maanantai 1. joulukuuta 2014

1. luukku: Siilillä on piikit, osa 1



Rilla tuijotti ikkunasta ulos ankealle, betonilla kuorrutetulle pihalle, kun opettaja kokosi vapaaehtoisia soittajia kasaan. Hän joutui kiinnittämään huomiota tunnin tapahtumiin vasta, kun kuuli nimeään kutsuttavan.
- Mitä? hän kysyi pöllämystyneenä.
- Ville on poissa, tuletko soittamaan kitaraa?
- En mä osaa, Rilla tuhahti, mutta se sai vain opettajan kohottamaan kulmakarvojaan.
Mies oli huoneessa ainut, joka tiesi hänen taitonsa ja Rilla todella halusi pitää asian niin jatkossakin.
- Haluaako joku muu tulla? opettaja antoi tuijotuskilpailussa ensimmäisenä periksi, mutta innokkaita käsiä ei noussut.
Rilla tuijotti pöydällä lojuvaa musiikinkirjan kantta ja kirosi Villen poissaoloa, vaikka tämän kitaransoitto kuulostikin kauniisti sanottuna hapuilevalta.

- Rilla, tulepas nyt rohkeasti, opettaja maanitteli.
Kaikkien katseet olivat kiinnittyneet häneen. Rilla kuuli takaansa supatusta ja arveli luokan kerman siellä nauravan hänelle. Rilla inhosi huomiota. Todella inhosi ja tämä oli ehkä ensimmäinen kerta, kun hänen ryhmänsä edes huomasi hänen olemassaolonsa. Lannistuneena hän nousi ja mulkaisi opettajaa syyttävästi. Ruuskanen vain hymyili rohkaisevasti, kuin ei olisi tajunnut mitään. Kuten ei todennäköisesti tajunnutkaan. Tämä oli mainio opettaja, mutta muuten aika pihalla kaikesta, lempinimeltään tämä olikin Hippi. Eikä pelkästään 70-luvulle jämähtäneen pukeutumistyylinsä takia.

Rilla kompastui pöydän kulmaan ja oli tuiskahtaa nenälleen. Välittömästi takimmaisista pöydistä kuului tirskahduksia. Rilla punastui rajusti ja oli valmis vajoamaan maan alle. Hän kuitenkin onnistui siirtymään soittimien luo enempiä kompuroimatta ja tarttui kitaraan. Vaikka soitin ei ollut hänen omansa, sen viileä puupinta rauhoitti niin kovin tutusti. Rilla istui ja nosti sähkökitaran syliinsä. Opettaja jakoi muille soittajille ohjeita, mutta Rilla sulki korvansa. Näppäili vain keskittyneesti kieliä ja kuunteli kitaran sointia.
- Kaikki hyvin? opettaja pysähtyi hänen kohdalleen.
Rilla kohautti vain harteitaan, oli edelleen tälle vihainen. Hippi laski nuotit telineelle hänen eteensä, ja Rilla vilkaisi niitä. PMMP oli ihan okei, eikä ainakaan pelkoa mokaamisesta ollut.
Opettaja itse istui pianon taa ja laski merkin aloitukseen. Rilla piti katseena opettajan pöydällä olevassa kynätelineessä. Hän ei halunnut tietää katsottiinko häntä. Luokka lauloi ponnettomasti mukana, basisti oli jäljessä puoli tahtia, mutta onneksi rumpujen takana istuva Eero osasi hommansa.
Lopulta biisi oli saatu loppuun. Rilla huokaisi syvään, mutta helpotus jäi lyhytaikaiseksi, kun opettaja avasi suunsa:
- Hienoa. Ehdimme vielä ottaa toisenkin kappaleen ja kokeillaanpa nyt vähän jotain vanhempaa, Hippi lähti myhäillen etsimään nuotteja, ja Rilla vilkaisi hätäisesti ympärilleen.
Luokkalaiset olivat keskittyneet omiin touhuihinsa. Osa juoruili, osan katse oli kiinni puhelimessa, eikä kukaan tuijottanut häntä kuin ufoa.
Ruuskasen virnistys oli pahaenteinen, kun tämä laittoi nuotit jakoon. Rilla odotti onnettomana, kun opettaja ehti hänen kohdalleen. Hotel California. Ei tämäkään vaikea hänelle ollut, mutta soittaa nyt yksi lempikappaleista näiden urpojen edessä. Sikoja ja helmiä ja niin edelleen. Rillan mielestä opettajan lisäksi kukaan muu ei osannut arvostaa kunnon musiikkia. Tai ainakin luokkalaisten toiveet olivat jotain Cheekiä, One Directionia tai jotain muuta tyhjänpäiväistä.
 Rilla vilkaisi luokkaa ja kuten odottaa saattaa nämä eivät näyttäneet mitenkään ilahtuneelta. Kuinkahan moni edes tiesi tämän biisin?

