen peittämälle jäälle, välillä hän liukasteli, mutta
jatkoi vain. Jää päästi varoittavan räsähdyksen, mutta Jimi ei kuullut sitä,
hän kuuli vain pennun itkun, kun se yritti päästä pois hyisestä vedestä.
Toinen räsähdys ja sen jälkeen jää katosi Jimin alta. Hän putosi
kylmään ja mustaan veteen, järkytys iski ilman pois keuhkoista ja hädissään hän
alkoi räpiköidä takaisin pintaan. Jimi sai päänsä takaisin pinnalle ja vetäisi
henkeä. Kylmää, joka puolella niin kylmää. Jimi hampaat alkoivat kalista. Märät
toppavaatteet olivat raskaat ja vetivät häntä koko ajan kohti pohjaa. Pohjaa,
johon hänen jalkansa eivät yltäneet. Jää avannon ympärillä oli liukasta ja
vaikka Jimi kuinka yritti, hän ei saanut otetta. Pikun hätäinen itku sekoittui
hänen omaansa. Hän ajatteli äitiä ja isää ja isosiskoa. Mummoa ja pappaa.
- Apua, Jimi yritti huutaa, mutta kylmyys hytisytti häntä niin
pahoin, että hän ei saanut aikaiseksi kuin vikinää.
Rannalla Matti, Pirkko ja Risto olivat istahtaneet penkille
lepäämään. Matka Matin kämpiltä ostarille oli yllättävän pitkä. Mutta kädestä
käteen kiertävä kaljapullo sai pysähdyksen tuntumaan tarpeelliselta.
Riston katse kiinnittyi jäällä juoksevaan poikaan, kun hän
ojensi pullon Pirkolle.
- Ei helvetti, hän mutisi.
Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan, eikä voinut kuin istua ja
katsoa. Ja kun poika viimein vajosi jäihin hän kirosi uudelleen. Risto nousi
pystyyn ja vilkuili hädissään ympärilleen, rannalla ei näkynyt ketään.
- Meidän täytyy auttaa, hän sanoi Matille ja Pirkolle.
- Mitä? Pirkko kysyi pöllämystyneenä.
- Tuolla lapsi putosi heikkoihin jäihin.
- Ei meistä apua ole. Ei tuo jää kestä aikuista, toissapäivänähän
se lainehti vielä koko järvi, Matti sanoi ja katsoi odottavasti kaljapulloa,
joka vielä oli Pirkon huulilla.
Risto katsoi järkyttyneenä kaksikkoa, joka kinasteli
viimeisistä tipoista mallasta. Risto jätti heidät taakseen ja lähti kohti
rantaa.
- Soittakaa edes apua, hän huusi jälkeensä, mutta kumpikaan ei
kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
Järveltä kuului kuin koiran uikutusta, mutta Risto arveli
äänen lähtevän lapsesta. Hän näki pään pilkistävän avannosta, mutta kovin
pitkään lapsi ei pysyisi pinnalla.
- Apua! Apua! Risto huusi ja mietti kuinka voisi edes yrittää
pelastaa lapsen.
Hän huomasi rannalla vähän kauempana ylösalaisin käännetyn
veneen. Uusi vilkaisu jäälle. Poika oli ehkä viidentoista kahdenkymmenen metrin
päästä rannasta. Hän ei ikinä pääsisi noin pitkälle edes kierimällä. Risto
harppoi veneen luo, huomasi sen vanhaksi, todella vanhaksi, mutta pohja näytti
ehjältä. Lapsen onneksi vene ei ollut kiinni missään, ei kai kukaan tällaista
rötisköä edes yrittäisi varastaa. Risto kampesi veneen oikein päin, löysin sen
alta airot, nosti ne kyytiin ja raskaasti huohottaen sai veneen työnnetty jäälle.
Tietysti pohjasta puuttui tappi ja koko komeus rysähtäisi hetkenä minä hyvänsä
jäihin, mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä tai pelätä.
Risto roikkui veneen kokassa ja potki jaloillaan vauhtia.
