Tätä kaikkea Livia kantoi mykkänä murheena sisällään ja
päästi sen vapaaksi vain iltaisin ja vain Hopeasukan seurassa. Hopeasukka
riiputti päätään Livian vieressä ja kuunteli kärsivällisesti hänen
kyynelehtimistään. Epätoivoisena Livia nousi nojaamaan Hopeasukan kaulaa
vasten, kyyneleet kastelivat pian kiiltävän mustan karvapeitteen, mutta hevonen
pysyi paikallaan.
- Kuinka kauan aiot jatkaa tuota suremistasi?
Livia hätkähti ääntä karsinan ulkopuolelta. Hän oli luullut
olevansa yksin.
- Mene pois, hän käski, mutta ei kovin uskottavasti, sillä
ääni särkyi itkuisena.
- Minä en saa nukuttua, kun sinä uliset täällä, ääni oli nyt
kärttyinen.
- Minä en ulise, Livia tokaisi ja kääntyi suututettuna ympäri.
Nolostuneena hän painoi kasvonsa maata kohden ja pyyhki
silmäkulmiaan. Hänen ei olisi pitänyt näyttää kasvojaan tuolle muukalaiselle.
Hovissa juorut levisivät tuulta nopeammin, eikä hän todellakaan halunnut kuulla
selkänsä takana kuiskutuksia tallissa itkevästä prinsessasta.
- Kuolleita et saa takaisin, vaikka kuinka itkisit. Hyväksy
heidän poismenonsa ja siirry eteenpäin. Kaikki muu on omissa käsissäsi, joten
voit lopettaa tuon nyyhkytyksen.
- Sinä et tiedä mitään, Livia mutisi.
- Ehkä en, mutta ei prinsessalla pitäisi olla mitään syytä itkeä
piilossa kuukausikaupalla.
Järkyttyneenä Livia nosti päänsä pystyyn. Tuo poika tiesi
kuka hän oli ja kuinka kauan hän oli käynyt Hopeasukan luona. Alkuun Livia oli
halunnut vain hetken rauhaa, sillä Hopeasukka oli ainut, joka ilahtui hänen
näkemisestään eikä ikinä vaatinut mitään. Mutta taakan kasvaessa kyyneleet
olivat saapuneet heidän seurakseen, ja nyt Liviasta tuntui, että hän istui
täällä joka ilta entistä pitempään saadakseen kaiken itketyksi.
Poika nojasi karsinan oveen ja katseli häntä pää kallellaan.
Tallin hämärässä Livia erotti vain tumman tukan ja häivähdyksen kasvojen
piirteistä.
- Älä kerro tästä kenellekään, hän pyysi.
- Jos olisin juoruilevaa sorttia, olisin voinut paljastaa
sinut jo ajat sitten.
- Kiitos.
- No, aiotko tehdä jotain asioille vai jatkatko vain
nyyhkyttämistä?
- Ei se ole niin helppoa, Livia tuhahti.
Poika taisi olla vähän yksinkertainen.
- Miten niin ei ole? Sinähän olet prinsessa, saat tehdä juuri
niin kuin haluat.
- Minä olen prinsessa ja teen juuri niin kuin kaikki muut
haluavat.
- Miksi?
- Koska muut tarvitsevat apuani ja minusta on hienoa auttaa
muita.
- Todellako?
Liviaa alkoivat pojan kysymykset ärsyttää, hänen olisi
parasta lähteä nukkumaan. Livia siirtyi karsinan ovelle, mutta poika ei
liikahtanut antaakseen hänelle tietä.
- Minulla on työni ja toisinaan autan muita jos osaan ja
ehdin. Siitä tulee hyvä mieli, mutta ikinä en ole sen takia joutunut itkemään
yksin iltaisin, poika puhui hiljaa. Kuin hän olisi enemmän miettinyt itsekseen.
Livia punastui.
- Meidän elämiämme ei voi verrata edes samana päivänä, hän
tiuskaisi ja työnsi karsinan ovea auki.