Opettaja vaihtoi pianon akustiseen kitaraan ja asetteli mikrofonin itselleen sopivaksi.
- Yy-kaa-koo, hän laski ja aloitti.
Hiljaa, melkein mietiskellen musiikki virtasi luokkaan. Plektra tanssi kielillä kuin itsestään, ja Rilla nautti aloituksen hitaasta rullaavuudesta. Intro kesti lähemmäs minuutin. Rumpujen takana Emppu liittyi soittoon ja samalla alkoi laulu. Hippi nojasi lähemmäksi mikkiä ja upposi musiikkiin. Näytti unohtavan kokonaan luokan ja oppilaat, oli kuin hän olisi ollut lavalla vuonna 77. Rillalla kesti vähän kauemmin päästä tunnelmaan, mutta kuten aina, lopulta musiikki vain tuli ja vei mukanaan.
Viimeinen nuotti jäi soimaan ilmaan ja sitten luokassa olikin hiirenhiljaista. Nyt Rilla saattoi tuntea jokaisen katseen. Hän vilkaisi opettajaa, joka hymyili.
- Sehän meni hyvin, vai mitä? tämä kysyi mikkiin, mutta kukaan ei vastannut.
Rilla kääntyi asettelemaan sähkökitaraa takaisin telineeseen. Eikö se perhanan kello voisi soida nyt välitunnin alkamisen merkiksi? Kello pysyi hiljaa, samoin luokka ja Rillan oli lähdettävä takaisin paikalleen. Vaikka hän katsoi tiukasti lattiaan, hän saattoi näkökentän rajalla nähdä ihmetyksen täyteiset kasvot tuijottamassa häntä. Juuri tätä hän ei ollut halunnut. Kiitti vitusti Hippi, Rilla ajatteli. Hän ehti juuri takaisin pöytänsä luo, kun kello soi.

Rilla vähän pelkäsi joutuneensa silmätikuksi, mutta seuraavien päivien aikana, hän huomasi pelon turhaksi. Luokassa oli ihan liikaa tyttöjä, jotka halusivat parrasvalon suoraan itselleen, joten he eivät todellakaan ottaneet puheeksi hänen soittoaan. Ja pojat taas seurasivat lampaina sitä kirkkainta valoa, joka tällä hetkellä leijui Lauran pään päällä.

Seuraavan kerran, kun 1 b kerääntyi musiikin luokkaan, oli Villekin palannut kouluun, joten Rilla saattoi taas unohtua tuijottamaan ulos ikkunasta ja kärsiä hiljaa tästä musiikkia etäisesti muistuttavasta mölystä. Armollinen kello pelasti hänet, kun hän arveli mieluummin työntävänsä sukkapuikot korviinsa, kun kuuntelevansa hetkeäkään Haloo Helsingin pahoinpitelyä.
Rilla pakkasi rauhassa reppunsa ja tarkisti vielä kännykkänsä. Harvoin häntä kukaan yritti tavoittaa, mutta näin hän oli varma, että sai rauhassa poistua luokasta. Hippi oli syventynyt täyttämään jotain paperia ja huone olikin muuten tyhjä. Paitsi että ovella seisoi Luukas. Tällä oli varmaan asiaa opettajalle, Rilla ajatteli ja tuijotti kenkiensä kärkiä lähtiessään liikkeelle. Kukaan ei täällä kiusannut häntä, ja Rilla teki kaikkensa pitääkseen asiat niin. Älä herätä huomiota, väistä muita ja ylipäätään ole hyvin näkymätön, olivat hänen sääntönsä.

