Luukaksen suostuttelevien viestien jälkeen Rilla oli sittenkin
päättänyt lähteä keikalle. Enemmän häntä houkutti No Horizonen näkeminen kuin seura,
mutta jotain määrittelemätöntä Luukaksessa kyllä oli. Tai ehkä se oli vain
sitä, että ensimmäistä kertaa Rillan elämässä joku poika halusi hänen
seuraansa.
- Sinähän näytät kivalta, äiti huomioi, kun Rilla teki
eteisessä lähtöä.
- Tosi, hän tuhahti, mutta kääntyi vielä katsomaan itseään
peilistä.
Kaukana kivasta, mutta parhaansa hän oli yrittänyt. Mustat
repaleiset pillifarkut ja pari vuotta vanha Bruce Springsteenin kiertuepaita.
Mustat hiukset hän oli pörröttänyt vielä peikkomaisemmaksi kuin normaalisti.
Siilistähän Luukas oli puhunut, ja sellaisen tämä nyt saisi, Rilla mietti
katsoessaan hiustensa teräviä kärkiä.
Isä oli luvannut heittää hänet keikkapaikalle ja noutaa, jos
Rilla ei haluaisi tulla illan viimeisillä busseilla.
- Kiitti, Rilla sanoi noustessaan ulos autosta.
He olivat sopineet tapaavansa ulko-oville johtavilla
rappusilla, ja Rillan kävellessä parkkipaikan poikki hän erotti Luukaksen jo
nojailemassa kaiteeseen. He tervehtivät, ja Luukas jäi tuijottamaan Rillaa.
- Sä näytät…
- Siililtä, Rilla ehdotti, kun Luukas jäi miettimään lauseelle
jatkoa.
- Kuulenko mä tästä vielä pitkäänkin?
- Mene ja tiedä.
- Hyvältä. Sä näytät hyvältä.
- Niin varmaan, mennään jo.
Luukaksella oli liput valmiina ja niiden tarkistuksen
jälkeen he veivät takit narikkaan ja siirtyivät salin puolelle.
- Tosi kiva, että järkkäävät välillä iltoja, johon
alaikäisetkin pääsee, Luukas sanoi, kun he saivat baaritiskiltä limsalasit
käsiinsä.
- Joo, moni keikka olis jäänyt näkemättä ilman näitä. Pisteet
paikan omistajalle, Rilla nyökkäsi.
Musiikista puhuminen oli helppoa. He kävivät läpi No
Horizonen biisejä ja vertailivat millä keikoilla olivat käyneet. Luukas oli
rehellisesti kateellinen Rillan paidasta ja kokemuksesta.
Ei Rilla kuitenkaan päässyt uppoamaan keskusteluun niin,
että olisi unohtanut ympäristön tarkkailun. Koko ajan hän odotti, että joku
heidän luokkalaisensa ilmestyisi näkyviin. Mutta tuttuja ei näkynyt, vaan
lattia alkoi muuten täyttyä katsojista. Hänen ehdotuksestaan he siirtyivät
lähemmäksi lavaa, eikä mennyt kauan, kun bändi nousi lauteille.
Musiikki oli hyvin suoraviivaista rockia, joka imeytyi
suoraan ytimiin. Rilla unohti viimeisetkin jännityksen rippeet ja lauloi ja
hyppi muun yleisön mukana. Eikä Luukas hänen vieressään ollut mikään
rokkipoliisi, vaan eläytyi yhtä täysillä.
Illan toisen hitaan aikana Luukas vain otti Rillaa kädestä
kiinni. Rilla jäykistyi hetkeksi, naulitsi katseensa lavalle ja keskittyi
hengittämään. Luukaksen käsi oli lämmin ja vähän hikinen. Muu yleisö tuntui
liukuvan kauemmaksi. Rilla yritti keskittyä musiikkiin, mutta tiedosti koko
ajan Luukaksen kosketuksen. Hän vilkaisi sivusilmällä poikaa, joka tuijotti
keskittyneesti lavalle. Mitähän tämä nyt merkitsi? Tuskin Luukas hänen käteensä
olisi tarttunut, jos pitäisi häntä täysin ällöttävänä. Mutta halusiko Rilla
tätä? Tai kyllähän Luukaksen ote tuntui mukavalta, ja tietysti häntä imarteli
tilanne, mutta samalla häntä hallitseva epävarmuus alkoi päästä ääneen. Ei
tästä mitään tulisi, hän olisi liian… No, kaikkea sitä mitä Luukas ei halunnut.
