6. luukku: Lumienkeleitä

Annikki astui navetasta ulos ja haistoi helpottuneena pakkasilmassa leijuvan savun. Yrjö oli luvannut huolehtia saunan lämmittämisestä, mutta miehen muistiin ei enää ollut luottamista ja äkkipikainen luonne varmisti sen, että hänelle ei kovin mielellään huomautettu mistään.

Kuu valaisi kapeaa polkua talolle, hetkeksi hän pysähtyi oikaisemaan selkäänsä, vaikka pakkanen nipisteli jo poskia. Sisällä odottivat lapset saunottamista, viimeiset ilta-askareet tekemistä ja sitten lyhyet yöunet ennen seuraavan päivän töitä. Huokaisten Annikki lähti jatkamaan matkaa sisälle, eivät ne työt ainakaan pihalla seisoskelemalla tulleet tehdyksi.

Annikki aukaisi oven ja kuuli heti Eilan itkun. Tyttö oli saanut syödäkseen ennen kuin hän oli lähtenyt navettaan, mutta siitä oli jo pari tuntia, joten ei ihme, jos Eila itki nälkäänsä. Hän pudisteli lumet kengistään kylmään ulkoeteiseen, mutta jätti jalkineet vasta lämpimään sisäeteiseen. Tuvan oven aukaistuaan Annikilla oli heti vastassa Anna ja Viljo, Kaarlo seurasi isompi sisaruksiaan vähän jäljempänä. Poika oli oppinut kävelemään alkusyksystä, mutta ei onneksi vielä ehtinyt yhtä kovaa vauhtia kuin Anna ja Viljo.

- Minä yritin sitä hyssytellä, mutta eihän se auta, kun lapsi on tissiä vailla, Annikin anoppi Kaisa ilmoitti korin vierestä.

Annikki asteli vauvan luo, kappasi nyytin kainaloonsa ja siirtyi nurkkaan imettämään. Hän hipaisi Eilan rusottavaa poskea vauvan tartuttua innokkaasti nänniin. Anna oli pesueen vanhin ja mummo oli jo komentanut hänet auttamaan astioiden kuivaamisessa, seuraavana oli kolmevuotias Viljo, joka oli kuin Veikon valokuva: sama kiharoille kääntyvä vaalea tukka, suuret, harmaat silmät ja vahva leuka. Kaarlo oli vähän reilun vuoden vanha, ja pesueen nuorin sylissä syövä Eila, jota Veikko ei ollut vielä nähnyt.

Veikko oli siellä kaukana jossain. Toivottavasti edelleen elossa. Mies ei sanoja tuhlannut, kirjeisiin tai muutenkaan, ja joka ikinen päivä Annikki odotti sitä viimeistä viestiä. Voi hyvä Luoja kuinka hän kaipasikaan Veikkoa. Kaipasi tämän vahvaa käsivartta ympärilleen, lapsilleen isää, miestä taloon, kumppania rinnalleen. Niin että kaikki ei olisi hänen harteillaan. Lapset olivat vielä niin pieniä, ettei heistä ollut apua, suvun miehet olivat kaikki rintamalla, naapureilla ihan tarpeeksi omien tilojensa hoidossa, Kaisa yritti parhaansa, mutta oli reuman heikentämä ja Yrjö olisi ollut kova työmies, mutta tämä oli jo kovasti vanhuuden höperöittämä, vaikkei varsinaisesti ikäloppu ollutkaan.

Annikki havahtui siihen, että tänään oli itsenäisyyspäivä. Kuinka kauan he olisivat itsenäisiä? Hän pudisti päätään ja yritti saada pelot pois mielestään. Tässä se nyt nähtiin, normaalisti hän ei antanut itselleen mahdollisuutta edes miettiä näitä. Hän sulki pois ikävän ja pelon, pystyäkseen toimimaan. Hänen täytyi olla vahva lastensa ja tilan takia. Perheensä takia hän olisi valmis tekemään mitä tahansa, joten hän uurastaisi yksin kahden työt ja pitäisi huolen kaikista, kunnes saisi miehensä takaisin.