- Hei, miks sä et soittanut tänään? Luukas kuitenkin kysyi Rillalta, kun hän pääsi ovelle asti.
Häkeltyneenä Rilla vilkaisi poikaa. Omar-karkin värinen tukka valui otsalle ja melkein peitti siniset silmät. Mutta valitettavasti vain melkein, ja nyt ne napittivat Rillaa uteliaana.
Rilla oli äkisti tuskallisen tietoinen tilanteesta. Tämä oli juuri sitä mitä hän ei halunnut elämäänsä. Ihan kohta muut huomaisivat, että luokan siihen parempaan puoliskoon kuuluva Luukas seisoi juttelemassa hänen kaltaiselleen mitättömyydelle.
- Ville oli koulussa, hän vastasi pienellä äänellä ja lähti kävelemään nopeasti kohti… Ihan sama mitä, kunhan pääsisi tästä tilanteesta pois.
- Niin mutta sähän soitat noin ziljoona kertaa paremmin kuin Ville, Luukas ei antanut periksi, vaan lähti kävelemään hänen rinnallaan.
Kehut saivat Rillan punastumaan, ja hänen oli pakko vilkaista Luukasta. Hymy oli tuonut söpön kuopan pojan poskeen. Tietysti hänellä oli hymykuoppa, Rilla tuhahti kitkerästi. Ilman sitä hän olisi ollut vain täydellinen, nyt Luukas oli täydellinen+.
Hän äännähti välinpitämättömästi ja toivoi Luukaksen liukenevan paikalta. Mutta poika ei tajunnut hienovaraista vihjausta, vaan jatkoi:
- Kauan sä oot soittanut? Kuka sua opettaa? Millainen kitara sulla on? Osaatko soittaa muita instrumentteja? Teetkö biisejä? Luukakselta tuli enemmän kysymyksiä, kuin Rilla ehti niitä sisäistää.
Poika kuulosti valtavan innostuneelta ja se sai Rillan entistä varovaisemmaksi. Hän ei sanonut mitään, yritti vain vilkuilla paikkaa mihin paeta.
- Sori, mä vähän innostuin, mutta niin tahtoo aina käydä, kun musiikki oikein pääsee iskemään. Se sun soolos viime viikolla oli huikea, Luukas hymyili ystävällisesti.
Rilla huomasi Lauran katsovan heidän suuntaansa. Nyt hänet oli huomattu, samalla hän hoksasi tyttöjen vessan Luukaksen takana.
- Mun täytyy mennä, Rilla mutisi ja nyökkäsi vessan suuntaan.
Luukas vilkaisi taakseen ja ymmärsi.
- Okei, mä odotan tässä. Jatketaan kohta.
Nähtävästi hienovarainen vihjailu ei mennyt perille, joten Rillan oli turvauduttava vääntämään rautalangasta.
- Kuule, se mun soitto oli yhden kerran vahinko. Ei tule toistumaan. Enkä mä halua puhua sun kanssa musiikista tai mistään muustakaan. Menikö perille?
Rilla lateli kylmästi. Okei, unohtakaa rautalanka, tämä tuli tehtyä piikkilangasta, hän totesi, kun Luukaksen ystävällinen ilme vaihtui täyteen hämmennykseen. Puhumatta Rilla väisti tätä ja meni vessaan. Hän lukitsi kopin oven ja lysähti pöntölle istumaan. Rilla laski varmuuden vuoksi sataan ennen kuin poistui kopista, eikä Luukasta enää onneksi näkynyt vessan ulkopuolella.

Mutta sen jälkeen tätä näkyi liiankin kanssa. Rilla huomasi jo saman päivän aikana, kuinka Luukas katsoi häntä. Ja seuraavina päivinä. Tunnilla ja välitunnilla, aina kun hän tarkisti, Luukaksen silmät olivat naulattuina häneen. Heidän katseidensa kohdatessa, poika käänsi aina katseensa pois. Tätä hän juuri tarvitsi, Rilla ajatteli happamena. Onneksi kukaan muu ei näyttänyt huomaavan heidän katseiden vaihtoaan ja Rilla sai noin muuten olla ihan yhtä rauhassa kuin ennenkin.

Seuraavalla musiikin tunnilla käsiteltiin ensin levyjen historiaa savikiekoista Spotifyhyn. Viimein vartti kaksoistunneista alkoi ja opettaja alkoi puuhata bändiä kokoon.
- Ja kuka tulee kitaraan? Hippi kysyi.
Rilla yritti olla kuin ei olisikaan, Villehän oli koulussa. Normaalisti poika tosin oli soittimessa kiinni edes ilman kehotuksia.
- Ville? opettajakin kysyi ihmeissään
Rilla vilkaisi taakseen. Ville istui myrtyneen näköisenä omalla paikallaan ja Luukas hymyili leveästi tämän vieressä. Katse suoraan Rillaan suunnattuna.
- Ei pysty tänään, Ville mutisi.
Ei ollut vaikea arvata, kuka oli kieltäytymisen takana. Ville kun ei näyttänyt kipeältä, eikä tällä ollut esimerkiksi molempia käsiä paketissa.
- No voi harmi, opettaja sanoi. – Onko joku muu halukas?
Luokassa oli hiljaista. Rilla oli jo kääntynyt oikein päin, kun kuuli Luukaksen sanovan:
- Rilla varmaan voi soittaa.
Hän kiepsahti automaattisesti jälleen katsomaan taakseen. Luukas virnisti haastavasti, ja Rilla katsoi häntä niin pahalla silmällä kuin suinkin pystyi.
- Aivan. Rilla tuletko?
Rilla saattoi oikeasti kuulla sydämen jyskeen korvissaan. Tyttöjen katseessa saattoi huomata jo kateutta, pojat olivat uteliaita tai välinpitämättömiä. Luukas kohotti toista kulmakarvaansa. Koko luokka odotti häntä. Tämä oli todeksi muuttunut painajainen.