Bändi alkoi lisätä kierroksia koneeseen lopun lähestyessä,
ja kuin itsestään heidän kätensä jälleen erkanivat, kun piti tanssia ja
taputtaa, vaatia soittajilta yhä enemmän. Encoren jälkeen saliin syttyivät
normaalit valot, ja Luukas lähti luotsaamaan heitä kohti narikkaa.
Hetken jonotettuaan he saivat takit ja suuntasivat pihalle.
- Mitäs pidit? Luukas kysyi.
- Huikeeta. Täytyy toivoa jätkille menestystä, upea keikka.
- Kannatti lähteä?
Siinä se taas tuli. Vähän sinnepäin oleva pieni vihjaus.
Tarkoittiko Luukas, että kannatti lähteä juuri hänen kanssaan vai että
ylipäätään kannatti nähdä tämä bändi livenä? Rilla ei tiennyt, joten hän vain
hymyili ja nyökkäsi.
- Mitä mieltä sä olit keikasta?
- Tykkäsin. Eikä seurassakaan ole moittimista.
Rilla katsoi Luukasta, joka vilkaisi häntä ennen kuin alkoi
tutkia parkkipaikkaa kiinnostuneena.
- Millä sä meet kotiin?
- Ajattelin soittaa isälle, että se tulis hakemaan.
- Mä voin venata sun kanssa tässä. Asun ite tuossa aika
lähellä, niin ei oo kiire minnekään.
Rilla kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti isälle. Tämä
vastasi unisena, mutta väitti olevansa edelleen katsomassa telkkaria ja lupasi
olla paikalla vartin päästä.
- Reilu vartti, Rilla ilmoitti Luukakselle puhelun loputtua.
- Okei, poika nyökkäsi.
Sitten olikin hiljaista. Painostavan hiljaista. Rilla ei
uskaltanut edes vilkaista Luukakseen, pitäisi keksiä äkkiä jotain
puheenaihetta.
- Miten sä et muuten itse soita mitään?
- Mä rakastan musiikkia, mutta olen aika nakkisormi. Mä olen
kokeillut kitaraa, bassoa, rumpuja ja pianoa, mutta kun ei mulla ole sellaista
luontaista lahjakkuutta tai rytmitajua, niin ei riittänyt pinnaa opetella
tarpeeksi. Eikä musta ole laulajaksi, ääni on siellä varisten kanssa samassa
kastissa. Joten mä vaan kuuntelen musiikkia ja alan isona ilkeäksi kriitikoksi.
- Niinkö sä olet miettinyt?
- Äh, en mä tiedä mikä musta tulee isona. Lukioonkin lähdin
vain, että saisin vähän lisää aikaa miettiä sitä.
Luukaksen vastauksen jälkeen tuli hiljaisuus. Luukas otti
Rillan käden omaansa, se tuntui luontevammalta kuin äsken sisällä.
- Tota, saisinko mä joskus kuulla sun soittoa? Luukas kysyi
varovasti.
- Kyllä kai, Rilla vastasi yhtä harkitsevasti.
- Huomenna?
Rillan kasvoilla käväisi nopea hymy.
- Mä harkitsen asiaa.
- Okei.
Luukas liikahti lähemmäksi. Rillaa alkoi hermostuttaa. Hän
oli vielä jokin aika sitten ollut ihan varma, ettei hän halunnut Luukaksesta
yhtään mitään. Nyt hän ei enää ollut kannassaan niin jyrkkä, mutta ei myöskään
osannut määritellä mitä halusi ja kuinka nopeasti.
Luukas ei kuitenkaan tehnyt mitään sellaista, mitä Rilla oli
jo vähän peläten odottanut. He vain unohtuivat katsomaan toisiaan. Hetken
rikkoi vasta viereen ajanut auto. Hätkähtäen Rilla vetäytyi kauemmas Luukaksen
otteesta.
- Kiitti kivasta illasta, hän sanoi ja hymyili ujosti.
Luukas vastasi hymyyn nyökäten.
- Mä muistan sun lupauksen siitä soittamisesta.
- Ei se ollut mikään lupaus, Rilla kiisti.
- Mulle oli. Hyvää yötä.