Poika esti oven avautumisen, ja Livia tajusi heidän seisovan
liian lähekkäin. Heitä erotti vain puinen ovi, joka ylsi häntä rinnan
korkeudelle. Pojan pää oli häntä vähän ylempänä, ja Livia saattoi haistaa tämän
tuoksuvan heinälle, hevosille ja jollekin vielä paremmalle.
- Minä olen kuullut, että prinsessa Livia on kuuluisa jopa merten
takaisissa valtakunnissa ystävällisyydestään ja hyväsydämisyydestään, poika
huomautti.
Jälleen Livian oli aika nolostua.
- Anteeksi, minä vain… Tai oikeastaan sinä-
- Kysyt liian suoria kysymyksiä ja pakotat katsomaan totuutta
silmiin?
- Mitä? Livia henkäisi.
- Jatketaan tästä ensi yönä, poika vain sanoi ja perääntyi
ovelta häviten varjoihin.
- Minä en ole täällä ensi yönä, Livia ilmoitti kimmastuneena.
- Olet sinä. Missä muuallakaan itkisit? kuului vastaus ja
sitten vain viheltelyä, joka katosi tallin vintille.
Livia aukaisi karsinan oven ja vannoi, että tänne hän ei
palaisi.
Päätös piti seuraavan päivän ja illan, mutta yöllä Livia
lähti liikkeelle. Hän ei saanut unta ja päivän tapahtumat kuristivat hänen
kurkkuaan pannan lailla. Mutta hän ei itkisi, kävisi vain tervehtimässä
Hopeasukkaa ja saisi siltä hieman lohdutusta. Livian livahtaessa tuttuun
karsinaan kyyneleet alkoivat kuitenkin valua lupia kyselemättä. Mieleen muistui
se perhe, joka oli menettänyt kotinsa tulipalossa ja Livia oli pystynyt
lahjoittamaan heille vain ruokaa ja vanhoja vaatteita. Valtakunnan kaikki varallisuus
oli isän takana, eikä häneltä saanut rahallista apua kärsiville. Ja se kuinka
Katia oli pyytänyt häntä seurakseen kultakalalammikolle, mutta Livialla oli
ollut liian kiire järjestellessään ensiviikkoista juhlaa kuninkaallisille
vieraille naapurivaltakunnasta. Onneksi prinssi Henrik ei kuulunut saapuvaan
seurueeseen, mutta se oli laiha lohtu isän ilkeiden sanojen, äidittömän lapsen
itkun, salaperäisestä kuumetaudista huolestuneen lääkärin ja muiden päivän
tapahtumien rinnalla.
- Olet myöhässä.
Liviä huokaisi turhautuneena, poika oli taas ilmestynyt.
- Mene pois, hän äyskäisi.
Poistumisen sijaan Livia kuuli narahduksen, kun karsinan ovi
aukaistiin ja olkien kahinan, kun niille astuttiin. Taivas ei ollut pilvessä
kuten eilen, ja tallissa näki vähän paremmin. Hopeasukan harjan takaa Livia
erotti kastanjanruskeat hiukset ja suoraan häntä kohti katsovat silmät.
- Miksi prinsessan elämä on niin raskasta?
- Minä en halua puhua sinulle, Livia mutisi.
- Minä voisin tarjota parempia neuvoja kuin hevonen, poika
vastasi nopeasti.
- Oletko sinä kuunnellut mitä minä puhun täällä Hopeasukalle?
Livia kysyi järkyttyneenä.
Poika oli uskomattoman röyhkeä tapaus.
- No en varsinaisesti
kuunnellut, mutta tallin vintille kuuluu aika selvästi mitä alhaalla tapahtuu,
hän vastasi vältellen.
- Sittenhän sinä tiedät mikä minua vaivaa, Livia tokaisi
kitkerästi.
- En tiedä. Sinä vain aina valitat miten epäoikeudenmukaista
ja raskasta kaikki on, mutta et ikinä pysähdy miettimään miksi.