Hermostuneena Rilla nousi paikaltaan ja käveli soittimien luo. Huomaamattomasti hän pyyhki hikisiä kämmeniään farkkuihin. Hänen oli tarkoitus keskittyä vain kitaraan, mutta Luukaksen ääni sai hänet jälleen terästäytymään.
- Opettaja hei, voidaanko vielä vaihtaa biisiä?
Rilla vilkaisi nuotteja, no ei Ultra Bra varsinaisesti hänenkään suosikkinsa ollut.
- Mitäs sinulle Luukas oli mielessä?
- Vaikka Stairway to Heaven, poika ehdotti viattomasti.
Rilla puhalsi ilmaa huuliensa välistä. Yksi musiikin historian hienoimmista kappaleista. Hän oli yllättynyt, että Luukas edes tiesi sitä. Hän vilkaisi poikaa, joka tuijotti häntä. Nyt vakavalla naamalla. Hän vain mulkaisi takaisin ja käänsi katseensa sylissä lepäävään kitaraan. Rilla inhosi sydämensä pohjasta Luukasta, sitä että tämä oli laittanut hänet taas tähän tilanteeseen.
- Se on ehkä liian tuntematon. Ja aika haastava, Hippi epäili, vaikka tämän kasvoilta paistoi innostus.
- Ei ole, Luukas sanoi varmasti. – Vai onko jollain jotain tätä vastaan? hän kysyi luokkakavereita vilkaisten.
Yhtäkään vastalausetta ei sanottu. Eihän kukaan uskaltanut pistää vastaan luokan johtajalle, Rilla mietti synkästi. Ehkä hänen pitäisi lyödä kitara takaisin telineeseen ja marssia ulos kurssilta. Hän voisi käydä tämän ensi syksynä uudelleen.
- Minulla ei ole kyllä nuotteja kaikille, Hippi vielä yritti.
- Jos soittajille on, niin eikös se riitä? Heijastetaan seinälle netistä sanat, Luukas ei antanut periksi.
- No hyvä on, opettaja luovutti.
Rilla odotti kärsivällisesti ja kärsivästi paikoillaan, kun opettaja touhusi kaiken valmiiksi. Hippi istui pianon taakse, ja Rilla vilkaisi Krisua, joka istui apaattisena basso sylissään. Tuon kanssa soittaminen olisi vähän vaikeampi nakki, mutta eiköhän se tästä, Rilla mietti. Tai ehkä hän vetäisi koko homman niin vihkoon, että kukaan ei ikinä pyytäisi häntä soittamaan. Hän hykerteli mielikuvalle, mutta se unohtui, kun opettaja laski aloituksen. Musiikki vei mukanaan ensimmäisestä tahdista. Rilla unohti Luukaksen, muut oppilaat, vihan ja pelon huomatuksi tulemisesta. Hän vain soitti, eli musiikin mukana niin, ettei kellekään luokassa jäänyt epäselväksi hänen taitonsa ja lahjakkuutensa.

Kappale loppui ja luokassa musiikin korvasi Luukaksen antamat aplodit. Rilla mulkaisi Luukasta, ja Laura, Netta ja muutama muu Rillaa. Hitto, hän oli pulassa, Rilla tajusi ihan liian selvästi. Jos ei aiemmin, niin nyt hän oli varmasti saanut luokan jakamattoman huomion. Ja huomiosta ei ikinä seurannut mitään hyvää, sen hän ainakin oli elämänsä aikana oppinut.