- Öitä, Rilla sanoi ja aukaisi auton oven.
Hän istui, laittoi vyön kiinni ja valmistautui kuuntelemaan
isän viisastelua.
- Että semmoista keikkaseuraa, isä vain sanoi ja lähti
ajamaan.
Niinpä, Rilla ajatteli. Pelkkää keikkaseuraa?
Luukas alkoi seuraavana päivänä kysellä siitä Rillan
yksityiskeikasta ja puoli päivää epäröityään Rilla lopulta antoi periksi. Hän
kutsui Luukaksen heidän autotalliinsa, sitten kun pojalle kävisi. Joten Luukas
oli heti sunnuntaina tulossa Rillan luo.
Normaalisti Rilla nukkui viikonloppuisin pitkään, mutta nyt
hän oli sunnuntaina ylhäällä jo vähän yli yhdeksän. Edessä oli pitkät viisi
tuntia Luukaksen saapumiseen. Rilla pyöri aikansa sängyssä, mutta kun unta ei
enää kuulunut, hän nousi syömään ja istui sitten selaamaan nettiä. Hän
kirjoitti muutaman viestin tutulle foorumille ja alkoi sen jälkeen tehdä sitä mitä yleensäkin
aina koneella istuessaan: etsi Youtubesta eri bändien keikkavideoita.
Aika liukui kohti iltapäivää ja Rilla tajusi, että hänen
olisi täytynyt alkaa jo valmistautua. Meikki, hiukset ja vaatteet, kaikki
mahdollisimman tavallista, kuin näyttäisi siltä, että hän oli herännyt tämän
näköisenä ja vetänyt ensimmäisenä käteen sattuneet vaatteet päälleen.
Luukas soitti ovikelloa kaksi minuuttia vaille kaksi. Rilla
nappasi autotallin avaimen käsiinsä ja meni ovelle.
- Moi, Luukas tervehti häntä hymyillen.
- Terve, Rilla vastasi ja nyökkäsi poikaa seuraamaan.
Rilla aukaisi autotallin oven ja sytytti valot mennessään
sisään. Luukas seisahtui ovelle ja katseli ympärilleen. Soittimia, vahvistimia
ja vanhoja keikkajulisteita.
- Vau, sullahan on täällä ihan kunnon treenikämppä.
- Joku etu siitä, että isä ja veli harrastaa myös tätä. Isä
soittaa kitaraa, mutta Petja on rumpali, Rilla tarkensi ennen kuin Luukas ehti
kysyä mitään.
- Onko niillä bändejä?
- Isällä on sellainen vanha, minkä kanssa ne on soitelleet
jostain 80-luvulta, heittävät välillä keikkaakin. Petjalla on ollut bändejä
vaikka kuinka, nykyisen kanssa se on tehnyt muutaman demon ja miettivät just
levyn tekoa.
- Entäs sä? Siis noi bänditouhut?
- Äh, mä olen liian yksinäinen susi.
Luukas hipaisi Rillan käsivartta, se tuntui perjantaita
merkittävämmältä, koska he olivat nyt aivan kahden. Rilla siirtyi kitaransa
luo, nosti sen kaulaansa kuin kilveksi ja katsoi Luukasta.
- No, mitä sä haluat kuulla?
- Soittakaa Paranoid, Luukas mylväisi, ja silmiään pyöritellen
Rilla loihti ilmoille ensimmäiset riffit.
- Vähän mielikuvitusta niihin toiveisiin.
Luukas riisui takkinsa ja istui seinustalla olevalle
vanhalle sohvalle.
- The Show Must
Go On.
Rilla nyökkäsi ja alkoi soittaa. Normaalisti hän upposi
omaan maailmaansa aina soittaessaan, mutta nyt Luukas oli esteenä niiden
välissä. Rilla oli puoliksi täällä, puoliksi siellä jossain, ei kokonaisena
kummassakaan. Hän seurasi koko ajan kuinka Luukas istui, nojasi sitten
eteenpäin ja hymyillen nyökytti päätään. Ei ihan rytmissä, kuten hän oli
tajuttomuutensa suoraan tunnustanut.
- Vau, sehän oli. Vau, Luukas sanoi, kun biisi oli lopussa.
- Kiitos, Rilla päätti rehellisesti kiittää, eikä vain
mutissut jotain epämääräistä kuten normaalisti.
