2. luukku: Siilillä on piikit, osa 2

Luukaksen suostuttelevien viestien jälkeen Rilla oli sittenkin päättänyt lähteä keikalle. Enemmän häntä houkutti No Horizonen näkeminen kuin seura, mutta jotain määrittelemätöntä Luukaksessa kyllä oli. Tai ehkä se oli vain sitä, että ensimmäistä kertaa Rillan elämässä joku poika halusi hänen seuraansa.

- Sinähän näytät kivalta, äiti huomioi, kun Rilla teki eteisessä lähtöä.

- Tosi, hän tuhahti, mutta kääntyi vielä katsomaan itseään peilistä.

Kaukana kivasta, mutta parhaansa hän oli yrittänyt. Mustat repaleiset pillifarkut ja pari vuotta vanha Bruce Springsteenin kiertuepaita. Mustat hiukset hän oli pörröttänyt vielä peikkomaisemmaksi kuin normaalisti. Siilistähän Luukas oli puhunut, ja sellaisen tämä nyt saisi, Rilla mietti katsoessaan hiustensa teräviä kärkiä.

Isä oli luvannut heittää hänet keikkapaikalle ja noutaa, jos Rilla ei haluaisi tulla illan viimeisillä busseilla.

- Kiitti, Rilla sanoi noustessaan ulos autosta.

He olivat sopineet tapaavansa ulko-oville johtavilla rappusilla, ja Rillan kävellessä parkkipaikan poikki hän erotti Luukaksen jo nojailemassa kaiteeseen. He tervehtivät, ja Luukas jäi tuijottamaan Rillaa.

- Sä näytät…

- Siililtä, Rilla ehdotti, kun Luukas jäi miettimään lauseelle jatkoa.

- Kuulenko mä tästä vielä pitkäänkin?

- Mene ja tiedä.

- Hyvältä. Sä näytät hyvältä.

- Niin varmaan, mennään jo.

Luukaksella oli liput valmiina ja niiden tarkistuksen jälkeen he veivät takit narikkaan ja siirtyivät salin puolelle.

- Tosi kiva, että järkkäävät välillä iltoja, johon alaikäisetkin pääsee, Luukas sanoi, kun he saivat baaritiskiltä limsalasit käsiinsä.

- Joo, moni keikka olis jäänyt näkemättä ilman näitä. Pisteet paikan omistajalle, Rilla nyökkäsi.

Musiikista puhuminen oli helppoa. He kävivät läpi No Horizonen biisejä ja vertailivat millä keikoilla olivat käyneet. Luukas oli rehellisesti kateellinen Rillan paidasta ja kokemuksesta.

Ei Rilla kuitenkaan päässyt uppoamaan keskusteluun niin, että olisi unohtanut ympäristön tarkkailun. Koko ajan hän odotti, että joku heidän luokkalaisensa ilmestyisi näkyviin. Mutta tuttuja ei näkynyt, vaan lattia alkoi muuten täyttyä katsojista. Hänen ehdotuksestaan he siirtyivät lähemmäksi lavaa, eikä mennyt kauan, kun bändi nousi lauteille.

Musiikki oli hyvin suoraviivaista rockia, joka imeytyi suoraan ytimiin. Rilla unohti viimeisetkin jännityksen rippeet ja lauloi ja hyppi muun yleisön mukana. Eikä Luukas hänen vieressään ollut mikään rokkipoliisi, vaan eläytyi yhtä täysillä.

Illan toisen hitaan aikana Luukas vain otti Rillaa kädestä kiinni. Rilla jäykistyi hetkeksi, naulitsi katseensa lavalle ja keskittyi hengittämään. Luukaksen käsi oli lämmin ja vähän hikinen. Muu yleisö tuntui liukuvan kauemmaksi. Rilla yritti keskittyä musiikkiin, mutta tiedosti koko ajan Luukaksen kosketuksen. Hän vilkaisi sivusilmällä poikaa, joka tuijotti keskittyneesti lavalle. Mitähän tämä nyt merkitsi? Tuskin Luukas hänen käteensä olisi tarttunut, jos pitäisi häntä täysin ällöttävänä. Mutta halusiko Rilla tätä? Tai kyllähän Luukaksen ote tuntui mukavalta, ja tietysti häntä imarteli tilanne, mutta samalla häntä hallitseva epävarmuus alkoi päästä ääneen. Ei tästä mitään tulisi, hän olisi liian… No, kaikkea sitä mitä Luukas ei halunnut.