Tilanne kulminoitui jo seuraavalla välitunnilla. Rilla oli odottanut Luukaksen jäävän hänen juttusilleen, mutta poika oli kadonnut johonkin. Hänen sijastaan Laura ja Viivi odottivat luokan ulkopuolella.
- Sä todella onnistut yllättämään. Rillahan sun nimi on, Laura aloitti keskustelun.
Rilla kuuli jälleen sydämen hermostuneen jyskeen korvissaan, kämmenet hikosivat, mutta hän yritti säilyttää ryhtinsä ja olla näyttämättä pelkoaan.
- Joo, mä oon Rilla, hän sai sanotuksi.
- Aika harva tyttö osaa soittaa noin kitaraa, Viivi huomautti.
Ehkä se oli ystävällinen huomautus, mutta Rilla tulkitsi kaiken negatiiviseksi kokemansa takia.
- Luukas on ainakin ihan myyty, Laura sanoi huolettomasti.
Siinä se nyt tuli, Rilla tajusi. Lauran katse oli kylmä, ja Viivi hymyili vähän liian herttaisesti.
- Teidän välillä on selvästi meneillään jotain, eikö niin? Viivi kysyi.
- Ei ole, Rilla kiisti.
- Älä nyt viitsi, kaikkihan sen näkee.
- Näkee minkä? Rilla tuhahti ja kohotti leukaansa.
- Etköhän sä tiedä, Laura sanoi, ja äänessä kuului ensimmäistä kertaa häivähdys epävarmuutta.
- En todellakaan tiedä. Mä en halua soittaa, jatkossa Ville voi mun puolesta hoitaa sen homman. Ja jos te jostain muusta vihjaatte, niin mulla on kyllä poikaystävä.
- Niinkö? Laura kysyi ilahtuneena.
- Joo, joo, Rilla valehteli sujuvasti.
- Siis etkö sä olet kiinnostunut Luukaksesta? Viivikin varmisti.
- En todellakaan, Rilla tokaisi ja lähti pois paikalta, kun vielä pystyi.
Hengitys kulki kuin Cooper-testin jäljiltä. Toivottavasti hän oli saanut kaikki epäilykset haihdutetuksi tyttöjen mielistä. Luukakselle hän ei enää puhuisi ikinä. Hän oli myös oikeasti valmis lopettamaan kurssin kesken, jos tilanne menisi siihen pisteeseen asti.

Rilla luuli päässeensä vajoamaan takaisin unholaan, kun kukaan hänen luokallaan ei noteerannut häntä. Mutta seuraavan päivän hyppytunnilla Luukas ilmestyi hänen juttusilleen, kun Rilla oli lukemassa naulakoiden suojassa.
- Moi, Luukas tervehti ja istahti Rillan viereen kenkätelineelle. – Mitä sä luet?
- Voisitko mennä muualle? Rilla pyysi katsettaan kirjasta nostamatta.
- Oletpas sä tänäänkin ystävällisellä tuulella.
- Mitä suhun tulee, niin mä en ikinä tule olemaan tämän ystävällisempi.
Vaikka Rilla piti kasvonsa kohti kirjaa, hän pälyili kulmiensa alta muita ihmisiä ja toivoi sydämensä pohjasta, ettei kukaan huomaisi heitä.
- Kerropas nyt mitä pahaa mä olen sulle tehnyt?
- Olet olemassa.
Luukas jäi pohtimaan vastausta, ja hiljaisuudessa Rilla kuuli lähestyvien tyttöjen äänen. Naurua ja juttelua, hän oli tunnistavinaan Viivin äänen ja tönäisi Luukasta paniikissa.
- Mene, hän sihahti.
Mutta poika vain katsoi häntä ihmeissään. Rillalle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin rynnätä pystyyn ja etsiä piilo. Tarjolla oli vain suuri pylväs, jonka taakse hän livahti. Äänet lähestyivät, Rilla oli niin keskittynyt niiden kuuntelemiseen, ettei tajunnut Luukaksen seuranneen, ennen kuin tämä kuiskasi:
- Mitä me piileskellään?
- Voi jumalauta, Rilla sihahti ennen kuin kääntyi ympäri.
Vaikka pylväs oli vaikuttanut suurelta, kahden ihmisen seisoessa sen takana ylimääräistä tilaa ei juuri ollut. Rilla seisoi lähes nenät vastakkain Luukaksen kanssa. Hän erotti silmien pupilleja kiertävät kultaiset kehät. Poika oli ihan liian lähellä, mutta Rilla ei voinut paeta, kun tytöt olivat jääneet juttelemaan metrien päähän. Rilla kohotti etusormensa huulilleen ja Luukas nyökkäsi. Rillan olisi tehnyt mieli kääntyä uudelleen ympäri, mutta tilaa liikkumiseen ei ollut. Luukas nojasi kädet taskuissa pylvääseen ja katseli Rillaa.

Koko helvetin tilanne oli niin outo. Rillan koko kehoa kihelmöi ja hän halusi juosta kirkuen karkuun, mutta ei voinut liikkua mihinkään, koska oli juuri vannonut, ettei heillä Luukaksen kanssa ollut tekeillä mitään. Eikä ollutkaan, mutta pylvään takana piileskely pojan kanssa ei antanut ihan sitä kuvaa minkä Rilla olisi halunnut. Hän tunsi Luukaksen katseen koko ajan ja tiukasti hän piti katseensa viereisessä seinässä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta ihastua Luukakseen, mutta jotenkin vaistomaisesti hän pelkäsi lumoutuvansa niistä kultaisista kehristä.