Biisitoive seurasi toistaan: Bob Dylania, Beatlesia,
Nightwishia, Apulantaa, Bon Jovia, Hurriganesia, Coldplayta ja niin edelleen.
Rilla soitti, Luukas kuunteli ja molemmat olivat tyytyväisiä. Välillä he
pysähtyivät puhumaan musiikista ja bändeistä. Rilla vaihtoi kitaran akustiseen
ja istuutui.
- Mitäs sitten?
- Nyt täytyy hetki miettiä, Luukas sanoi ja Rilla alkoi
laiskasti näppäillä tuttua melodiaa.
- Mikä toi on? Luukas kysyi hetken kuunneltuaan. - En
nimittäin tunnista yhtään.
- Se on yksi sellainen minkä mä olen itse säveltänyt.
- Siis sä vielä sävellätkin? Luukas kysyi äimistyneenä.
- No jotain pientä, Rilla vastasi vältellen. Tähän hän ei
oikeastaan olisi halunnut mennä. Liian henkilökohtaista.
- Voitko sä soittaa sun omia biisejä?
Rilla puraisi vaivaantuneena huultaan.
- Sori, mutta en mä halua.
- Okei, Luukas sanoi.
Rilla pelkäsi loukanneensa häntä, joten hänen oli
selitettävä:
- Mä en ole ikinä soittanut niitä kenellekään.
- Miksi et?
- Kai siksi, että mä tykkään niistä enkä halua niitä
teilattavan. Ja ne on jotenkin niin minua, että en mä uskalla niitä muille
paljastaa.
Luukas näytti ymmärtävän, joten Rilla kysyi uudelleen mitä
tämä vielä haluaisi kuulla:
- Osaatko Juha Tapiota? Luukas kysyi vaimealla äänellä.
- Joko mennään näihin levyhyllyn luurankoihin?
- Ei tämä vielä edes ole mikään tuhma salaisuus, on niitä
pahempiakin, Luukas tunnusti.
- Sano esimerkki.
- Kunhan olet ensin soittanut jotain Tapiota.
Rilla kohautti harteitaan ja alkoi tapailla Pettävällä
jäällä.
- Soitatko sä paljon? Tai siis miten sä pystyt tuohon ilman
nuotteja? Luukas ihmetteli, kun Rillan kitara vaikeni.
- Aloitin soittamisen ihan lapsena, siis oikeesti tyyliin
kolmen tai neljän vanhana, ja siitä lähtien olen soittanut joka päivä vähintään tunnin.
Silloin kun koulussa oli oikeasti paha päivä, niin mä sulkeuduin tänne ja
istuin illan soittamassa. Lähemmäs kuuden tunnin treenit, mutta se olikin ainut
asia mikä mut piti järjissäni. Tai elossa.
Luukas liikahti sohvalla.
- Sori, ei ollut tarkoitus avautua, Rilla mutisi.
- Mä en tiedä mitä sanoa.
- Ei sun tartte sanoa mitään. Mutta kerro nyt joku likainen
pikku salaisuus sun soittolistoilta.
- Britney Spearsin varhaistuotanto.
- Ohoh, Rilla henkäisi järkyttyneenä, vaikka suupieliä nyki. Ja
Luukaksen ihmetykseksi taikoi kitarasta … Baby One More Timen ensimmäiset
soinnut.
- Entä sulla? Luukas kysyi. – Millä sä menetät
katu-uskottavuutesi?
Rilla alkoi soittaa, ja Luukakselta kesti hetken tunnistaa
kappale.
- Tää on se Titanic-biisi, hän ilmoitti innostuneena ja nojautui
sitten kuuntelemaan keskittyneesti.
- Jep. Diivojen power balladit on mun siilin vatsa. Mitä mahtipontisemmin
niin sitä parempi. Vaikka mä tiedän, että nämä on loppuun asti hiottuja,
kaupallisia ja kaikki rosoisuus puuttuu niin ei voi mitään. Celine Dion,
Whitney Houston, Barbra Streisand... Mä olen myyty.
Rilla nousi ja laittoi kitaran takaisin paikalleen.
- Veljen vuoro alkaa täällä neljältä, joten toivekonsertti on
ohi.
- Sä oot huikea tuon kitaran kanssa, Luukas sanoi ja nousi
sohvalta.