Bändi alkoi lisätä kierroksia koneeseen lopun lähestyessä, ja kuin itsestään heidän kätensä jälleen erkanivat, kun piti tanssia ja taputtaa, vaatia soittajilta yhä enemmän. Encoren jälkeen saliin syttyivät normaalit valot, ja Luukas lähti luotsaamaan heitä kohti narikkaa.

Hetken jonotettuaan he saivat takit ja suuntasivat pihalle.

- Mitäs pidit? Luukas kysyi.

- Huikeeta. Täytyy toivoa jätkille menestystä, upea keikka.

- Kannatti lähteä?

Siinä se taas tuli. Vähän sinnepäin oleva pieni vihjaus. Tarkoittiko Luukas, että kannatti lähteä juuri hänen kanssaan vai että ylipäätään kannatti nähdä tämä bändi livenä? Rilla ei tiennyt, joten hän vain hymyili ja nyökkäsi.

- Mitä mieltä sä olit keikasta?

- Tykkäsin. Eikä seurassakaan ole moittimista.

Rilla katsoi Luukasta, joka vilkaisi häntä ennen kuin alkoi tutkia parkkipaikkaa kiinnostuneena.

- Millä sä meet kotiin?

- Ajattelin soittaa isälle, että se tulis hakemaan.

- Mä voin venata sun kanssa tässä. Asun ite tuossa aika lähellä, niin ei oo kiire minnekään.

Rilla kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti isälle. Tämä vastasi unisena, mutta väitti olevansa edelleen katsomassa telkkaria ja lupasi olla paikalla vartin päästä.

- Reilu vartti, Rilla ilmoitti Luukakselle puhelun loputtua.

- Okei, poika nyökkäsi.

Sitten olikin hiljaista. Painostavan hiljaista. Rilla ei uskaltanut edes vilkaista Luukakseen, pitäisi keksiä äkkiä jotain puheenaihetta.

- Miten sä et muuten itse soita mitään?

- Mä rakastan musiikkia, mutta olen aika nakkisormi. Mä olen kokeillut kitaraa, bassoa, rumpuja ja pianoa, mutta kun ei mulla ole sellaista luontaista lahjakkuutta tai rytmitajua, niin ei riittänyt pinnaa opetella tarpeeksi. Eikä musta ole laulajaksi, ääni on siellä varisten kanssa samassa kastissa. Joten mä vaan kuuntelen musiikkia ja alan isona ilkeäksi kriitikoksi.

- Niinkö sä olet miettinyt?

- Äh, en mä tiedä mikä musta tulee isona. Lukioonkin lähdin vain, että saisin vähän lisää aikaa miettiä sitä.

Luukaksen vastauksen jälkeen tuli hiljaisuus. Luukas otti Rillan käden omaansa, se tuntui luontevammalta kuin äsken sisällä.

- Tota, saisinko mä joskus kuulla sun soittoa? Luukas kysyi varovasti.

- Kyllä kai, Rilla vastasi yhtä harkitsevasti.

- Huomenna?

Rillan kasvoilla käväisi nopea hymy.

- Mä harkitsen asiaa.

- Okei.

Luukas liikahti lähemmäksi. Rillaa alkoi hermostuttaa. Hän oli vielä jokin aika sitten ollut ihan varma, ettei hän halunnut Luukaksesta yhtään mitään. Nyt hän ei enää ollut kannassaan niin jyrkkä, mutta ei myöskään osannut määritellä mitä halusi ja kuinka nopeasti.

