- Päästiin isäsi kanssa perille tuossa joskus iltapäivällä. Oikein mukavalta paikalta vaikuttaa, huomenna on ohjelmassa rekiajelua ja savusaunaa. Ihmisiin en ole vielä oikein ehtinyt tutustua, mutta eiköhän se viimeistään ruokapöydässä onnistu.
- Täälläkin menee ihan mukavasti, joulu on melkein laitettu,
Ari vastasi.
- Sehän tässä hienoa onkin, kun mitään ei tarvitse itse
tehdä. Saa mennä valmiiseen pöytään tai saunaan tai puhtaaseen sänkyyn. Ja
näkisit miten komea joulukuusi on tuolla tuvan nurkassa. Niin tuuhea ja varmaan
pari metriä korkea.
- Sehän kuulostaa mukavalta, poika vastasi.
- Minä taidan nyt lopettaa ja lähteä katsomaan missä Kalevi
on.
- Selvä. Soitellaan tässä vielä, Ari sanoi.
Maire lupasi soitella ja lopetti sitten puhelun. Hän
huokaisi syvään. Ari ei selvästikään ollut tajunnut, miksi hän ja Kalevi olivat
täällä. Parempi ehkä niin.
Maire istui sängylle hetkeksi. Hän oli ollut kovin iloinen,
kun Ari oli viimein onnistunut löytämään itselleen naisen silloin muutama vuosi
sitten. Mutta ilo oli aika pian muuttunut joksikin muuksi. Eikä hän vieläkään
oikein uskonut, että hän oli lähtenyt kotoaan pois jouluksi ihan vain miniäänsä
karkuun. Arilla ja Lotalla oli nyt lapsi, ja Lotta oli ilmoittanut jo
marraskuussa, että hän halusi tehdä Roopen ensimmäisestä joulusta juuri
sellaisen kuin hän halusi. Maire ei ollut halunnut jäädä omaan kotiinsa
katsomaan, miten heidän perheensä 40 vuoden jouluperinteet työnnettäisiin
roskakoriin. Seurakunnan naisryhmässä hän oli sitten kuullut tästä paikasta ja
päättänyt, että hänen ja Kalevin joulu olisi Ryönänperällä Valamäen tilalla.
Ensi vuoden joulua hän ei uskaltanut edes ajatella.
Missähän se Kalevi oikeasti oli? Täytyi varmasti lähteä
katsomaan, Maire ajatteli ja nousi pystyyn. Etsintäretkellä Maire ihasteli seinien jykeviä ja
ajan patinoimia hirsiä. Tällaisia taloja ei enää osattu rakentaa, mutta oli
onni, että niitä oli vielä jäljellä. Maire löysi Kalevin istumasta salista, hän
oli syventynyt keskusteluun jonkun toisen miehen kanssa. Sellainen Kalevi oli,
aina sanavalmis ja kiinnostunut kaikista. Tämä ei varmaan menisi sanattomaksi
edes presidentti Niinistön edessä vaan esittelisi itsensä ja alkaisi sitten
keskustella koirista, niittykukista tai rullaluistelusta.
- Minne sinä hävisit? Kalevi kysyi häneltä, kun keskusteluun
tuli pieni tauko.
- Ai minä? Minähän olin meidän huoneessamme, minne sinä
hävisit?
- Mitä sinä siellä?
- Ari soitti.
- Jaa, mitäs kotiin kuuluu?
- Ihan hyvää sinne, Maire myönteli ja istui Kalevin viereen
kukkakuvioiselle sohvalle.
- Niin tosiaan, tässä on Arvi. Hän on kotoisin Kotkasta.
Maire arveli, että voisi jo kysyä Kalevilta myös Arvin
perheestä, harrastuksista, naapureista ja sotilasarvosta ja tämä tietäisi ne
kaikki.
- Hauska tutustua, Arvi sanoi ja kohottautui ojentamaan
kätensä pienen sohvapöydän yli. Maire hymyili ja kätteli Kalevin
juttukumppanin. Arvi oli suunnilleen heidän ikäisensä. Tukka oli ohimoilta
harmaantunut ja keskeltä päälakea kokonaan jo poistunut, hymy ystävällinen ja
ylettyi orvokinsinisiin silmiin asti.
- Sinä olit kertomassa siitä uudesta perämoottorista, Kalevi
sanoi ennen kuin Maire ehti vetää kätensä takaisin syliin.
- Niin. Tai ehkä voimme puhua siitä myöhemmin, kun nyt tuli
naisväkeäkin paikalle.
- Minä olen näinä vuosina ehtinyt kuunnella juttua niin
traktoreista, leikkuupuimureista, autoista, kaivinkoneista… Kaikki moottorit on
kyllä tuttuja ja kuuntelen ihan sujuvasti, Maire naurahti.
- No sitten. Juu niin ostin. Sellaisen Suzukin nelitahtisen…
Maire sulki korvansa, kallisti hieman päätään ja hymyili
kohteliaasti. Miehet jatkoivat innokkaasti keskustelua ja Maire katsoi
ympärilleen. Millainen historia talolla oli? Oliko tämä Hannan suvun vai oliko
hän ehkä tullut taloon avioliiton kautta? Kuten hän silloin aikoinaan Koivulehtoon.
Muutaman miehen hän oli nähnyt täällä, mutta ei ollut varma, olivatko he
vieraita vai talon väkeä. Hän kyllä ehtisi jututtaa Hannaa heidän lomansa
aikana, tai ehkä pitäisi laittaa Kalevi asialle. Tämä kun kehtasi kysyä
sellaisiakin asioita, mitä hän ei ikinä.