- Jep, jep, Rilla nyökkäsi.
- Oikeesti.
Rilla vain ynähti.
- Sun täytyy vähän harjoitella tuota kehujen vastaanottoa,
Luukas huokaisi ja tuli lähemmäksi.
Ylitti sen rajan, jota Rilla oli pitänyt reviirinään, eikä
pysähtynyt ennen kuin seisoi lähes kiinni Rillassa. Luukas nosti kätensä hänen
käsivarsilleen ja Rilla tajusi sen tapahtuvan. Nyt. Luukas nojautui lähemmäksi,
huulet raottuivat ja viime hetkellä Rilla käänsi päänsä sivuun ja suukko
laskeutui hänen poskelleen.
Hetken Luukaksen silmissä vilahti pettymys, mutta nopeasti se hävisi sulkeutuneisuuden tieltä. Poika suoristautui ja lähti kohti ovea. Hitto, Rilla mietti.
- Luukas, anteeksi.
- Ei hätää, kyllä mä tajusin.
Pettymys kuului viiltävänä tämän äänessä.
Luukas oli jo käsi ovenkahvalla, kun Rilla sai suunsa
uudelleen auki:
- Mä menin paniikkiin. Mä en edelleenkään voi uskoa, että sä
voisit olla… No, jotain minusta. Enkä mä tiedä mitä mun pitäisi susta ajatella.
Ja sitten vielä se pikku juttu, että mä en ole koskaan suudellut ketään.
Puhuessaan Rilla tajusi tuskaisen selvästi kuinka nolo
tapaus hän oli. Häpeissään hän kääntyi ympäri ja alkoi odottaa oven kolahdusta.
Oven sijasta huoneessa seuraavaksi kuuluva ääni oli lähtöisin Luukaksesta.
- Kun sä vaan näkisit itsesi mun silmin, niin et yhtään
ihmettelisi miksi mä olen susta kiinnostunut.
- Ehkä sun pitäisi käydä silmälääkärissä, Rilla mutisi enemmän
itselleen.
Luukas huokasi syvään ja mitään sanomatta tuli ja työnsi
Rillan nurkassa olevan kokovartalopeilin eteen.
- Mitä sä näet?
- No meidät.
Rilla ei pystynyt katsomaan suoraan peiliin, vain pälyili
seiniä sen ympärillä.
- Kuvaile meitä, Luukas pyysi.
Rillaa ahdisti suunnattomasti nähdä heidän kuvajaisensa.
Välillä hän oli jopa saattanut unohtaa outoutensa, mutta nyt Luukas pakotti
kohtaamaan sen suoraan.
- Sä olet söpö. Vaalea tukka, siniset silmät ja hymykuoppa,
hipoo täydellisyyttä. Ja mä olen vaan tällainen, no peikko. Liian laiha,
kuriton tukka, liian isot silmät ja oudot etuhampaat, eikä huulia juuri ollenkaan.
- Et ole tosissasi, Luukas älähti.
- No itsepähän kysyit, Rilla kivahti ja aikoi lähteä pois, mutta
Luukas tarttui hänen käsivarsiinsa ja piti paikoillaan.
- Arvaa mitä mä näen, hän kuiskasi Rillan korvaan.
Hän ei vastannut mitään. Luukaksen huulet aivan hänen
korvansa juuressa häiritsivät keskittymiskykyä.
- Mä näen tytön, jolla on kauniit vihreät silmät. Jonka
hiukset ovat pörröiset, mutta kiiltävät ja sitä miettii miltä tuntuisi työntää
kätensä niihin. Jonka suu on suloinen ja saa haaveilemaan miltähän se tyttö
maistuu. Jonka hymy tuntuu valaisevan koko päivän. Joka kulkee rohkeasti omia
polkujaan, tietää musiikista älyttömän paljon ja joka on lumoavan kaunis
keskittyessään soittamaan.
Rilla nielaisi, nenää alkoi kirveltää ja silmissä oli
roskia.
- Et sä sellaista voi nähdä.
Luukas katsoi häntä peilin kautta tuskastuneena.
- Jos mä sanoisin, että mä näen maailman rumimman tytön, niin
mitä sä siitä ajattelisit?
- Sitä, että sä olet oikeassa.