Hän ei uskaltanut kävellä kunnolla, niin olisi kyllä saanut venettä nopeammin
eteenpäin, mutta samalla hän olisi vaarantanut itsensä ja sitten ei kukaan
ainakaan ehtisi auttaa lasta. Jää rasahteli, ja Risto hoki mielessään kestä,
kestä, kestä perkele vielä vähän.
Perkele auttoi hänet parin metrin päähän pojasta ennen kuin
jää antoi periksi ja vene oli pitkästä aikaa vesillä. Risto vääntäytyi kunnolla
veneeseen, ryömi sen perään ja tökki airolla vauhtia ja rikkoi jäätä veneen edestä.
Lapsi katsoi häntä avannosta, huulet sinisinä, mutta muuten kalpeana. Täysin hiljaa.
- Koeta jaksaa, Risto sanoi rohkaisevasti.
Sai sen verran tökättyä venettä eteenpäin, että ylti
ojentamaan airon pojalle. Lapsi tarttui airoon ja roikkui siinä tiukasti, kun Risto
lähti vetämään poikaa kohti venettä. Viimein poika oli niin lähellä, että Risto
ylsi nostamaan hänet kyytiin. Vene keikahti vaarallisesti ja hetken Risto sai
pelätä, että järvi kutsuisi heitä molempia, mutta tasapaino palautui, kun hän
heilautti pojan keskelle venettä.
- Ja nyt äkkiä rantaan ja lämpimään, Risto sanoi ja yritti
hymyillä surkeasti vettä valuvalle pojalle.
- Ei kun Piku. Piku pitää pelastaa, poika huudahti ääni
täristen, eikä Risto saanut selvää sanoista.
- Mitä?
- Piku on tuolla, poika itki ja osoitti vähän kauemmas jäälle.
Risto katsoi taakseen ja näki toisen avannon, josta pilkisti
jotain pientä.
- Sinun koirasi?
- Niin, poika niiskaisi. – Sinun pitää pelastaa se.
Huokaisten Risto katsoi veneen pohjaa, jonka reiästä pulputti
hyvää vauhtia vettä veneeseen.
- Sinä menet nyt tuon reiän päälle seisomaan, niin minä yritän
pelastaa sen hemmetin rakin, Risto ärähti.
Pojan jättämän avannon jälkeen veneellä oli helpompi
liikkua, sillä jää oli pelkkä lasinohut kuori, joka särkyi pelkästä veneen
kosketuksesta. Risto sauvoi yhdellä airolla koiran luo, ja nosti lopen uupuneen
piskin niskavilloista veneeseen. Poika rutisi koiran rintaansa vasten ja katsoi
Ristoa niin kiitollisena, ettei hänelle oltu ikinä sellaista katsetta suotu.
Hiljaisena Risto lähti takaisin kohti rantaa, nyt siellä jo
seisoi pienehkö joukko ihmisiä seuraamassa tilannetta. Toivottavasti nuo olivat
tajunneet soittaa apua, sillä poika taikka koira eivät tässä pakkasessa läpimärkinä
kovin pitkään enää pärjäisi.
Veneen kokka tökkäsi jäihin ja Risto siirtyi sinne yrittäen
airolla iskeä jäätä rikki. Kun se ei enää onnistunut, hän uskaltautui astumaan
toisella jalalla jäälle, uhkaavaa natinaa ei kuulunut. Risto laski koko
painonsa jäälle ja lähti vetämään venettä perässään.
Hengitys kulki vaivalloisesti. Tämä oli fyysisesti raskain
ponnistus minkä hän oli aikoihin tehnyt. Pää kostui pipon alla, takana kuului
loiskahdus jokaisen vedon myötä, kun vesi veneen pohjalla liikkui mukana. Poika
kuului kuiskivan lohduttavia sanoja koiralle.
Samaan aikaan kun Riston jalat viimein tapasivat kuivan maan,
alkoi kuulua hälytysajoneuvon ääni. Kukaan töllistelijöistä ei vieläkään tullut
auttamaan, he vain katsoivat, kun hän nykäisi veneen puolittain rantaan. Ei
jaksanut enempää, mutta ei se siitä enää mihinkään uppoaisi. Risto vilkaisi
poikaa, joka tärisi hiljaa paikoillaan. Hän veti piponsa takaraivolle ja lähti
kävelemään kohti kotiaan. Hän tarvitsi nyt lepoa eikä iltapäivää ostarin
nurkalla, kuten suunnitelma oli Matin ja Pirkon kanssa ollut.
