sunnuntai 7. joulukuuta 2014

7. luukku: Poni päivänsäde


Anu latoi puhtaita astioita tiskikoneesta kaappeihin. Samalla hän mietti tekemättömien kotitöiden listaa ja tunsi hartioittensa painuvan alaspäin taakan painosta. Jos hän ehtisi edes pestä vessat ja laittaa vielä yhden koneellisen pyykkiä pyörimään ennen kuin Hilla heräisi. Samalla hän muisti kuunnella olohuoneen ääniä, Muumit olivat ainoat, jotka olivat äänessä, joten Saanalla ja Joukalla oli ilmeisesti kaikki hyvin.

Marko oli luvannut tulla viimeistään seitsemältä kotiin, mutta Anu uskalsi odottaa miestä ehkä puoli kymmeneen. Sitten kun lapset olivat viimeinkin nukkumassa ja hän olisi tekemässä viimeisiä kotitöitä, tietysti juuri silloin olisi pitänyt hoitaa parisuhdetta. Vaikka Marko teki todella pitkää päivää, se ei väsyttänyt häntä, ainakaan sillä osa-alueella. Anu ärtyi jo nyt, ajatellessaan illan vonkaamista ja syyllistämistä. Siitä seuraisi riitaa ja hän ei jaksaisi sitä, eikä kyllä jaksaisi seksiäkään.
- Äiti, Saana huusi.
- No, Anu huikkasi takaisin ja jatkoi haarukoiden lajittelua omaan lokeroonsa.
- Äiti, tule, liittyi Jouka huutokuoroon.
- Mitä?
- Meidän takapihalla on poni!
- Aivan, Anu tokaisi siirtyen samalla lusikoihin.
- Äiti, tule nyt. Se syö sun kukkapenkkiä.
- Joo, joo.
Kylläpä taas lasten mielikuvitus lensi, viime viikolla leikkikentän pusikossa oli ollut tiikeri.
- Äiti, miksi sinä et tule katsomaan? Saana kysyi keittiön ovelta.
- Minä en nähnyt sitä tiikeriäkään.
- Niin mutta se pelkäsi aikuisia. Tämä poni ei pelkää, tule nyt!
Huokaisten Anu antoi periksi ja lähti turhautuneena olohuoneeseen. Taas viivytys hänen päiväänsä.
- Katso, katso, Jouka hihkui sohvalta ja osoitti ikkunasta.
Lasiin oli ilmestynyt useita tahmeita sormenjälkiä, ja Anu aikoi juuri räjähtää niistä, kun ikkunan alareunassa vilahti jotain. Hämmentyneenä hän siirtyi kunnolla ikkunan eteen, ja toden totta. Pihalla seisoi musta-valkoinen poni syömässä hänen perennapenkkiään. Tämäkin vielä!

- Voidaanko me mennä silittämään sitä? Saana kysyi innokkaasti.
- Ei, se voi olla äkäinen, Anu kielsi.
- Mutta se näyttää kiltiltä.
Hänen täytyisi ajaa poni pois pihasta ennen kuin se söisi kaikki hänen kukkansa ja vielä paskoisi nurmikon pilalle, Anu mietti.
- Odottakaa tässä, hän komensi lapsia ja lähti takaovelle.
Poni ei reagoinut mitenkään oven aukaisuun. Kai hän oli olettanut, että se lähtisi yhtä nopeasti kuin harakat.
- Hei, alahan painua. Olet syönyt jo tarpeeksi, Anu käski.
Poni vain jatkoi syömistään.

Anu ajatteli säikyttää ilkiön tiehensä ja taputti kovasti käsiään yhteen. Poni lopetti syömisen ja kääntyi hölmistyneenä katsomaan patiolla seisovaa naista. Ponin suupielessä roikkui sininen kukka.
- Ei niitä jalokelloja, Anu voihkaisi.
Samassa lapset kirmasivat hänen jalkojensa ohitse iloisesti kiljuen.
- Seis, Anu huusi, mutta lapsia ei voinut enää pysäyttää.
Sydän kylmänä hän lähti perään ja näki jo sielunsa silmin potkivan ponin ja lapset kallot auki. Mutta mitään ei tapahtunut, poni seisoi rauhallisena paikoillaan ja nautti selvästi lasten taputuksista.
- Äiti, tule sinäkin, Saana kutsui.
Varovasti Anu lähestyi ponia. Eläin taisi vaistota hänen epävarmuutensa, sillä se käveli heitä yhdistävät viimeiset askeleet ja tökkäsi Anu tuttavallisesti reiteen. Anu antoi periksi ja rapsutti ponin otsatukkaa. Poni vastasi eleeseen huokaamalla tyytyväisenä.
- Uskomatonta.
- Äiti, voidaanko me pitää se?
- Ei tietenkään voida. Mistähän se on karannut? Anu kysyi ja mietti kenelle asiasta pitäisi soittaa.
- Niin, mutta löytäjähän saa pitää, Saana väitti.
- Oma, oma, Joukakin osallistui keskusteluun.
- Löytäjä saa pitää vain sellaisia pieniä, arvottomia juttuja. Poni ei ole kumpaakaan. Jossain on nyt joku, joka on hyvin huolissaan ja haluaa poninsa takaisin.
Saana ei näyttänyt edes kuulevan mitä hän sanoi, keskittyi vain rapsuttamaan ponin kaulaan. Isänsä tyttö.