- Voi sun kanssasi, Luukas nuhteli hiljaa. – Miksi sä uskot
heti, kyseenalaistamatta yhtään, kaiken negatiivisen susta, mutta et suostu
ottamaan vastaan tai uskomaan edes pienen pientä kohteliaisuutta.
Rillan oli pakko kääntää katseensa kattoon ja räpytellä
silmiään entistä tiheämmin.
- Koska sellainen mä olen.
- Mitä jos tästä hetkestä lähtien alat keskittyä niihin kehuihin.
Uskot niitä ja unohdat joskus kuulemasi haukut. Jooko?
- Voinhan mä yrittää, Rilla lopulta sanoi.
Luukas astui vielä lähemmäksi ja kietoi kätensä hänen
ympärilleen. Varovasti Rilla nojasi vähän taaksepäin. Luukaksen rinta tuntui
hyvältä hänen selkäänsä vasten, muutenkin juuri tässä, juuri nyt tuntui
hyvälle.
Rilla kuuli auton tulevan pihaan ja haluttomasti hän astui
pois Luukaksen sylistä.
- Aika lähteä, hän sanoi ja odotti, että Luukas sai takin
ylleen.
Petja moikkasi heitä ovella, mutta ei jäänyt sen kummemmin
vaihtamaan kuulumisia. Rilla ja Luukas seisoivat kahdestaan hämärtyvässä
illassa.
- Kiitos, mulla oli kivaa, Luukas sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen.
- Niin mullakin, Rilla tunnusti.
- No, me nähdään huomenna koulussa.
- Ei. Tai siis varmaan nähdään, mutta älä ole huomaavinasi
mua.
- Mä luulin, että me jo käytiin tämä lävitse, Luukas sanoi
pettyneenä.
- Anteeksi, mutta riski on ihan liian iso, jos mä en haluakaan
tätä, tai sä huomaat viikon päästä haluavasi jonkun toisen.
- Mä kyllä tiedän mitä mä haluan, ja aion saada sinunkin
mielesi muuttumaan, Luukas lupasi.
Onneksi Luukas lähti, sillä Rilla ei tiennyt, kauanko olisi
vielä pysynyt pystyssä äkisti pehmenneillä polvillaan.
Jos Luukaksesta ei isona tulisi kriitikkoa, niin hänestä
tulisi erinomainen kalastaja. Niin hitaasti, hienovaraisesti ja kärsivällisesti
tämä alkoi narrata Rillaa, että tyttö ei edes tajunnut milloin oli jäänyt
koukkuun kiinni.
Soittohetket autotallissa jatkuivat, Rilla opetti
Luukakselle jazzia, countrya ja kansanmusiikkia. Luukas sai Rillan innostumaan
kunnolla popista ja räpistä. Siinä samalla halaukset pitkittyivät, Luukas
suukotteli hellästi Rillaa ympäri kasvoja ja lopulta Rilla oli se, joka teki
aloitteen ensisuudelmaan. Epävarmasti hapuillen hän asetti suunsa Luukaksen
suuta vasten ja oppi, että ei pussaamisessa ollut mitään vaikeaa, vaan se taito
tuli luonnostaan ja tuntui suloisemmalta kuin mikään aiempi kosketus.
Ja lopulta tuli sekin päivä, kun Rilla tajusi tilanteensa. Hän
istui autotallin sohvalla jalat Luukaksen sylissä ja kertoi keskustelusta mummon
ja papan kanssa.
- … ja sitten mä sanoin, että en mä vielä ole valmis
esittelemään teille mun poikaystävää.
- Kuka se on? Luukas hymyili ja puristi Rillan nilkkoja.
- Ihan kuin olisi vaihtoehtoja, hän tuhahti.
Eikä niitä ollutkaan, Rilla mietti. Luukas oli hänen
mielessään päivän jokainen hetki, nämä tuokiot autotallissa olivat viikon
kohokohtia ja jos Luukas oli näköpiirissä, hän ei huomannut ketään tai mitään
muuta. Luukaksen hymy sai Rillankin hymyilemään, hänen oli helppo olla pojan
seurassa ja sitten oli vielä ne kaikki ihastuttavat pienet jutut, joita Luukas
ei varmaan tiennyt edes tekevänsä. Kuten se, kun hän miettiessään siveli
kulmakarvojaan tai nuuski Rillan ohimoa suutelun jälkeen tai venytteli silmät
kiinni niskojaan.