Takaansa hän kuuli korviavihlovan sireenin äänen, viimein
jarrutuksen ja ovien läimähdyksen. Hän oli oman osansa pojan pelastamisesta
tehnyt, ei häntä enää kiinnostanut mitä tapahtuisi.
Risto makasi sohvalla silmät kiinni, mutta ei hän unessa
ollut. Koko vartalo oli uskomattoman uupunut eilisestä ponnistelusta. Väsymystä
vielä pahensi yön valvominen. Hän oli useaan otteeseen nukahtanut, mutta
herännyt joka kerta painajaiseen. Hän oli pudonnut veteen, virran viemänä
ajautunut jään alle ja yrittänyt epätoivoisesti hakata jäätä päänsä yläpuolella
päästäkseen pintaan. Joka kerta hän oli herännyt henkeään pidätellen ja
paniikissa.
Riston torkahduksen keskeytti ovikellon soitto. Liikkuivatko
Jehovan todistajat enää näin lähellä joulua? Ovikello soi uudemman kerran, huokaisten
Risto nousi ylös ja lähti katsomaan kuka ovella oli. Epäluuloisena Risto
aukaisi oven. Joukon etummaisena oli se eilinen poika avannosta, hänen takanaan
täysin tuntematon mies ja nainen. Ilmeisesti pojan vanhemmat, lähempänä neljääkymmentä
vuotta oleva normaalinnäköinen pariskunta.
- Niin? Risto murahti.
Hän näki vanhempien silmissä kiiltävät kyyneleet ja tunsi
olonsa entistä vaivaantuneemmaksi.
- Voimmeko tulla sisään? mies viimein sai kysytyksi.
Risto ajatteli sekaista yksiötä, tyhjiä pulloja ja
pinttynyttä tupakansavua. Valitettavasti hän ei ollut humalassa ja nuo seikat
vaivasivat häntä.
- Mieluummin ei, Risto sanoi, välittämättä siitä oliko töykeä
vai ei.
Samassa nainen kapsahti hänen kaulaansa nyyhkyttäen
kiitosta. Risto seisoi kömpelönä toinen käsi ovenkahvalla ja toinen karmilla.
Nainen tuoksui hyvältä ja halasi häntä tiukasti. Lopulta tämä irrotti otteensa
silmiään pyyhkien.
Mies ojensi häntä kohden sellofaaniin käärityn herkkukorin.
- Tämä on ihan liian pieni korvaus sinun urotyöstäsi, mutta
emme ihan tyhjin käsin kehdanneet tulla, mies sanoi.
Häkeltyneenä Risto otti korin vastaan.
- Kiitos. Ilman sinua… Niin, ei sitä oikein pysty edes
käsittämään, mies rykäisi.
- No minähän tein vain sen minkä jokainen muukin olisi tehnyt.
- Ei. Sinä teit sen, mitä kukaan muu ei olisi tehnyt. Rannalla
kyllä oli katselijoita, mutta kukaan heistä ei edes yrittänyt auttaa Jimiä.
Risto ei sanonut mitään. Hän siirsi korin kädestä toiseen.
- Piku joutui vielä jäämään eläinlääkärin luo, mutta se jää
henkiin, Jimiksi nimetty poika sanoi innokkaasti.
- Sehän on hyvä, Risto hymyili, vaikka ihmetteli vieläkin
kuinka oli saattanut riskeerata oman ja pojan hengen mokoman puudelin takia.
Äiti tönäisi poikaa ja tämä katsoi häntä suoraan silmiin.
- Kiitos, että pelastit henkeni.
Kumman kuivaa tämä rappukäytävän ilma, kun silmät alkoivat
kostua, Risto mietti ja hengitti ulos.
- Kiitos vielä suunnattoman paljon, meidän täytyy tästä
varmaan lähteä, mies tuumasi, kun hiljaisuus alkoi venyä.