- Ai miksi? Koska minä olen perheestäni ainoa, joka välittää
alamaisista ja ainut, joka ymmärtää kuinka hovia johdetaan. Ja kaikki pyytävät
aina minun apuani, eikä mikään ikinä riitä, Livia selitti itkuisella äänellä.
- Onko sinulta aina pyydetty apua?
- Ei kai, Livia vastasi epävarmasti.
- Mistä lähtien?
- Siitä lähtien, kun aloin tarjota apuani, Livia vastasi
ärsyyntyneenä.
Ja jäi sitten miettimään vastaustaan.
- Niinpä, poika sanoi. – Sinä aloit tarjota apuasi, koska olet
kiltti ja hyväsydäminen, mutta ymmärrä, että ihmisille ei ikinä riitä mikään.
He kuluttavat sinut loppuun säälimättä, jos et opettele sanomaan ei.
- Mutta en minä voi. Kuka heitä sitten auttaisi, Livia
huudahti ja astui kauemmas Hopeasukasta.
Hän nojasi hämmentyneenä karsinan oveen, kuin hänen
ajatuksensa olisivat nyrjähtäneet uusille urille.
- Ihmiset joko opettelevat auttamaan itseään tai sitten he
löytävät jonkun toisen ongelmanratkaisijan, poika sanoi kuin se olisi maailman
suurin itsestäänselvyys.
- Vain minä voin auttaa, Livia vielä yritti.
- Älä kuvittele itsestäsi liikoja, kukaan ei ole korvaamaton.
Minä annan sinulle tehtävän: huomenna sanot jokaiselle ihmiselle ei.
- En minä pysty.
- Kokeile. Pelkkä ei. Ei pahoitteluja tai poikkeuksia.
- Kuka sinä edes olet minua neuvomaan? Livia vaihtoi
puheenaihetta.
- Minä olen Rääpykkä, tallirenki.
- Rääpykkä? Onko se nimesi?
- Kyllä on, poika nyökkäsi ja tuli hänen viereensä nojaamaan
karsinan oveen.
- Mikä nimi se edes on? Livia kysyi.
- Olin syntyessäni niin pieni ja heikko, että kukaan ei
uskonut minun selviävän. Äiti alkoi ruokkia minua, kun en kuollutkaan vaan
itkin nälkääni. Vanhempani alkoivat kutsua minua Rääpykäksi, koska he uskoivat,
että sinnittelisin vain päiviä. Vasta kun lähdin kävelemään, he alkoivat uskoa,
etten kuolisikaan, mutta nimi oli jo niin pysyvä osa minua, ettei sitä voinut
vaihtaa.
- Rääpykkä, Livia toisti.
- Ei nimi miestä pahenna.
Hiljaisina he nojasivat vielä hetken karsinaan, ennen kuin
Livia havahtui ajan kuluun.
- Minun täytyy nyt lähteä.
- Muista se ei, Rääpykkä ohjeisti ja aukaisi hänelle oven.
Livia lupasi muistaa, vaikka tiesi itsekin, ettei voisi
käyttää sitä sanaa. Aamulla hän oli kuitenkin niin väsynyt edellisen yön
valvomisesta, että palvelijoiden tullessa herättämään häntä, Livia kaivautui
syvemmälle peitteisiin ja sanoi, ettei hän vielä heräisi. Palvelijat kertoivat
kuinka paljon ihmisiä oli odottamassa prinsessan näkemistä, mutta Livia käänsi
kylkeä ja mutisi tulevansa myöhemmin. Ennen kuin ovi kolahti kiinni
kamarineitojen jäljiltä, hän oli jälleen unessa.
Virkistäytyneenä Livia heräsi auringon ollessa jo korkealla
keskipäivän taivaalla. Hän venytteli nautinnollisesti, pukeutui ilman apua ja
lähti keittiöön etsimään syömistä.
- Prinsessa Livia, minulla olisi kysyttävää salin koristeista
ensi viikon juhlaa varten.