Oikeaa rintaa alkoi kihelmöidä ja mieleen rysähti jälleen
se, jota hän oli sysinyt sivummalle viime päivät. Syöpä. Syöpä oli tehnyt
pesänsä hänen rintaansa ja taas ilmoitti itsestään. Maire nielaisi. Muisti taas
lääkärin vakavan ilmeen ja selitykset. Sen oli pitänyt olla ihan normaali hänen
ikäisilleen tehtävä mammografiaseulonta, eikä hän ennen tuloksia olisi ikinä
voinut kuvitella, että hänellä oli kasvain. Ei hän rintojaan ehtinyt jatkuvasti
tunnustella, mutta mitään kyhmyä pesulla ei ollut tuntunut. Siellä se kuitenkin
oli, mutta ei olisi enää tammikuun alussa. Leikkausaika oli jo varattu. Nyt
pitäisi saada kerrotuksi asiasta Kaleville.
Maire siirsi varovasti kättään niin että sai kämmenselkäänsä
vasten Kalevin puvunhousujen peittämän reiden. Jo sekin rauhoitti ja samalla
kuitenkin sai melkein kyyneleet silmiin, hän ei olisi vielä valmis luopumaan
Kalevista. Tai että Kalevi joutuisi jäämään ilman häntä. Mies kyllä puhui kenen
kanssa vaan, lypsi lehmät ja aurasi tiet, mutta ei osannut pyykätä tai laittaa ruokaa, parsia sukkia tai täyttää
astianpesukonetta, maksaa laskuja tai muistaa läheisiä juhlapäivinä. Maire
arveli, että Lotta oli sellainen, joka pistäisi Kalevin heti vanhustentalolle
tai jonnekin laitokseen asumaan. Hän ei varmasti alkaisi apestaan huolehtia, eikä
Arista olisi sanomaan heitukalle vastaan.
- Anteeksi, minun täytyy käydä vessassa, Maire sanoi
hiljaisella äänellä ja lähti etsimään vessaa. Itku oli taas niin lähellä, mutta
kyyneleitä ei saanut päästää ilmoille. Kalevi ei saisi nähdä häntä heikkona tai
peloissaan, se vain tarttuisi turhaan miehenkin.
Maire löysi eteisestä vessan oven ja kiiruhti sisään, kun
ovi oli lukossa, hän vajosi pöntölle istumaan. Itku tuli niin rajuna, että sen
voimasta hän taipui kaksin kerroin. Maire hautasi suunsa paksuun
käsipyyhkeeseen ja toivoi, että kukaan ei kuulisi.
Lopulta hän sai tunteensa jälleen kuriin. Hän ei saisi
ajatella asiaa, ja hänen pitäisi rohjeta kertoa Kaleville asiasta. Mutta
hän niin mielellään säästäisi miehensä vielä tältä murheelta. Maire uskalsi
vuosikymmenten yhteisen elämän perusteella otaksua, että Kalevi ei olisi vahva
hänen sairautensa edessä. Vielä vähemmän, jos hän kuolisi. Maire kumartui
huuhtelemaan silmänsä kylmällä vedellä ja katsoi peiliin. Hänestä näki
selvästi, että hän oli itkenyt. Varovasti hän lähti vessasta ja lähti
kiertelemään taloa tarkoituksena vältellä Kalevia jonkin aikaa.
Maire löysi huoneen, jonka jokainen seinä oli kirjahyllyjen
peitossa. Hän ei ollut koskaan perustanut lukemisesta, mutta täällä oli
rauhallista ja saisi olla hetken yksin.
Hetki ei ollut kovin pitkä, sillä Maire kuuli oven
avautuvan. Helpotuksekseen hän näki ikkunan heijastuksesta, että tulija oli
joku nainen, ei Kalevi. Maire kääntyi ympäri ja tervehti tulijaa.
- Ai hei, Hanna neuvoi tänne kirjastoon. Minulla on kyllä
kirjoja mukana, mutta ehkä täällä on jotain mielenkiintoista luettavaa, nainen
selitti ja lähti tutkimaan hyllyjä.
Joko itku Mairen silmistä ei ollut enää niin silmiinpistävä
tai sitten tulija oli kovin hienotunteinen.
- Minä olen Maire, hän esittäytyi.
- Ja minä olen Kati.
Kati oli pitkä ja hoikka, tyylikkään näköinen nainen, Maire
arvioi. Nainen ei vaikuttanut olevan enempää juttutuulella, sillä tämä oli
kääntänyt hänelle selkänsä ja oli keskittynyt tutkimaan hyllyjä. Maire päätti,
että hänen ei tarvinnut enempää piileskellä, joten hän lähti.
- Minä lähden etsimään miestäni, hän sanoi ovelta, kun ei
kehdannut noin vain poistua.
Eteisessä hän törmäsi Hannaan, joka kertoi, että iltapala
olisi katettu puolen tunnin kuluttua. Maire kiitti tiedosta ja palasi saliin.
Arvi ja Kalevi olivat siirtyneet keskustelemaan
kalastuksesta. Maire istui miehensä viereen ja rauhoittui jälleen tuntiessaan
Kalevin jalan, käsivarren ja kyljen omiaan vasten.
5. luukku
5. luukku
Tämä oli kaunis!
VastaaPoistaKiitos, aina mukava kuulla mitä mieltä olet(te) näistä :)
PoistaTietysti unohdan aina kommentoida, mutta todella ihanaa, että tämä on taas täällä. Joulun odotus niin paljon mukavampaa <3
VastaaPoistaKiitos kommentista, nyt kun muistit :D Mukava kuulla :)
Poista