- Paljonhan tässä on vielä tehtävää, vaikka kyllä pahin
jouluhössötys jäi eilisen jäljiltä ihan taka-alalle, nainenkin myönsi.
- Jos joskus voimme tehdä mitä tahansa hyväksesi, niin otathan
yhteyttä, mies sanoi ja ojensi hänelle vielä paperin missä näkyi olevan heidän
yhteystietonsa.
Vanhemmat lähtivät jo laskeutumaan rappuja, kun poika katsoi
häntä suoraan, hymyili varovasti ja sanoi:
- Heippa, lähtien samalla isänsä jälkeen.
Hänelläkin oli joskus ollut poika, joka oli katsonut häntä
noin.
- Hei, Risto rykäisi.
Kolmikko pysähtyi tasanteelle ja jäi odottamaan mitään
hänellä olisi sanottavaa. Risto ei jäänyt epäröimään, jos olisi, hän ei olisi
varmaan saanut sanotuksi mitään.
- Onko teillä kännykkää?
- Tietysti, molemmat vastasivat yhteen ääneen.
- Voisitteko soittaa tähän numeroon? Risto kysyi, laski korin
eteisen lattialle ja kävi kaivamassa takkinsa taskusta rahapussin.
Hän palasi lompakkoa kaivellen rappukäytävään, mies oli
tullut lähemmäksi kännykkä valmiina käsissään.
Risto luetteli numeron.
- Kysy onko Mika puhelimessa, ja jos on, niin sano, että Risto
on valmis.
Mies katsoi häntä ihmeissään, mutta nyökkäsi ja nosti
kuulokkeen korvalleen.
Risto työnsi kädet taskuunsa estääkseen niiden vapinan
näkymisen. Juuri kun hän luuli, ettei toisessa päässä vastattaisi ollenkaan,
mies alkoi puhua. Hän esitteli itsensä Jaakko Syrjäseksi, kysyi Mikaa ja sanoi
sitten kuten Risto oli käskenyt.
- Ei minusta, Jaakko sanoi ja katsoi tutkivasti Ristoa.
Risto tunsi tuon kysymyksen niin hyvin. Jaakko laski
katseensa ja alkoi selittää mistä tunsi Riston. Miehen käydessä tarinaa
lävitse, hänen vaimonsa pyyhki uudet kyyneleet pois poskiltaan.
- Hän haluaa puhua kanssasi, Jaakko sanoi ja ojensi puhelimen
Ristolle.
Varovasti hän tarttui luuriin ja nosti sen korvalleen.
- Haloo, Risto sanoi.
- Onko tuo juttu totta? niin tuttu, mutta viime vuosina
äänetön ääni kysyi.
- Taitaa se olla.
- Ja sinä siis olet valmis hoitoon?
- Joo, Risto sai vain sanotuksi.
- Miksi nyt?
Risto katsoi pientä poikaa. Mietti kuinka tämän ollessa
hädässä Pirkko ja Matti olivat vain kilvoitelleet viimeisestä oluesta, kuinka
kukaan muu ei ollut auttanut, kuinka hänessä oli kuitenkin ollut jotain hyvää
tuollaiseen tekoon, mutta kaikista eniten sitä, että hän oli ihan liian
aikaisin riistänyt omilta pojiltaan tuollaisen luottamuksen mikä Jimin
silmissä paistoi.
- Minä haluan raitistua. Ja minä haluan olla osa teidän elämäänne.
Linjalla tuli pitkä hiljaisuus, niin pitkä, että Risto
epäili jo puhelun katkenneen.
- Me tullaan Matiaksen kanssa iltapäivästä, sun on parempi
olla kämpillä.
- Kiitos. Kyllä minä olen.
Risto ojensi puhelimen takaisin, eikä kehdannut katsoa
Jaakkoa silmiin.
- Voimia raitistumiseen, hän sanoi hiljaisella äänellä. – Minun
äitini on ollut nyt kuivilla kahdeksan vuotta. Hienoa aikaa kaiken sen helvetin
jälkeen.