Luukas ei kuitenkaan tehnyt mitään sellaista, mitä Rilla oli jo vähän peläten odottanut. He vain unohtuivat katsomaan toisiaan. Hetken rikkoi vasta viereen ajanut auto. Hätkähtäen Rilla vetäytyi kauemmas Luukaksen otteesta.

- Kiitti kivasta illasta, hän sanoi ja hymyili ujosti.

Luukas vastasi hymyyn nyökäten.

- Mä muistan sun lupauksen siitä soittamisesta.

- Ei se ollut mikään lupaus, Rilla kiisti.

- Mulle oli. Hyvää yötä.

- Öitä, Rilla sanoi ja aukaisi auton oven.

Hän istui, laittoi vyön kiinni ja valmistautui kuuntelemaan isän viisastelua.

- Että semmoista keikkaseuraa, isä vain sanoi ja lähti ajamaan.

Niinpä, Rilla ajatteli. Pelkkää keikkaseuraa?

Luukas alkoi seuraavana päivänä kysellä siitä Rillan yksityiskeikasta ja puoli päivää epäröityään Rilla lopulta antoi periksi. Hän kutsui Luukaksen heidän autotalliinsa, sitten kun pojalle kävisi. Joten Luukas oli heti sunnuntaina tulossa Rillan luo.

Normaalisti Rilla nukkui viikonloppuisin pitkään, mutta nyt hän oli sunnuntaina ylhäällä jo vähän yli yhdeksän. Edessä oli pitkät viisi tuntia Luukaksen saapumiseen. Rilla pyöri aikansa sängyssä, mutta kun unta ei enää kuulunut, hän nousi syömään ja istui sitten selaamaan nettiä. Hän kirjoitti muutaman viestin tutulle foorumille ja alkoi sen jälkeen tehdä sitä mitä yleensäkin aina koneella istuessaan: etsi Youtubesta eri bändien keikkavideoita.

Aika liukui kohti iltapäivää ja Rilla tajusi, että hänen olisi täytynyt alkaa jo valmistautua. Meikki, hiukset ja vaatteet, kaikki mahdollisimman tavallista, kuin näyttäisi siltä, että hän oli herännyt tämän näköisenä ja vetänyt ensimmäisenä käteen sattuneet vaatteet päälleen.

Luukas soitti ovikelloa kaksi minuuttia vaille kaksi. Rilla nappasi autotallin avaimen käsiinsä ja meni ovelle.

- Moi, Luukas tervehti häntä hymyillen.

- Terve, Rilla vastasi ja nyökkäsi poikaa seuraamaan.

Rilla aukaisi autotallin oven ja sytytti valot mennessään sisään. Luukas seisahtui ovelle ja katseli ympärilleen. Soittimia, vahvistimia ja vanhoja keikkajulisteita.

- Vau, sullahan on täällä ihan kunnon treenikämppä.

- Joku etu siitä, että isä ja veli harrastaa myös tätä. Isä soittaa kitaraa, mutta Petja on rumpali, Rilla tarkensi ennen kuin Luukas ehti kysyä mitään.

- Onko niillä bändejä?

- Isällä on sellainen vanha, minkä kanssa ne on soitelleet jostain 80-luvulta, heittävät välillä keikkaakin. Petjalla on ollut bändejä vaikka kuinka, nykyisen kanssa se on tehnyt muutaman demon ja miettivät just levyn tekoa.

- Entäs sä? Siis noi bänditouhut?

- Äh, mä olen liian yksinäinen susi.

Luukas hipaisi Rillan käsivartta, se tuntui perjantaita merkittävämmältä, koska he olivat nyt aivan kahden. Rilla siirtyi kitaransa luo, nosti sen kaulaansa kuin kilveksi ja katsoi Luukasta.

- No, mitä sä haluat kuulla?

- Soittakaa Paranoid, Luukas mylväisi, ja silmiään pyöritellen Rilla loihti ilmoille ensimmäiset riffit.

- Vähän mielikuvitusta niihin toiveisiin.

Luukas riisui takkinsa ja istui seinustalla olevalle vanhalle sohvalle.

- The Show Must Go On.