- Äiti, sillä on varmaan jano, Saana huomautti.
Anu vilkaisi ympärilleen, päivä tosiaan oli kuuma.
- Käydään hakemassa sille vettä, hän sanoi ja toivoi ponin sillä aikaa jatkavan matkaansa.
Lapset olisivat halunneet jäädä ponin seuraksi, mutta Anu kielsi tiukasti sen. Ties mitä eläin tekisi, kun hän ei olisi tilannetta valvomassa.
Otsa kurtuilla hän katsoi pesuhuoneen pyykkipinoa, kun laski vettä ämpäriin. Saana ja Jouka olivat jääneet sohvalle katsomaan ponia. Onneksi Hilla nukkui edelleen, pitääkin muistaa ottaa itkuhälytin takapihalle, Anu hoksasi.
Anu kantoi lähes täyden vesiämpärin takapihalle lasten seuratessa hälisten. Hän laski ämpärin ponin eteen, ja Saana sanoi:
- Ole hyvä.
Poni ojensi toisen kavionsa eteen ja niiasi.
- Näitkö äiti? Saana kysyi ihastuneena.
- Näin.
Poni alkoi ahnaasti juoda.
- Osaakohan se muita temppuja?
- Annetaan sen juoda ensin, Anu sanoi.
Niiaus oli todennäköisesti vain sattuma. Viimein poni nosti päänsä pois ämpäristä, vesipisaroita kimmelsi sen turpakarvoissa.
- Istu, Saana sanoi innokkaana.
- Ei se ole mikään koira, Anu ehätti sanomaan, kun poni jo istui.
Saana ja Jouka nauroivat ihastuneena ja molemmat taputtivat käsiään. Näytti siltä kuin ponikin olisi hymyillyt. Viimein Anukin tunsi suupieliensä kääntyvän ylöspäin.
- Maahan, Saana sanoi seuraavaksi, mutta mitään ei tapahtunut.
- Kuole, kokeili Anu ja poni pötkähti pitkälleen nurmikolle ja sulki silmänsä.
- Nyt he kaikki kolme jo nauroivat. Saana pyysi ponia nousemaan ylös, ja ketterästi eläin ponnisti takaisin jaloilleen näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä.
- Senkin veijari, Anu nauroi ja rapsutti ponia korvan takaa.

Avoimesta takaovesta kuului ovikellon soitto, ja Anu lähti avaamaan. Ovella seisoi hengästynyt nuori mies otsa hiessä. Anu ehti pistää merkille myös pörröisen ruskean tukan ja ystävälliset siniset silmät, ennen kuin vieras avasi suunsa:
- Anteeksi, mutta oletteko nähneet musta-valkoista shetlanniniponia?
- Joo, se on tuolla takapihalla, Anu vastasi.
- Luojan kiitos, mies huokasi ja lähti seuraamaan Anua.
He pääsivät patiolle ja mies tervehti ponia:
- Oliko ihan pakko? Minä olen juossut puolen kaupungin läpi sinua etsimässä.
Poni painoi nolostuneena päänsä.
- Mikä sen nimi on? Saana kysyi.
- Xanthos eli Santtu
- Santtu, lapset toistivat ihastuneena.
- Huomasimme, että se osaa temppuja, Anu puuttui keskusteluun.
- Joo, Santtu niiasi ja istui ja leikki kuollutta, Saana selitti silmät sädehtien.
Mies kuunteli nyökytellen tytön selitystä ja nojasi lähemmäksi lapsia.
- Arvaatteko mitä? Santtu on töissä sirkuksessa. Se osaa vaikka mitä.
- Oikeassa sirkuksessa? Saana henkäisi.
- Kyllä. Se osaa avata jopa solmuja ja siksi pääsi tänään karkuun.
- Mitä temppuja? Voitko näyttää? Saana pyysi.
- Ehkä Santun ja tämän miehen pitää jo lähteä.
- Ai niin, minä olen Vili, mies sanoi ja jatkoi: - Eikä minulla enää ole kiire, kun Santtu kerta löytyi.
- Olkaa hyvä ja istukaa, Vili sanoi ja heilautti kättään.
Lapset istuivat innokkaana pation puutarhatuoleihin, Anu hieman vastahakoisemmin, mutta unohti pian tekemättömät kotityöt ja muut murheet, kun Vili esitteli itsensä ja ponin ja aloitti show`n.
Santtu hyppeli takajaloillaan, tanssi, leikki kuollutta, näykkäisi Viliä takamuksesta, ja kaiken aikaa Vili kertoi hauskoja sattumuksia sirkuksen arjesta.