Risto katsoi Jaakkoa silmiin, näki niissä pelkkää rohkaisua. Hän vilkaisi vielä Jimiä, joka hymyili aurinkoisesti. Hiljaa hän lähti takaisin asuntoonsa, jäi odottamaan poikiaan. Jos hän pystyi pelastamaan toisen ihmisen hengen, kyllä hän pystyisi siihen itsensäkin kohdalla.
Ehdinpäs tämän päivän puolelle!
Edit: Älkää ihmetelkö kommentteja, alunperin tässä Jimin näkökulmassa käytettiin oikeaa nimeä ja Riston näkökulmassa pojan nimi oli vaihtunut Elmeriksi. Älkää kysykö miksi. Nolo kaatuminen maaliviivalla.
Edit: Älkää ihmetelkö kommentteja, alunperin tässä Jimin näkökulmassa käytettiin oikeaa nimeä ja Riston näkökulmassa pojan nimi oli vaihtunut Elmeriksi. Älkää kysykö miksi. Nolo kaatuminen maaliviivalla.
Huuh nyt nää loppu :( Millonkas seuraavaa tarinaa voi ootella?
VastaaPoistaJa ihan tässä nyt vaan jäin miettimään että eikö poika ollut aluksi Jimi ja sitten lopussa se olikin Elmeri? :D
Mä olen niin joululoman tarpeessa! Miten ihmeessä tuollainen moka voi mennä ohi silmien?! Äh, pakko korjata.
PoistaKiitos. Ja joskus ensi vuonna on uutta luettavaa :)
Ymmärsinkö nyt kaiken aivan väärin vai kutsuttanko poikaa sekä Jimiksi että Elmeriksi..? Vai olivatko he eri henkilöt? Minun pitäisi varmaan olla jo nukkumassa, kun keskittymiskyky ei ole sama kuin sillon, kun ei väsytä...
VastaaPoistaEi kun minä kämmäsin ja huolella! Pakko korjata tuo virhe, kuinka ihmeessä en sitä tajunnut?!? Ja se on linja tässä päässä se väsymys :D
PoistaTämä joulukalenteri on kyllä ollut ihan tosi kiva juttu ja sun tekstejä on aina yhtä mukavaa lukea!
VastaaPoistaVähän jäi pari juttua häiritsemään, näin villakoiran omistajana, vaikka eihän tätä nyt pitäisi näin vakavasti ottaa. Viilataan nyt pilkkua vähän kuitenkin ;) Villakoirahan ei pienestä koostaan huolinatta ole välttämättä se "helpoin" vaihtoehto (lainausmerkit siksi, koska oli rotu mikä tahansa, koiran pitämisessä on aina oma työnsä) aktiivisen luonteensa takia. Yleinen käsitys villakoirista tuntuu olevan se, että ne on pieniä ja söpöjä sohvankoristeita, mutta asiahan ei oikeasti ole näin :D
Plus sitten no minähän en tiedä että minkä ikäinen pentu on kyseessä ja tokihan se on ihan yksilöllistä, mutta mun 8kk isovilapoika ei nosta vieläkään jalkaa :'D
MUTTA tämä oli tosiaan taas ihan tosihyvä tarina, meinas tuossa nousta tippakin linssiin kun koira hulahti jäihin.. :)
Aina saa viilata pilkkua ja takertua yksityiskohtiin! Minulla ei hirveästi ole kokemusta koirista, mitä nyt kärsin kroonisesta koirakuumeesta, mutta olen lukenut keskusteluja, joissa pyydetään ehdotuksia ensimmäiseksi roduksi kokemattomalle koiranomistajalle. Ja minusta niissä on aina whippet, villakoira, joku spanieli ja bichon. Luotin siis ht.nettiin liikaa.
PoistaÄh, luulin, että koirat osaavat nostaa jalkaa heti pennusta :D Just tämän takia yritän olla tarkka yksityiskohtien kanssa, kun asiasta enemmän tietävä lukija huomaa ne. Itseäni alkoi yhdessä kirjassa ärsyttämään, kun siinä väitettiin, että Audi on mukana F1:ssä.
Ja kiitos :)