Rilla nyökkäsi ja alkoi soittaa. Normaalisti hän upposi omaan maailmaansa aina soittaessaan, mutta nyt Luukas oli esteenä niiden välissä. Rilla oli puoliksi täällä, puoliksi siellä jossain, ei kokonaisena kummassakaan. Hän seurasi koko ajan kuinka Luukas istui, nojasi sitten eteenpäin ja hymyillen nyökytti päätään. Ei ihan rytmissä, kuten hän oli tajuttomuutensa suoraan tunnustanut.

- Vau, sehän oli. Vau, Luukas sanoi, kun biisi oli lopussa.

- Kiitos, Rilla päätti rehellisesti kiittää, eikä vain mutissut jotain epämääräistä kuten normaalisti.

Biisitoive seurasi toistaan: Bob Dylania, Beatlesia, Nightwishia, Apulantaa, Bon Jovia, Hurriganesia, Coldplayta ja niin edelleen. Rilla soitti, Luukas kuunteli ja molemmat olivat tyytyväisiä. Välillä he pysähtyivät puhumaan musiikista ja bändeistä. Rilla vaihtoi kitaran akustiseen ja istuutui.

- Mitäs sitten?

- Nyt täytyy hetki miettiä, Luukas sanoi ja Rilla alkoi laiskasti näppäillä tuttua melodiaa.

- Mikä toi on? Luukas kysyi hetken kuunneltuaan. - En nimittäin tunnista yhtään.

- Se on yksi sellainen minkä mä olen itse säveltänyt.

- Siis sä vielä sävellätkin? Luukas kysyi äimistyneenä.

- No jotain pientä, Rilla vastasi vältellen. Tähän hän ei oikeastaan olisi halunnut mennä. Liian henkilökohtaista.

- Voitko sä soittaa sun omia biisejä?

Rilla puraisi vaivaantuneena huultaan.

- Sori, mutta en mä halua.

- Okei, Luukas sanoi.

Rilla pelkäsi loukanneensa häntä, joten hänen oli selitettävä:

- Mä en ole ikinä soittanut niitä kenellekään.

- Miksi et?

- Kai siksi, että mä tykkään niistä enkä halua niitä teilattavan. Ja ne on jotenkin niin minua, että en mä uskalla niitä muille paljastaa.

Luukas näytti ymmärtävän, joten Rilla kysyi uudelleen mitä tämä vielä haluaisi kuulla:

- Osaatko Juha Tapiota? Luukas kysyi vaimealla äänellä.

- Joko mennään näihin levyhyllyn luurankoihin?

- Ei tämä vielä edes ole mikään tuhma salaisuus, on niitä pahempiakin, Luukas tunnusti.

- Sano esimerkki.

- Kunhan olet ensin soittanut jotain Tapiota.

Rilla kohautti harteitaan ja alkoi tapailla Pettävällä jäällä.

- Soitatko sä paljon? Tai siis miten sä pystyt tuohon ilman nuotteja? Luukas ihmetteli, kun Rillan kitara vaikeni.

- Aloitin soittamisen ihan lapsena, siis oikeesti tyyliin kolmen tai neljän vanhana, ja siitä lähtien olen soittanut joka päivä vähintään tunnin. Silloin kun koulussa oli oikeasti paha päivä, niin mä sulkeuduin tänne ja istuin illan soittamassa. Lähemmäs kuuden tunnin treenit, mutta se olikin ainut asia mikä mut piti järjissäni. Tai elossa.

Luukas liikahti sohvalla.

- Sori, ei ollut tarkoitus avautua, Rilla mutisi.

- Mä en tiedä mitä sanoa.

- Ei sun tartte sanoa mitään. Mutta kerro nyt joku likainen pikku salaisuus sun soittolistoilta.

- Britney Spearsin varhaistuotanto.

- Ohoh, Rilla henkäisi järkyttyneenä, vaikka suupieliä nyki. Ja Luukaksen ihmetykseksi taikoi kitarasta … Baby One More Timen ensimmäiset soinnut.

- Entä sulla? Luukas kysyi. – Millä sä menetät katu-uskottavuutesi?