Livia pysähtyi lakeijan äänen kuullessaan, mutta muisti
Rääpykän ohjeen.
- Käy kysymässä isältäni.
- Mutta…
- Kuningas on vastuussa hovista, hän kyllä tietää, Livia sanoi
ja jatkoi matkaansa.
Keittiössä hän ei ottanut kantaa pitäisikö juhlapäivällisen
lintuna olla hanhi vai pyypaisti. Eikä hän halunnut ottaa vastaan yhtään
alamaista ongelmineen. Sen sijaan hän lähti talleille. Hän ei ollut aikoihin
käynyt ratsastamassa Hopeasukalla, ja näin kaunis ja lämmin päivä suorastaan
kutsui lähtemään luontoon. Liviaa edelleen arvelutti pyyntöjen epääminen, mutta
samalla hän tunsi olonsa oudon kevyeksi. Kuin hän olisi jälleen lapsi, eikä
17-vuotias nuori neito.
Talleilla hän näki ensimmäistä kertaa Rääpykän päivänvalossa.
Livian piti pysähtyä hetkeksi katsomaan Rääpykkää. Nimi ei todellakaan kuvannut
poikaa, joka näytti vanhemmalta kuin Livia oli olettanut. Poika oli ehkä häntä
muutaman vuoden vanhempi. Hevoset pitivät hänestä selväsi, ja Livian oli helppo
ymmärtää miksi. Rääpykkä oli rauhallinen ja päättäväinen hoitaessaan
askareitaan. Rääpykkä huomasi hänet tallin pihalla ja vilautti nopean hymyn
ennen kuin katosi nurkan taakse.
Tallimestari riensi Livian luo ja kysyi kuinka voisi olla
avuksi prinsessalle.
- Satuloi minulle Hopeasukka, haluan ratsastamaan.
- Teidän armonne, iäkäs tallimestari sanoi ja kumarsi
kevyesti.
Livia jäi odottamaan pihalle Hopeasukkaa, eikä mennyt kauan
kun tallimestari asteli pihalle Rääpykän taluttaessa Hopeasukkaa pari askelta
vanhuksen jäljessä.
- Suokaa anteeksi, mutta kuka lähtee kanssanne?
- Ei kukaan, Livia vastasi mestarille ja meni silittämään
Hopeasukan turpaa.
- Mutta eihän prinsessa voi lähteä yksin ratsastamaan noin
vain, metsässä voi olla vaarallista, mestari väitti vastaan.
- Kyllä minä pärjään, Livia väitti itsepintaisesti, eikä
mestarilla ollut enää varaa sanoa vastaan.
Vanha mies heilautti käskevästi kättään ja Rääpykkä tuli
auttamaan Livian hevosen selkään. Livia näki pojan ensimmäistä kertaa kunnolla
läheltä ja häntä miellyttivät pojan nauravat, vihreät silmät sekä nenää ja
poskia koristelemaan ripotellut pisamat. Livia oli jo aukaisemassa suutaan
tervehtiäkseen Rääpykkää, mutta poika pudisti kieltävästi päätään. Hämmentyneenä
Livia antoi pojan auttaa itsensä satulaan. Hopeasukka lähti pois pihasta
pehmeällä pohkeen painalluksella ja Livia jätti jälkeensä kaksi ihmettelevää
miestä.
- Tästä ei hyvä seuraa, mestari mutisi enemmän itselleen.
Rääpykkä sen sijaan katseli ihaillen poistuvaa ratsukkoa.
Livia taisi ensimmäistä kertaa elämässään tehdä mitä tahtoi, ja hän teki sen
tyylillä.
Livian mielestä metsäretki oli ihana. Hopeasukka eteni
halukkaasti, mutta kiltisti juuri sinne minne hän käski, metsän äänet olivat
hiljaisia ja rauhoittavia ja lempeä tuuli puhalsi välillä myötäisesti. Livia
nautti rauhasta ja vapaudesta. Hänen elämänsä voisi olla tällaista, mutta
miten? Sitä hän jäi pohtimaan loppuretken ajaksi, mutta ei keksinyt vastausta.