Viimein tytöt lähtivät, ja Rilla perääntyi heti, kun äänet hävisivät käytävään.
- Mitä toi oli? Luukas kysyi.
Rilla ei vastannut, työnsi vain edelleen kädessään olevan Duff McKaganin elämäkerran reppuunsa ja lähti. Luukas kiersi hänen eteensä ja toisti kysymyksensä.
- Anna olla, Rilla äyskähti ja yritti kiertää Luukaksen, mutta tämä oli jatkuvasti hänen edessään.
- Etkö sä tajua, että meitä ei saada nähdä yhdessä? Rilla viimein kysyi tuskastuneena, kun ei päässyt ohittamaan Luukasta.
- Miksi ei?
- Mikä helvetin kyselyikä sulla on?
Luukas vain kallisti päätään ja odotti vastausta. Hetken Rilla mietti survaisevansa polvensa pojan kasseilla ja pakenevansa, mutta antoi periksi:
- Koska sä olet tuollainen ja mä tämmöinen. Mä kyllä tiedän oman paikkani luokassa, mutta sä et näytä sitä tajuavan. Jätä mut rauhaan. Mä haluan vain olla huomaamaton.
Luukas mietti hetken hänen sanojaan. Astui vähän lähemmäksi.
- Se on jo vähän myöhäistä.
Tuollaisella katseella Rillaa ei oltu ikinä katsottu, mutta hän kyllä tunnisti sävyn. Ja tajusi olevansa vielä enemmän pulassa kuin olit luullutkaan. Oli jo tarpeeksi paha, että Luukas oli kiinnostunut hänen soittotaidostaan, mutta se, että Luukas oli kiinnostunut hänestä, oli katastrofaalista.

Sillä hetkellä Rilla antoi periksi paniikille ja ryntäsi Luukaksen ohi naulakolle, nappasi takkinsa ja juoksi ulos. Hän pysähtyi vasta, kun oli koulun rajojen ulkopuolella. Rilla puki takin päälleen ja tasasi hengitystään. Nyt pitäisi keksiä keino luovia ulos tästä sopasta.

Rilla antoi itselleen aikalisän ja lintsasi loppuviikon koulusta. Hän uppoutui pitkinä päivinä musiikin maailman, linnoittautui autotalliin ja otti kaiken irti sähkökitarastaan. Iltaisin näppäili vielä akustista sängyllä istuen. Normaalisti musiikki vei Rillan toiseen todellisuuteen, mutta nyt Luukaksen hahmo väijyi koko ajan taustalla.

Maanantaina Rillan oli palattava kouluun. Hän nukkui katkonaisesti yön, aamun ravasi vessassa ja vapisi jännityksestä. Juuri tällaista hänen kouluun lähtönsä olivat olleet koko yläasteen ajan, ja nyt Rilla arvosti vielä enemmän sitä kahden kuukauden aikaa, jonka hän oli saanut käydä lukiota rauhassa. Ehkä hän vielä voisi vaihtaa koulua. Ihan uudelle paikkakunnalle. Niin, ehkä hän voisi muuttaa mummolaan ja mennä siellä kouluun. Rilla keksi itselleen uusia pelastautumiskeinoja kävellessään haluttomin askelin koululle.

Mutta ihme oli tapahtunut, kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Ei varsinkaan Luukas. Ensimmäiselle tunnille odottaessaan Rilla seisoi syrjässä lattiaa tuijottaen ja odottaen hyökkäystä. Sitä ei kuulunut, ja päivän kuluessa eteenpäin hän alkoi vähän rentoutua. Jopa niin paljon, että uskalsi muutaman kerran vilkaista Luukasta, mutta poika ei ikinä katsonut häneen päin. Keskittyi vain juttelemaan kavereidensa kanssa tai kuuntelemaan opetusta. Rilla oli helpottunut. 99 prosenttisesti.

Ennen ruokailua oli englantia, ja Koponen päästi heidät tavoilleen uskollisena kymmenen minuuttia aikaisemmin syömään. Rilla ei käynyt ikinä syömässä, joten hän suuntasi koulun eteiseen. Rilla ehti tuskin istua ikkunalaudalle, kun Luukas käveli hänen luokseen.
- Tule, tämä komensi
Rilla ei ehtinyt edes aukaista suutaan, kun poika oli jo napannut hänen ranteestaan kiinni ja lähti kävelemään rivakasti kohti käytävän viimeisiä luokkia. Rilla seurasi sydän jyskyttäen, mitä ihmettä nyt tapahtui? Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne he olivat menossa, eikä Rilla kehdannut alkaa tässä pullikoida vastaan. Pelivaraa oli vain muutama minuutti, kun luokkien ovet avautuisivat ja oppilaat ryntäisivät syömään. Jostain kumman syystä hän luotti Luukakseen sen verran, että ei uskonut tällä olevan mitään pahaa mielessään.