- Mä taidan tykätä susta tosi paljon, Rilla kuiskasi.
- Niin mäkin susta, Luukas vastasi ja veti Rillan syliinsä.
Seuraavana päivänä Rilla nojasi viheraluetta reunustavaan
kaiteeseen päivän ensimmäisellä välitunnilla. Hän ei ajatellut kummempia, ja
nekin olemattomat hävisivät hänen päästään, kun hän tajusi nimeään huudettavan.
Luukaksen äänellä. Rilla jähmettyi paikoilleen. Luukas käveli päättäväisesti
häntä kohden ja Rillaa alkoi pelottaa. Nyt tapahtuisi jotain kamalaa. Vaikka
Luukas oli tuhlannut häneen kohteliaisuuksia ja yrittänyt opettaa positiivista
suhtautumista elämään, Rilla oli edelleen aina valmistautunut pahimpaan.
- Anteeksi, mutta mä en kestä enää tätä, Luukas sanoi ja
pysähtyi hänen eteensä.
Rilla ajatteli ensimmäisenä eroa ja itku nousi hänen
kurkkuunsa, mutta ei päässyt sieltä leviämään mihinkään, sillä Luukas otti
hellästi hänen kasvonsa käsiinsä ja suuteli. Pitkään ja vielä pitempään. Niin
että kaikille varmasti tuli selväksi mitä he olivat.
- Mä en halua nähdä sua enää hetkeäkään yksin, lukemassa,
kuuntelemassa musiikkia tai tuijottamassa lattiaa.
Rilla vain tuijotti häntä häkeltyneenä.
- Oletko sä mulle niin vihainen, ettet tiedä mitä sanoa?
Luukas kysyi, kun Rilla pysyi hiljaa.
- En. En ole, mä olen vaan niin yllättynyt. Että sä halusit
tehdä tästä julkista.
- Mun puolesta tämä olisi saanut olla julkista jo viikkoja
sitten.
- Kiitos kärsivällisyydestä, Rilla hymyili ja suukotti
nopeasti Luukasta.
- Eipä kestä, tulehan niin lähdetään tutustumaan mun
kavereihin.
Rilla vilkaisi nopeasti kauempana seisoskelevaa joukkoa,
mutta Luukas otti häntä kädestä kiinni ja sanoi:
- Älä pelkää, ei ne sua pure. Mä pidän siitä huolen.
Rilla käveli Luukaksen rinnalla tämän kavereiden luo,
jännittyneenä hymyili jokaiselle, kun häntä esiteltiin. Rilla uskalsi
osallistua keskusteluun, lupasi neuvoa Villeä soittamisessa, kuunteli
yllättyneenä, kun Oona kehui hänen kenkiään ja tunsi koko ajan Luukaksen
rauhoittavan kädenpuristuksen omassa kädessään. Rilla oli oppinut kovin
lyhyessä ajassa luottamaan Luukaksen tukeen, ja ehkä hän vielä joskus uskaltaisi
luottaa itseensä yhtä paljon.
3. luukku
3. luukku
Ehkä olen vielä (onko siitä vasta viikko?) herkässä mielentilassa, mut tää on vaan niin hyvä. Muhun on aina uponnut tarinat joissa päähenkilöt ovat "eri maailmoista" ja vain toisen osapuolen sinnikyyden johdosta päätyvät lopulta yhteen. Ihmettelen joskus vain sitä, että miksi rakkauteen (hiukan) kyynisesti suhtautuvana kuitenkin pidän näistä tarinoista. Siinäpä jollekin kallonkutistajalle pähkinä purtavaksi...
VastaaPoistaT. Häirikkö
Koska sun sisällä asuu pieni romantikko, joka ei kuole vaikka sitä kuinka kolhitaan!
PoistaJoo, vastakkainasettelut kiehtoo minuakin, ja kyllä niitä tulee jatkossakin kirjoitettua.
Hmm. Viikko... Tuota... Kokeile puolitoista vuotta ja katsellaan sitten :D
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAnteeksi! Nakkisormi vastailee kännykällä kommenteihin ja onnistui poistamaan tuon. Voi hitti :/
PoistaAi et suostu? En suostunut minäkään, mutta päällä ei ihan kaikkea hallita. (Enkä edelleenkään ole pehmo!)
Tai hitto :D T: Ennakoiva tekstinsyöttö <3
Poista