11. luukku: Jarmo

Jarmo katsoi kuinka Kati avasi pientä pakettia. Vaimo tiesi, että siellä olisi koru, mutta silti tämän silmät sädehtivät odotuksesta. Jarmosta oli ihanaa hemmotella Katia. Näyttää lahjojen avulla sen, mitä hän ei kovin usein osannut ääneen sanoa. Kati sai paperin kuorittua pois ja avasi mustan rasian.

- Voi miten upea, hän henkäisi ja kurotti suukottamaan Jarmoa.

Rasiassa oli hopeinen, hyvin graafinen kaulakoru, jonka Jarmo oli arvellut sopivan vaimonsa tyyliin.

- Käykö se?

- Totta kai, tämä on ihan minun näköiseni.

Jarmo nyökkäsi tyytyväisenä, oli hän jotain 20 vuodessa oppinut. Heidän alkuvuosinaan hänen lahjansa eivät olleet saaneet ihan niin hyvää vastaanottoa. Toisaalta nykyisin hänellä oli hallussaan vähän enemmän pelimerkkejä, joiden avulla hemmotella rakastaan.

Kati tarttui toiseen pakettiin.

- Älä kulta sitä, avataan sitten vasta kun olemme kahdestaan.

Ymmärtäväinen pilkahdus käväisi Katin silmissä.

- Toivottavasti se on pian, hän kuiskasi ja tarttui seuraavaan lahjaan.

Jarmo toivoi samaa. Hän oli saapunut iltapäivällä, ja he olivat vähän ehtineet lievittää ikävää, mutta ei todellakaan vielä tarpeeksi.

Kati sai vielä hajuveden, käsilaukun, kirjan ja lahjakortin kasvohoitoon.

- Voi miten minua hemmotellaan, Kati sanoi, kun oli avannut lahjansa. Hän katsoi Jarmoa silmiin, ja tuttu sähkö leimahti heidän välillään. Jarmo kurotti ottamaan Katin käden omaansa, muuhun he eivät pystyneet, kun paikalla oli muitakin. Perhanan muut.

- Mitä pukki toi sinulle? Kati kysyi pehmeästi.

Jarmo räpytti silmiään. Ai niin, hänkin oli saanut jotain paketteja. Toisessa oli uusi silkkisolmio ja kirjekuoresta paljastui matkalahjakortti Tukholmaan.

- Äiti ja isä lupasivat tulla meille, että katsovat vähän Tinon perään.

Jarmo muisti silloin poikansa ja vilkaisi missä tämä meni. Tino istui yksin sohvalla ja näpersi kännykkäänsä. Uusi oli vielä paketissa.

- Oliko se sellainen kuin halusit? Jarmo kysyi.

- Liian pieni muisti, Tino vastasi, eikä edes nostanut katsettaan näytöstä. Jarmo katsoi Katia ja he molemmat pudistivat hienoisesti päätään. Vaikka parhaansa yritti, niin aina jokin meni vikaan tai ei muuten vain miellyttänyt Tinoa. Tuntui, että poika oli syntynyt maailmaan haarniska päällä ja vastusti kaikkia ja kaikkea ihan vain vastustamisen ilosta. Jarmo oli kateellisena kuunnellut kavereita ja kollegoita, jotka kävivät poikiensa kanssa kalassa, ulkojäillä pelaamassa pipolätkää, urheilutapahtumissa tai ihan vaan vaikka lenkillä. Tinoa ei kiinnostanut mikään, eikä Jarmo ollut jaksanut enää vuosiin edes yrittää raahata tätä mukanaan mihinkään huvituksiin.

Kati puristi hänen kättään vähän kovemmin, muistutti kai, että olihan hänellä sentään vaimo. Niin olikin, Jarmon elämän suurin ilo ja onni. Naistenlehdissä puhuttiin sielunkumppanista, eikä Jarmo olisi sellaiseen uskonut ilman Katia. Aika usein he pystyivät käymään kokonaisia keskusteluja pelkästään katseita vaihtamalla, tai jos he puhuivat, saattoivat vaivattomasti täydentää toistensa lauseet loppuun. Oli melkein käsittämätöntä, että maailmassa oli ihminen, joka tajusi häntä niin täydellisesti.