Yhtä haltioituneena kuin lapset Anukin taputti, kun sekä mies että poni viimein kumarsivat heille.
- Kiitos paljon, Anu sanoi.
- Kiitos teille, että piditte Santusta huolta. Jos haluatte, minä voin jättää sirkuksen ovelle liput teitä varten, niin voitte tulla huomenna katsomaan esityksen.
- Joo, äiti mennään, Saana nyki hänen paitansa helmaa ja Jouka nyökytteli innokkaana vieressä.
- Se olisi mukavaa, Anu myöntyi.
- Millä nimellä ja montako lippua?
Anu pysähtyi miettimään. Marko tuskin ehtisi ja Hilla olisi liian pieni sirkukseen.
- Kolme Koivistolle.
- Okei, kiitos vielä. Nähdään huomenna, Vili sanoi, pujotti riimun Santun päähän ja lähti taluttamaan sitä kohti tietä.
Saana ja Jouka vilkuttivat kaksikon perään, ja Anu sai luodattua heidät sisälle vasta kun ponista ei näkynyt hännän huippuakaan.

Loppuillan Saana puhua pulputti ponista ja sirkuksesta, mutta Anu keskittyi tekemään rästiin jääneitä töitä. Illalla peitellessä lapsia nukkumaan, Saana sanoi iltasadun jälkeen:
- Äiti, tänään oli kiva päivä.
- Ai ponin takia?
- Ei kun, siksi että sinä nauroit, Saana sanoi totisena ja pisti sen jälkeen silmänsä kiinni.
Anu lähti hiljaa huoneesta, sai pidettyä itsensä kasassa olohuoneeseen asti, mutta sitten hän itki.
Hän oli aina halunnut lapsia, mutta nyt hän ei osannut ollakaan sellainen äiti, kuin hän olisi halunnut olla. Tuntui, että koko elämä oli pelkkää kaaosta: selviämistä pyykkivuoresta ja tiskipinosta toiseen. Hän ei ehtinyt osallistua lasten elämään. Oli niin helppoa istuttaa nämä television eteen ja yrittää pitää koti edes jonkinlaisessa järjestyksessä. Markosta ei juuri apua ollut, tuntui, että hänellä oli kolmen sijaan neljä lasta. 

Päähän alkoi koskea ja silmät olivat jo muurautuneet umpeen, kun hän viimein sai itsensä hallintaan. Nyt hän ottaisi lasillisen viiniä, huomenna he menisivät sirkukseen ja sitten hän keksisi kuinka voisi olla lapsilleen se nauravainen ja iloinen äiti. 

Surumielisesti hymyillen hän kohotti hiljaisessa keittiössä lasillisen Santulle tärkeysjärjestyksen muistuttamisesta.

Tämän taustalla ei sen suurempaa inspiraatiota ollut. Tai no, olen minä useamman kuin kerran  saanut seurata pienten lasten äitien arkea ja miettinyt, että miten he jaksavat. Hattu päästä, minusta ei ehkä ole samaan.

8. luukku 

4 kommenttia:

  1. En voi luultavasti koskaan lakata kehumasta sinua. Jälleen kerran: mahtavaa. Olen jopa hiukan kateellinen kirjoitustaidoistasi, saat kliseisimmästäkin tekstistä jollakin kummallisella tapaa erilaisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon :) Kiva lukea, että näistä saa lukijakin jotain irti. Jännittää aika paljon tarjota vain tällaista "tavallista" elämää ja arkisia juttuja, eikä sitä pakahduttavaa rakkautta.

      Poista
  2. Mut sitä tavallista elämää ja arkeahan me eletään, ei ehkä niin hohdokasta kuin se pakahduttava rakkaus, mut ehkä sitäkin mahtuu joskus hitunen mukaan arkeen.

    Häiris

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin eletään, mutta halutaanko siitä vielä lukeakin? :D (Ainakaan täältä...)

      Poista