Seuraavan yön hän nukkui makeasti, eikä itkenyt kertaakaan.
Heti aamulla kaikki vaatimukset olivat taas vastassa, ja yhden vapaapäivän
jälkeen tuplasti normaalia pahempana. Enää Livia ei osannut sanoa ei, joten hän
keskittyi koko päiväksi hoitamaan muiden ongelmia unohtaen jälleen itsensä.
Eikä hän osannut jatkossakaan kieltäytyä. Livia vajosi takaisin kulkemaan
elämänsä kuluneita polkuja. Hän menetti ruokahalunsa, ei saanut nukutuksi,
mutta ei jaksanut enää käydä edes Hopeasukan luona. Öisin hän makasi pimeässä
ja tuijotti ulos pienestä ikkunasta öiselle taivaalle toivoen jonkun tulevan ja
lopettavan kaiken. Vaikka sitten hänen elämänsä.
Eräänä yönä hän havahtui, kun varjo livahti ensin ikkunan
edestä ja pian hän aisti jonkun olevan hänen huoneessaan. Peloissaan hän
jähmettyi paikoilleen, ei pystynyt huutamaan apua, vaikka henkivartijat olivat
aivan oven takana.
- Hei prinsessa, Rääpykän ääni kuului sängyn vierestä. – Sinua
ei ole näkynyt, joten tulin katsomaan kuinka voit.
Livia ei vastannut mitään, mutta hänen hengityksestään kuuli
selvästi, että itku ei ollut kaukana.
- Niinkö huonosti? Rääpykkä kysyi myötätuntoisesti, ja Livia
tunsi kuinka sänky keinahti pojan istuessa sille.
Hetken kuului rapinaa ja sitten pieni kynttilänliekki
valaisi sängyn vierustaa. Sen lämpimässä hehkussa Rääpykkä katsoi Liviaa.
- Taisit unohtaa sen ein.
Livia perääntyi sängyn päätyyn, nosti peitteet leukaansa
asti ja kuumat kyyneleet lähtivät helminä kierimään alas poskia. Rääpykkä oli
ensimmäinen miespuolinen, joka hänet oli nähnyt yöasussa, kuin myös
ensimmäinen, joka oli nähnyt hänen itkevän. Mutta itku oli tälle jo tuttua,
hänen vähä vaatetuksensa kovin kiusallista. Ainakin Livialle.
- Mitä jos tämä linna syttyisi nyt palamaan, kuka sinut
pelastaisi? Rääpykkä kysyi hiljaisella äänellä.
- Henkivartijani, Livia vastasi varovasti.
- Kuka muu?
- Ei kai kukaan.
Hän ei ymmärtänyt mitä Rääpykkä ajoi takaa.
- Kenet sinä pelastaisit?
- Kaikki ne jotka pystyisin.
Rääpykkä nyökkäsi ja hymyili.
- Mitä jos sinä olisit juuri pelastautumassa ulos ja kuulisit
jonkun huutavan apua, kääntyisitkö takaisin?
Livia sulki silmänsä ja mietti.
- Jos se olisi siskoni tai äitini tai joku linnan lapsista,
niin luultavasti kyllä. Palaisin takaisin.
- Vaikka vaarantaisit itsesi?
- Minun pitäisi yrittää, muuten en voisi elää itseni kanssa.
- Sinun pitää ymmärtää, että muiden auttaminen on hieno niin
kauan kun siinä ei vaaranna itseään. Sinun Livia täytyy varmistaa, että pysyt
kaukana liekeistä. Elämä on ainutlaatuista, se pitää elää niin, että itse on
onnellinen ja muistaa, että sankaruus ei haudassa lämmitä.
- Minä en osaa.