Luukas alkoi nousta käytävän päässä olevia rappuja. Ylhäällä oli tasanne, jossa oli sohva ja vain yksi ovi. Siihen Luukaksella oli avain ja pian he olivat sisällä varastossa. Ovi loksahti Rillan takana lukkoon.
- Miten sä tänne pääsit? hän kysyi, vaikka hänellä olisi ehkä ollut muutakin kysyttävää.
- Lirkuttelin kanslistilta luvan, tarvitsin rekvisiittaa mun teatteriprojektiin.
- Sä siis harrastat teatteria?
- En.
Rilla vetäytyi varuillaan kauemmaksi Luukaksesta. Tutki hyllyillä olevia tavaroita: vanhoja kirjoja, erilaisia sisustusesineitä, leluja, hattuja ja peruukkeja, rekillä vaatteita. Huone haisi ihan kirpputorille.
- Eikö sua yhtään ihmetytä miksi me ollaan täällä?
- No joo, mutta mä en välttämättä halua tietää vastausta.
- Kerron silti. Mä halusin jutella sun kanssa kaikessa rauhassa, kun tuntuu, että sä olet aina ihan vauhkona tuolla muiden seassa.
Rilla perääntyi entistä kauemmas ja keskittyi tarkastelemaan tavaroita hyllyillä.
- Mitä sä tarkoitit sillä, että meitä ei saada nähdä yhdessä?
- Just sitä mitä sanoinkin.
- Niin mut kuka ei saa nähdä ja miksi?
- Voinko mä mennä? Rilla kysyi.
- Miksi?
- Koska mua ei huvita puhua sun kanssa.
Luukas naurahti päätään pudistellen.
- Sä olet kuin pieni kissanpentu, joka sähisee nurkassa ja yrittää näyttää mahdollisimman pelottavalta, mutta joka on oikeasti vain pirun söpö.
Rilla lehahti punaiseksi ja kääntyi ympäri. Luukas oli sanonut häntä söpöksi. Ehkä. Mutta ei hän ollut söpö, kaukana siitä.

- Voisitko sä nyt sanoa jotain?
- En, Rilla vastasi ja kääntyi lähteäkseen.
- Lähdetkö sitten mun kanssa perjantaina katsomaan No Horizonea? Se on K-16.
- En, Rilla vastasi automaattisesti, vaikka bändi olikin mahtava.
- No lauantaina leffaan?
Rilla puuskahti turhautuneena, Luukas ei vaan tajunnut.
- Mä en halua lähteä sun kanssa mihinkään.
- Haluatpas. Sä et vaan uskalla myöntää sitä itsellesi.
- Onneksi et ole yhtään itserakas.
Luukas nauroi.
- Kukaan ei ole täydellinen.
- Joo, joo, mun pitäis nyt mennä.
- No jatketaan sitten juttua ens välkällä, vaikka siinä aulassa ilmoitustaulun edessä.
Rillan silmät laajenivat järkytyksestä.
- Niin mä vähän arvelinkin. Kerro nyt mikä sua painaa, Luukas suostutteli ja hipaisi kädellään Rillan kättä.
Se sai hänet perääntymään niin pitkälle kuin pääsi. Luukas katsoi häntä mietteliäänä.
- Mitä sulle on tapahtunut?
- Mua kiusattiin koko peruskoulun ajan, Rilla sähähti nurkkaan ajettuna. – Ootko sä nyt tyytyväinen?
- Mitä sitten?
Rilla oli räjähtää Luukaksen viattoman kysymyksen edessä.
- Mitä sitten? Oikeesti mitä sitten?! Voi jumalauta, sulla ei taida olla aavistustakaan millaista se on kun joka vitun päivä joudut pelkäämään kouluun menoa. Kuinka sä odotat joka päivän jokaisen minuutin, että mitä pahaa tapahtuu seuraavaksi. Ja sitten kun se tapahtuu, sä et silti ole osannut varautua siihen. Kuinka sut eristetään täysin muista oppilaista, ja sut saadaan uskomaan, että olet pelkkä arvoton kasa paskaa, joka oikeastaan vain ansaitsee sen kaiken. Kuinka kampitetaan, heitellään lumipalloilla tai lyödään. Miten vaatteet varastetaan liikuntatunnin aikana tai tamponit kiinnitetään ilmoitustaululle. Kuinka vessan seinässä lukee sun ottavan opettajilta kakkoseen parempien numeroiden toivossa. Kuinka sua haukutaan rumaksi, typeräksi ja nollaksi, niin että et ikinä voi nähdä peilistä mitään muuta kuin sen susiruman arvottoman luuserin.
Rilla vaikeni ja hengitti puuskittain. Hän ei itkisi. Luukas tuli hiljaa ja kietoi, tai yritti kietoa käsiään hänen ympärilleen, mutta Rilla työnsi ne pois.
- Mitä sä teet?
- Mä en tiedä mitä sanoa, niin haluaisin halata sua.
- Sä et halaa mua. Etkä sä jatkossa kiinnitä muhun mitään huomiota. Etkä ikinä kerro tästä kenellekään. Onko selvä? Rilla luetteli vihaisena ja osoitti Luukasta etusormellaan.
- Ei. Tai siis en kerro kenellekään, mutta noihin muihin mä en suostu.
Rilla katsoi poikaa silmät viiruina ja toivoi tämän räjähtävän katseen voimasta.
- No okei, se halaamisenkin voi jättää myöhemmäksi, Luukas mutisi ja otti pari askelta taaksepäin.
Rilla tunsi itsensä kovin väsyneeksi.
- Tuon takia mä hain lukioon kaupungin toiselle puolen ja jännitin koko kesän, tuleeko niitä kiusaajiani tänne. Ei tullut ja nämä kaksi ensimmäistä kuukautta ovat olleet mahtavat. Kukaan ei ole huomannut minun olemassaoloani, olen saanut olla täysin rauhassa. Kouluun meno ei pelota ja saan viimeinkin keskittyä itse opiskeluun.
- Miksi niin ei olisi jatkossakin?
- Koska sä olet meidän luokan the jätkä. Ja sua katsellaan sillä silmällä, eikä ne tytöt tykkää, jos sä huomioit minua. Eikä ne ole sulle vihaisia, vaan mulle. Ja mä en ihan oikeasti kestä sitä, jos lukio on samanlaista kuin yläaste, joten tee mulle palvelus ja jätä mut rauhaan. Älä pakota soittamaan, älä tule juttusille, älä edes katso muhun päin, Rilla luetteli ja vilkaisi Luukasta varovasti.
- Mä en pysty. Mä haluan tutustua suhun. Ja jos hetkeksi unohdat kaikki muut ja mitä ne mahtaisi ajatella ja miettisit, että haluatko sä tutustua muhun.