Eila sai syötyä, ja Annikki kääri hänet lämpimiin villoihin ja kutsui lapset lähtemään saunaan. Anna ja Viljo kirmasivat kohti saunaa, Kaarlo yritti pysyä tahdissa mukana, mutta kompasteli hangessa ja Kaisa auttoi poikaa, Annikin tullessa Eilan kanssa jälkimmäisenä. Yrjö kylpisi yksin viimeisenä.

Pihasaunan löylyt olivat pehmeät ja kosteat. Kaisa istui alimmalla lauteella ja uitti Eilaa saavissa. Annikki istui isompien lasten kanssa ylälauteilla. Hän heitti leppoisasti löylyjä, ja ensimmäisen hien kohotessa pintaan lapset alkoivat kinuta pääsyä pihalle. Annikki antoi heille luvan ja pian oven takaa kuului iloinen kiljahtelu, kun löylystä punertavat lapset hyppäsivät hankeen. Pian he juoksivat takaisin lauteille, tärisivät kylmästä ja tarttuivat äitiinsä kiinni, niin että saivat tämän kiljahtamaan.

Löylyttely jatkui ja Annikki siirtyi pesemään Eilaa, kun Kaisa lähti jäähylle. Annikki kuunteli huvittuneena kuinka lapset yrittivät houkutella mummoaankin hankeen. Lapset olivat vielä niin pieniä, etteivät ymmärtäneet maailman murheita. Tai ehkä ymmärsivätkin, mutta eivät antaneet niiden painaa alaspäin niin kuin aikuisia.

Eila oli puhdas, joten Annikki siirtyi saunan eteiseen kuivaamana vauvaa, kun muut siirtyivät vielä lauteille. Hellästi Annikki kuivasi Eilan talon vanhimpaan pellavapyyhkeeseen, sillä pyyhe oli monien pesujen jäljiltä kulunut sopivan pehmeäksi. Hän kietoi lapsen tiukasti kapaloihin ja tuuditti uneen, ennen kuin laski hänet nukkumaan saunan muurin vieressä olevaan vasuun. Siinä olisi lämmintä, eikä kovin vetoisaa. Annikki siirtyi takaisin saunan puolelle ja alkoi vastusteluista huolimatta kuurata lapsia puhtaaksi. Kukin tuli vuorollaan hänen eteensä seisomaan, ja juuriharjan ja saippuan avulla hän kävi jokaisen lapsen läpi päästä varpaisiin, korvantakusia unohtamatta.

- Älkää kovin remutko, että Eila saa nukkua, Annikki ohjeisti, kun tuuppi lapset kuivaamaan itseään ja pukeutumaan yövaatteisiin.

Kaisa oli sillä aikaa istuutunut keskimmäiselle lauteelle peseytymään.

- Pesenkö selkäsi? Annikki kysyi kavutessaan vielä ylälauteille ottamaan viimeisiä löylyjä.

- Jos ihan vähän siitä ristiselän päältä, kyllä minä muuten saan, Kaisa vastasi.

Ravakasti Annikki otti harjan ja saippuan ja pesi koko selän. Sama keskustelu oli käyty niin kauan kuin he olivat yhdessä saunoneet. Oli vain mennyt kuukausia, ennen kuin Annikki oli tajunnut Kaisan kaipaavan koko selän pesua, mitä tämä taas ei kehdannut suoraan sanoa. Tämä oli vain yksi esimerkki siitä monimutkaisesta koodistosta mikä oli syntynyt anopin ja miniän eläessä saman katon alla. Outoa kyllä, mutta sota-aika oli helpottanut kummasti välejä. Nyt piti keskittyä puhaltamaan yhteen hiileen, että he saisivat pidettyä tilan pystyssä. Ehkä he vielä joskus saisivat palata vanhoihin valtataisteluihin.

Kaisa siirtyi huuhtelun jälkeen eteiseen pukeutumaan. Annikki kuulosteli Eilan nukkuvan rauhallisesti, joten hän heitti vielä lisää löylyä. Annikki nojasi saunan seinään, sulki hetkeksi silmänsä ja antoi viimein hartioidensa laskeutua alaspäin. Uupumus alkoi vyöryä ylitse, normaalisti Annikki sai sysittyä sen sivuun, kun ei pysähtynyt vaan jatkoi sitkeästi keskeneräisiä töitä. Makeasti haukotellen hän siirtyi lisäämään hiipuvaan valkeaan puita.