Rilla alkoi soittaa, ja Luukakselta kesti hetken tunnistaa kappale.

- Tää on se Titanic-biisi, hän ilmoitti innostuneena ja nojautui sitten kuuntelemaan keskittyneesti.

- Jep. Diivojen power balladit on mun siilin vatsa. Mitä mahtipontisemmin niin sitä parempi. Vaikka mä tiedän, että nämä on loppuun asti hiottuja, kaupallisia ja kaikki rosoisuus puuttuu niin ei voi mitään. Celine Dion, Whitney Houston, Barbra Streisand... Mä olen myyty.

Rilla nousi ja laittoi kitaran takaisin paikalleen.

- Veljen vuoro alkaa täällä neljältä, joten toivekonsertti on ohi.

- Sä oot huikea tuon kitaran kanssa, Luukas sanoi ja nousi sohvalta.

- Jep, jep, Rilla nyökkäsi.

- Oikeesti.

Rilla vain ynähti.

- Sun täytyy vähän harjoitella tuota kehujen vastaanottoa, Luukas huokaisi ja tuli lähemmäksi.

Ylitti sen rajan, jota Rilla oli pitänyt reviirinään, eikä pysähtynyt ennen kuin seisoi lähes kiinni Rillassa. Luukas nosti kätensä hänen käsivarsilleen ja Rilla tajusi sen tapahtuvan. Nyt. Luukas nojautui lähemmäksi, huulet raottuivat ja viime hetkellä Rilla käänsi päänsä sivuun ja suukko laskeutui hänen poskelleen.

Hetken Luukaksen silmissä vilahti pettymys, mutta nopeasti se hävisi sulkeutuneisuuden tieltä. Poika suoristautui ja lähti kohti ovea. Hitto, Rilla mietti.

- Luukas, anteeksi.

- Ei hätää, kyllä mä tajusin.

Pettymys kuului viiltävänä tämän äänessä.

Luukas oli jo käsi ovenkahvalla, kun Rilla sai suunsa uudelleen auki:

- Mä menin paniikkiin. Mä en edelleenkään voi uskoa, että sä voisit olla… No, jotain minusta. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi susta ajatella. Ja sitten vielä se pikku juttu, että mä en ole koskaan suudellut ketään.

Puhuessaan Rilla tajusi tuskaisen selvästi kuinka nolo tapaus hän oli. Häpeissään hän kääntyi ympäri ja alkoi odottaa oven kolahdusta. Oven sijasta huoneessa seuraavaksi kuuluva ääni oli lähtöisin Luukaksesta.

- Kun sä vaan näkisit itsesi mun silmin, niin et yhtään ihmettelisi miksi mä olen susta kiinnostunut.

- Ehkä sun pitäisi käydä silmälääkärissä, Rilla mutisi enemmän itselleen.

Luukas huokasi syvään ja mitään sanomatta tuli ja työnsi Rillan nurkassa olevan kokovartalopeilin eteen.

- Mitä sä näet?

- No meidät.

Rilla ei pystynyt katsomaan suoraan peiliin, vain pälyili seiniä sen ympärillä.

- Kuvaile meitä, Luukas pyysi.

Rillaa ahdisti suunnattomasti nähdä heidän kuvajaisensa. Välillä hän oli jopa saattanut unohtaa outoutensa, mutta nyt Luukas pakotti kohtaamaan sen suoraan.

- Sä olet söpö. Vaalea tukka, siniset silmät ja hymykuoppa, hipoo täydellisyyttä. Ja mä olen vaan tällainen, no peikko. Liian laiha, kuriton tukka, liian isot silmät ja oudot etuhampaat, eikä huulia juuri ollenkaan.

- Et ole tosissasi, Luukas älähti.

- No itsepähän kysyit, Rilla kivahti ja aikoi lähteä pois, mutta Luukas tarttui hänen käsivarsiinsa ja piti paikoillaan.

- Arvaa mitä mä näen, hän kuiskasi Rillan korvaan.

Hän ei vastannut mitään. Luukaksen huulet aivan hänen korvansa juuressa häiritsivät keskittymiskykyä.