Livian itku yltyi entisestään. Poskella tuntui pehmeä pyyhkäisy,
kun Rääpykkä pyydysti kyyneleet lakanan kulmaan. Livia aukaisi hämmentyneenä
silmänsä. Rääpykkä oli nyt kovin lähellä. Kaikki soveliaisuussäännökset oli toki
heitetty ikkunasta ulos Rääpykän tullessa sisään prinsessan makuuhuoneeseen,
mutta vasta nyt Liviaa alkoi jännittää.
- Sinä voit lähteä täältä, etsi se oma onnesi, poika kehotti.
- Lähteä? Minne? Livia unohti äskeisen kainoutensa. Rääpykän
ehdotus oli niin järisyttävä.
- Ihan minne haluat. Maailma on sinun, prinsessa.
- En minä uskalla, hän vinkaisi.
- Opettele sitten sanomaan kunnolla ei, ole itsekäs.
Livia katsoi ikkunasta ulos hajamielisesti ja haaveillen.
Maailma oli tuolla, mutta pystyisikö hän jättämään kaiken taakseen ja
aloittamaan uuden elämän?
- Sinä et taida pystyä siihen, Rääpykkä virkkoi, kun Livia ei
sanonut mitään. – Sitten sinun täytyy lähteä, ennen kuin muiden murheet
musertavat sinut lopullisesti.
Livia katsoi Rääpykkää, eikä pystynyt enää edes itkemään. Hän
tiesi pojan olevan oikeassa.
- Lähde minun kanssani.
Livian ehdotus sai molemmat punastumaan rajusti, ja
vilkuilemaan kiusallisina ympärilleen. Kaikkialle muualle paitsi toisiinsa.
- Haluatko sinä sitä todella? Rääpykkä viimein kysyi.
Livia ei kehdannut sanoa mitään, hän vain nyökkäsi.
- No sitten minä lähden. Sinun kanssasi menen minne vain.
Varovasti Rääpykkä tarttui Livian peitolla lepäävään käteen.
Ja hyvin pitkään he vain istuivat käsi kädessä, tutkivat toisia katseellaan ja
miettivät olisiko lähteminen oikeasti mahdollista.
- Minä odotan sinua huomenna talleilla, kun yö on laskeutunut,
voin satuloida Hopeasukan valmiiksi. Ja jos sinä et tule, minä lähden silti.
- Miksi?
- Jos sinä et tule, en halua jäädä tänne ja miettimään mitä
meillä olisi voinut olla.
Hetkeksi Livian ajatukset sumentuivat Rääpykän sanoista. Hän
nojautui vähän eteenpäin, pyyhkäisi vapaalla kädellään Rääpykän sileää poskea
ja kuiskasi:
- Kyllä minä tulen.
Livian lupauksiin oli aina voinut luottaa.
Linnan pihalla kiekui kukko ja he havahtuivat päivän
valkenemiseen. Rääpykkä kiiruhti sanaakaan sanomatta ikkunalle ja sen reunalta
kääntyi vielä kerran katsomaan Liviaa. Tyttö hymyili rohkaisevasti, ja Rääpykkä
kiepsahti notkeasti pois näkyvistä. Livia nosti kätensä liekehtiville
poskilleen. Mitä hän oli mennyt lupaamaan? Aikoiko hän oikeasti tehdä sen?
Rääpykkä ja koko avara maailma hänen ulottuvillaan, Liviaa huimasi juuri avautuneet
mahdollisuudet.
Aamuyön tunnit hän suunnitteli mitä ottaisi mukaansa,
silloin kun ei unohtunut muistelemaan Rääpykän silmien lämpimän vihreää
hohdetta kynttilänvalossa.
Päivän Livia hoiti velvollisuutensa ilolla, sillä hän tiesi
tämän olevan viimeinen kerta, kun hän tekisi niin. Lähdön jännittäessä hän
keksi vakuutella itselleen, että ei tämä ollut lopullista, hän voisi kyllä
palata, jos tai kun siltä tuntuisi. Illalla hän vetäytyi ajoissa huoneeseensa,
istui pöydän ääreen ja kirjoitti kirjeen perheelleen. Hän pyysi heiltä anteeksi
ja anoi ymmärrystä päätökselle, jolla asetti kerrankin oman onnensa muiden
edelle. Mukaansa Livia ei pakannut kuin muutaman yksinkertaisen puvun ja
omistamansa korut, nekin vain niistä saatavan rahan takia. Yön laskeuduttua Livia odotti, että linnan piha hiljeni ja
viimein hän livahti salakäytävään kantamuksensa kanssa. Enää häntä ei
itkettänyt, vaan rintaa puristi outo malttamattomuuden ja riemun tunne.