Hän ei enää noussut ylälauteille, vaan alkoi pestä itseään. Rinnat olivat maidosta raskaat, mutta vatsa jo lähes palautunut raskauden venymisestä takaisin. Annikki muisti kuinka Veikko oli ennen Eilaa ihaillen silittänyt hänen uumaansa ja kuiskannut, ettei ikinä olisi uskonut hänen synnyttäneen jo kolme lasta. Ikävä kouristi rintaa karhun kouran lailla. Annikki kaatoi suuresta saavista kipollisen kylmää vettä päälleen lopettaakseen ajatuksensa.

Väristen hän kietoutui pyyhkeeseen, kuivasi itsensä ravakasti ja pukeutui yöpaitaan. Kengät vielä jalkaan ja hän oli valmis ottamaan Eilan syliinsä lähteäkseen sisälle. Saunan edessä näkyi lasten jättämät jäljet hangessa, he olivat tehneet jopa muutaman lumienkelin. Hymyillen Annikki katsoi pieniä enkeleitä hangessa. Keskelle painuneita pakaran jälkiä, pään jättämää syvempää painaumaa ja raajojen huiskimia helmaa ja siipiä. Kuu näytti kirkastuneen entisestään ja hetkeksi Annikki seisahtui tuijottamaan sitä. Katsoiko Veikko nyt samaa kuuta? Oliko rintamalla rauhallista vai joutuiko Veikko kuuntelemaan tulitusta näinkin kauniina iltana, vai oliko siellä edes kaunista? Ehkä siellä oli pilvistä ja satoi lunta. Kun ei tiennyt mitään, Annikki harmitteli.

Tähdet ja kuu jäivät kyyneleiden taa piiloon. Annikki puristi Eilaa tiukemmin rintaansa vasten ja lähti kävelemään kapeaa polkua talolle päin. Hänen oli pakko vain jaksaa. Pakko jatkaa, vaikka kuinka sattui.

Äkisti hän kuuli helähdyksen takaansa. Annikki kääntyi ja seisahtui järkyttyneenä paikalleen. Kolme lumienkeliä oli noussut ylös. Helmat liehuivat hopeisina hiutaleina, siivet olivat kuin jäästä veistetyt, kasvot olivat niin kirkkaat, että Annikki joutui katsomaan niistä ohi. Hän pystyi kuitenkin näkemään hahmojen lävitse. Enkelit lähtivät leijumaan lähemmäksi. Annikki ei pystynyt kauhultaan liikkumaan. Ne tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi. Pysähtyivät hänen eteensä kosketusetäisyydellä, ja hän saattoi tuntea niiden oudon hehkun, sekoitus kylmää ja lämpöä, ihollaan. Enkelit niiasivat ja koko ajan heistä kuului kaunista helinää. Niiauksen jälkeen enkelit hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin. Ilmassa leijui vain kevyitä ja kimaltelevia lumihiutaleita, vaikka ilma oli muuten tyyni. Annikki katsoi ihmetellen ympärilleen, ketään tai mitään ei enää näkynyt. Eikä hän ollut varma oliko äskeinen ollut totta ja sitä hän mietti vielä sisälläkin. Annikki oli kuitenkin kiitollinen näystään, sillä enkeleiden mukana oli tullut syvä rauha, joka syrjäytti pelon, epävarmuuden ja uupumuksen.

Itsestäänselviä asioita on aina vaikea arvostaa ja minulle Suomen itsenäisyys on ollut pitkään juuri sellainen. Mutta nyt tilanteen ollessa rajan takana mitä se on, välillä olen miettinyt, että mitä jos... Olisiko meidän sukupolvestamme puolustamaan Suomea niin urhoollisesti kuin mitä veteraanit sen tekivät? En tiedä. Toivon vain, ettei sotaa tarvitse ikinä kokea. Kiitos veteraanit ja kaikki ne, jotka olette rakentaneet näin mahtavan maan asua ja elää. Oi maamme, Suomi. Hyvää itsenäisyyspäivää!

7. luukku