- Mä näen tytön, jolla on kauniit vihreät silmät. Jonka hiukset ovat pörröiset, mutta kiiltävät ja sitä miettii miltä tuntuisi työntää kätensä niihin. Jonka suu on suloinen ja saa haaveilemaan miltähän se tyttö maistuu. Jonka hymy tuntuu valaisevan koko päivän. Joka kulkee rohkeasti omia polkujaan, tietää musiikista älyttömän paljon ja joka on lumoavan kaunis keskittyessään soittamaan.

Rilla nielaisi, nenää alkoi kirveltää ja silmissä oli roskia.

- Et sä sellaista voi nähdä.

Luukas katsoi häntä peilin kautta tuskastuneena.

- Jos mä sanoisin, että mä näen maailman rumimman tytön, niin mitä sä siitä ajattelisit?

- Sitä, että sä olet oikeassa.

- Voi sun kanssasi, Luukas nuhteli hiljaa. – Miksi sä uskot heti, kyseenalaistamatta yhtään, kaiken negatiivisen susta, mutta et suostu ottamaan vastaan tai uskomaan edes pienen pientä kohteliaisuutta.

Rillan oli pakko kääntää katseensa kattoon ja räpytellä silmiään entistä tiheämmin.

- Koska sellainen mä olen.

- Mitä jos tästä hetkestä lähtien alat keskittyä niihin kehuihin. Uskot niitä ja unohdat joskus kuulemasi haukut. Jooko?

- Voinhan mä yrittää, Rilla lopulta sanoi.

Luukas astui vielä lähemmäksi ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Varovasti Rilla nojasi vähän taaksepäin. Luukaksen rinta tuntui hyvältä hänen selkäänsä vasten, muutenkin juuri tässä, juuri nyt tuntui hyvälle.

Rilla kuuli auton tulevan pihaan ja haluttomasti hän astui pois Luukaksen sylistä.

- Aika lähteä, hän sanoi ja odotti, että Luukas sai takin ylleen.

Petja moikkasi heitä ovella, mutta ei jäänyt sen kummemmin vaihtamaan kuulumisia. Rilla ja Luukas seisoivat kahdestaan hämärtyvässä illassa.

- Kiitos, mulla oli kivaa, Luukas sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

- Niin mullakin, Rilla tunnusti.

- No, me nähdään huomenna koulussa.

- Ei. Tai siis varmaan nähdään, mutta älä ole huomaavinasi mua.

- Mä luulin, että me jo käytiin tämä lävitse, Luukas sanoi pettyneenä.

- Anteeksi, mutta riski on ihan liian iso, jos mä en haluakaan tätä, tai sä huomaat viikon päästä haluavasi jonkun toisen.

- Mä kyllä tiedän mitä mä haluan, ja aion saada sinunkin mielesi muuttumaan, Luukas lupasi.

Onneksi Luukas lähti, sillä Rilla ei tiennyt, kauanko olisi vielä pysynyt pystyssä äkisti pehmenneillä polvillaan.

Jos Luukaksesta ei isona tulisi kriitikkoa, niin hänestä tulisi erinomainen kalastaja. Niin hitaasti, hienovaraisesti ja kärsivällisesti tämä alkoi narrata Rillaa, että tyttö ei edes tajunnut milloin oli jäänyt koukkuun kiinni.

Soittohetket autotallissa jatkuivat, Rilla opetti Luukakselle jazzia, countrya ja kansanmusiikkia. Luukas sai Rillan innostumaan kunnolla popista ja räpistä. Siinä samalla halaukset pitkittyivät, Luukas suukotteli hellästi Rillaa ympäri kasvoja ja lopulta Rilla oli se, joka teki aloitteen ensisuudelmaan. Epävarmasti hapuillen hän asetti suunsa Luukaksen suuta vasten ja oppi, että ei pussaamisessa ollut mitään vaikeaa, vaan se taito tuli luonnostaan ja tuntui suloisemmalta kuin mikään aiempi kosketus.