Hopeasukka hörähti hänet nähdessään ja aivan sen vierestä
Rääpykkä astui esiin. Tallin edessä Rääpykkä auttoi Livian Hopeasukan selkään
ja lähti taluttamaan ratsukkoa metsää kohden. Poika oli käärinyt hevosen
kavioihin vanhoja riepuja, joten he pääsivät ääneti ylittämään mukulakivisen
pihan. Metsään päästyään Rääpykkä irrotti rievut ja ponnisti Livian taakse.
Livia jännittyi tuntiessaan Rääpykän lämpimän vartalon
takanaan, mutta matkan edetessä hän uskalsi rentoutua ja jopa nojata Rääpykkää
vasten. Kuu valaisi metsän, Hopeasukka ravasi varmasti eteenpäin ja sen selässä
kaksi nuorta hymyili matkalla kohti suurta seikkailua.
Niin he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti, ja vain se
oli tärkeää.
Halusin kirjoittaa sadun, niihinhän aina taitaa sisältyä joku opetus ja siitä se idea sitten lähti. Opetus, jota olen alkanut miettiä ihan oikeassa elämässäkin.
10. luukku
10. luukku
Tää on ihana! Olis tosi kiva saaha tälle jotenki jatkoo, mut se ei taida onnistua? Taitava oot:)
VastaaPoistaKiitos :) Enkä usko, että tähän on jatkoa tulossa, niin paljon uusia ideoita kirjoittamatta.
PoistaOii tämä oli todella ihana! Parasta herätä uuteen päivään kun tietää täällä odottavan aina uuden tekstin :) Pakko kommentoida tähän samaan nyt aikaisempiakin: ne sinun vanhat tekstit olivat hauskoja, kehitystä on kyllä tapahtunut paljon :D vuoropuheluharjoitukset olivat mukavia, ihanaa kun henkilöitten persoonallisuus ilmeni murteenkin kautta :)
VastaaPoistaKiitos, kiva kuulla :) Häpeältä en vielä pysty nauramaan niille, mutta ehkä joskus :D Joo, siinä tekstissä piti miettiä, että miten erottaa puhujat, kun ei johtolauseita voinut käyttää.
PoistaTämän olisin voinut hyvin lukea lapselleni iltasaduksi, nyt mentiin vain muumitarinoilla, siis niillä missä oli haisuli, siitä tuli suosikki.
VastaaPoistaHäiris..
Tämä oli aika herttainen kommentti. Mutta koska en ole pehmo, niin asiasta ananaspurkkiin... Oletko koskaan ajatellut Muumipeikon ja Haisulin välille sellaista tukahdutettua intohimoa ja "rakkaudesta se hevonenkin potkii" -kuviota? Vai olenko ainut?
PoistaNo en kyllä ole, jotenkin en osaa yhdistää niihin vässyköihin minkäänlaista intohimoa. Tylsiä tapauksia kaikki tyynni. Jaa, sää et ole pehmo?
VastaaPoistaHäiris juuri heränneenä.
Pitää varmaan kirjoittaa vähän Muumeista fanficciä, niin ehkä saan teidät tajuamaan... :D
PoistaEn tosiaan ole pehmo, yök.
On sussa jossain syvällä pieni pehmo jota yrität estää pääsemästä esiin... toisinaan unohdat sen olemassaolon ja se pääsee hetkeksi irti :D
VastaaPoistaNo joo, meni TAAS vähän yli.
T. Häiris
Ylin lisäksi meni myös ohi :D
Poista