- Miten sinulla on mennyt täällä?

- Olen vain ikävöinyt sinua.

- Kulta.

- Kävin minä lenkkeilemässä ja istuin kirjastossa.

- Mutta täällähän piti olla vaikka mitä ohjelmaa!

- No, ei ne tunnu miltään, kun sinä et ole paikalla. Haluatko siis tapaninpäivän rekiajelulle?

- Voisihan se olla ihan mukavaa.

Jarmo vilkaisi Tinoa. Hän huomasi poikansa tuijottavan jotain ja seurasi päätään kääntämällä Tinon katsetta. Se kohdentui tyttöön, jonka Jarmo hämärästi yhdisti tilan emännän tyttäreksi. Vai niin. Ei siinä, ihan mukavan näköinen tyttö, ja siksi tämän kannattaisi pysyä kaukana Tinosta. Tai ehkä poika tarvitsi jonkun tuollaisen tekemään elämästä edes vähän mielenkiintoista. Jarmo oli myös helpottunut, että Tinon mielenkiinto kohdentui tyttöön, eikä johonkin typerään. Pojan kanssa oli vaikuttanut jo pitemmän aikaa siltä, että Tinon kanssa ne pahimmat toilaillut olivat takanapäin. Ei enää poliiseja, laitoksia tai valvottuja öitä.

- Mitä mietit? Kati kysyi matalalla äänellä.

- Elämää, Jarmo sanoi. Katia ei kuitenkaan kiinnostaisi keskustelu Tinosta tai tämän mielenkiinnon kohteista.

- Miltä se elämä vaikuttaa?

- Ihan kelvolliselta.

- Pelkästään kelvolliselta? Kati kysyi ja nojautui vähän lähemmäksi. Tämän pähkinänruskeat silmät tuikkivat huvittuneina. Nuorempana tuo tuike oli ajanut hänet hulluksi, sillä hän oli halunnut päästä perille mikä sen milloinkin aiheutti. Nykyään hän oli autuaasti alistunut tietämättömyyteen.

- Ehkä arvio oli vähän alakanttiin.

- Sitähän minäkin. Mitäs sanot, jos otetaan tuo salaperäinen lahja ja lähdetään aukaisemaan se huoneeseemme?

- Se kuulostaa juuri oikealta.

Jarmo katsoi ympärilleen. Muut vieraat olivat uppoutuneet aukomaan lahjojaan tai keskustelemaan keskenään, myös Hanna oli ehtinyt istahtamaan muiden seuraan. He todellakin voisivat lähteä.

Molemmat keräsivät lahjansa ja suuntasivat kohti huonettaan.

Kati laski avatut lahjat pienelle pöydälle ja kääntyi edelleen avaamaton paketti käsissään katsomaan Jarmoa.

- Nyt sitten tämän vuoro, hän hymyili ja istui sängylle.

Jarmo jäi seisomaan keskelle lattiaa ja seurasi kuinka Kati repi teipit irti ja kääri sievät joulupaperit pois paketin ympäriltä. Kati nosti kenkälaatikon kannen pois paikoiltaan ja jäi katsomaan laatikon sisältöä.

- Nyt en ole ihan varma, olenko pukin mielestä ollut tänä vuonna erityisen kiltti vai tuhma.

Jarmo nielaisi, pelkkä Katin muuttunut äänensävy sai aikaan lievää jäykistymistä.

Kati nosteli hiljaisena laatikosta pois henkäyksen ohuet mustat rintaliivit ja stringit, hapsuruoskan, köysipakkauksen ja dildon, Kati pyöritteli sitä kädessään ja mietti selvästi, miksi se oli niin oudon näköinen.

- Se on uutuus, tuottaa molemmille nautintoa.

- Miten?

- Kohta näet, Jarmo lupasi ja meni Katin luo.

Hän kumartui suutelemaan vaimoaan, Kati painautui sängylle ja veti Jarmon päälleen. Katin vartalo oli niin tuttu ja silti joka kerta yhtä houkutteleva. Hän arvosti sitä, että vaimo piti itsestään huolta ja piti huolen siitä, että arvostus ei jäänyt pelkästään hänen omaksi tiedokseen.

12. luukku