Ja lopulta tuli sekin päivä, kun Rilla tajusi tilanteensa. Hän istui autotallin sohvalla jalat Luukaksen sylissä ja kertoi keskustelusta mummon ja papan kanssa.

- … ja sitten mä sanoin, että en mä vielä ole valmis esittelemään teille mun poikaystävää.

- Kuka se on? Luukas hymyili ja puristi Rillan nilkkoja.

- Ihan kuin olisi vaihtoehtoja, hän tuhahti.

Eikä niitä ollutkaan, Rilla mietti. Luukas oli hänen mielessään päivän jokainen hetki, nämä tuokiot autotallissa olivat viikon kohokohtia ja jos Luukas oli näköpiirissä, hän ei huomannut ketään tai mitään muuta. Luukaksen hymy sai Rillankin hymyilemään, hänen oli helppo olla pojan seurassa ja sitten oli vielä ne kaikki ihastuttavat pienet jutut, joita Luukas ei varmaan tiennyt edes tekevänsä. Kuten se, kun hän miettiessään siveli kulmakarvojaan tai nuuski Rillan ohimoa suutelun jälkeen tai venytteli silmät kiinni niskojaan.

- Mä taidan tykätä susta tosi paljon, Rilla kuiskasi.

- Niin mäkin susta, Luukas vastasi ja veti Rillan syliinsä.

Seuraavana päivänä Rilla nojasi viheraluetta reunustavaan kaiteeseen päivän ensimmäisellä välitunnilla. Hän ei ajatellut kummempia, ja nekin olemattomat hävisivät hänen päästään, kun hän tajusi nimeään huudettavan. Luukaksen äänellä. Rilla jähmettyi paikoilleen. Luukas käveli päättäväisesti häntä kohden ja Rillaa alkoi pelottaa. Nyt tapahtuisi jotain kamalaa. Vaikka Luukas oli tuhlannut häneen kohteliaisuuksia ja yrittänyt opettaa positiivista suhtautumista elämään, Rilla oli edelleen aina valmistautunut pahimpaan.

- Anteeksi, mutta mä en kestä enää tätä, Luukas sanoi ja pysähtyi hänen eteensä.

Rilla ajatteli ensimmäisenä eroa ja itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta ei päässyt sieltä leviämään mihinkään, sillä Luukas otti hellästi hänen kasvonsa käsiinsä ja suuteli. Pitkään ja vielä pitempään. Niin että kaikille varmasti tuli selväksi mitä he olivat.

- Mä en halua nähdä sua enää hetkeäkään yksin, lukemassa, kuuntelemassa musiikkia tai tuijottamassa lattiaa.

Rilla vain tuijotti häntä häkeltyneenä.

- Oletko sä mulle niin vihainen, ettet tiedä mitä sanoa? Luukas kysyi, kun Rilla pysyi hiljaa.

- En. En ole, mä olen vaan niin yllättynyt. Että sä halusit tehdä tästä julkista.

- Mun puolesta tämä olisi saanut olla julkista jo viikkoja sitten.

- Kiitos kärsivällisyydestä, Rilla hymyili ja suukotti nopeasti Luukasta.

- Eipä kestä, tulehan niin lähdetään tutustumaan mun kavereihin.

Rilla vilkaisi nopeasti kauempana seisoskelevaa joukkoa, mutta Luukas otti häntä kädestä kiinni ja sanoi:

- Älä pelkää, ei ne sua pure. Mä pidän siitä huolen.

Rilla käveli Luukaksen rinnalla tämän kavereiden luo, jännittyneenä hymyili jokaiselle, kun häntä esiteltiin. Rilla uskalsi osallistua keskusteluun, lupasi neuvoa Villeä soittamisessa, kuunteli yllättyneenä, kun Oona kehui hänen kenkiään ja tunsi koko ajan Luukaksen rauhoittavan kädenpuristuksen omassa kädessään. Rilla oli oppinut kovin lyhyessä ajassa luottamaan Luukaksen tukeen, ja ehkä hän vielä joskus uskaltaisi luottaa itseensä yhtä paljon.

3. luukku