Rilla katsoi arvioiden Luukasta. Hän oli kertonut pojalle jo enemmän kuin kenellekään toiselle, eikä voinut yhtään tietää saattoiko tähän luottaa. Mutta halusiko hän tutustua Luukakseen? Olihan Luukas hyvännäköinen ja kiva, mutta Rilla oli koko ikänsä suhtautunut varauksella niihin suosittuihin.
- Miksi minä? hän kysyi varuillaan.
Nyt Luukas ihan oikeasti punastui ja joutui katsomaan varpaitaan mutistessaan:
- Sä osaat soittaa loistavasti kitaraa.
Muuta hän ei sanonutkaan.
- Okei, Rilla sanoi hitaasti.
Pelkästäänkö kitaran takia hän oli tässä? Mutta miksi Luukas punastui?
- Niin no, lähdetkö sä sinne keikalle?
- Mitä jos meidät nähdään yhdessä?
- Tää on iso koulu ja mitä luulet, tietääkö meidän luokkalaiset edes tota bändiä?
Rilla hymyili.
- Miten sä sitten tiedät noi?
- Yksi kaveri jakoi niiden videon Facessa ja siitä se sitten lähti. Kuis sä?
- Mun musiikinopettajan poika soittaa rumpuja siinä.
- Eli sä sittenkin käyt tunneilla?
- Ei kun ihan itse olen oppinut, Rilla pyöräytti silmiään.
- Et sä mikään kissanpentu ole, sä olet siili. Aina yhtä piikikäs, mutta siilillä on pehmeä vatsa, joten et säkään voi täynnä piikkejä olla.
- Haluatko sä päästä mun vatsalle? Rilla kysyi.
Luukas punastui äskeistä rajummin ja nyt Rilla nauroi ääneen.
- Mun… Mun pitää nyt lähteä, Luukas mutisi. – Anna sun puhelinnumero, niin sovitaan se perjantai.
- Sori, Rilla sanoi, eikä pystynyt täysin kätkemään hymyään.
Ja kaiken uhoamisensa ja piikittelyn jälkeen hän luetteli kiltisti numeronsa. Eikä oikein osannut sanoa miksi. Ehkä hetken hulluutta, jota hän myöhemmin katuisi.
- Tota, joo, jatketaan, Luukas takelteli ja lähti varastosta.
Rilla jäi hämmentyneenä katsomaan tämän jälkeen. Luukas ei ollutkaan sellainen kuin hän oli kuvitellut. Oikeasti Luukas oli ollut jopa vähän epävarma ja hermostunut, ja se oli Rillasta helpottavaa. Ei hän vieläkään voisi sanoa olevansa kiinnostunut Luukaksesta, mutta ehkä hän voisi harkita lähtevänsä sinne keikalle.

2. luukku 

2 kommenttia: