4. luukku: Maire

- Päästiin isäsi kanssa perille tuossa joskus iltapäivällä. Oikein mukavalta paikalta vaikuttaa, huomenna on ohjelmassa rekiajelua ja savusaunaa. Ihmisiin en ole vielä oikein ehtinyt tutustua, mutta eiköhän se viimeistään ruokapöydässä onnistu.

- Täälläkin menee ihan mukavasti, joulu on melkein laitettu, Ari vastasi.

- Sehän tässä hienoa onkin, kun mitään ei tarvitse itse tehdä. Saa mennä valmiiseen pöytään tai saunaan tai puhtaaseen sänkyyn. Ja näkisit miten komea joulukuusi on tuolla tuvan nurkassa. Niin tuuhea ja varmaan pari metriä korkea.

- Sehän kuulostaa mukavalta, poika vastasi.

- Minä taidan nyt lopettaa ja lähteä katsomaan missä Kalevi on.

- Selvä. Soitellaan tässä vielä, Ari sanoi.

Maire lupasi soitella ja lopetti sitten puhelun. Hän huokaisi syvään. Ari ei selvästikään ollut tajunnut, miksi hän ja Kalevi olivat täällä. Parempi ehkä niin.

Maire istui sängylle hetkeksi. Hän oli ollut kovin iloinen, kun Ari oli viimein onnistunut löytämään itselleen naisen silloin muutama vuosi sitten. Mutta ilo oli aika pian muuttunut joksikin muuksi. Eikä hän vieläkään oikein uskonut, että hän oli lähtenyt kotoaan pois jouluksi ihan vain miniäänsä karkuun. Arilla ja Lotalla oli nyt lapsi, ja Lotta oli ilmoittanut jo marraskuussa, että hän halusi tehdä Roopen ensimmäisestä joulusta juuri sellaisen kuin hän halusi. Maire ei ollut halunnut jäädä omaan kotiinsa katsomaan, miten heidän perheensä 40 vuoden jouluperinteet työnnettäisiin roskakoriin. Seurakunnan naisryhmässä hän oli sitten kuullut tästä paikasta ja päättänyt, että hänen ja Kalevin joulu olisi Ryönänperällä Valamäen tilalla. Ensi vuoden joulua hän ei uskaltanut edes ajatella. 

Missähän se Kalevi oikeasti oli? Täytyi varmasti lähteä katsomaan, Maire ajatteli ja nousi pystyyn. Etsintäretkellä Maire ihasteli seinien jykeviä ja ajan patinoimia hirsiä. Tällaisia taloja ei enää osattu rakentaa, mutta oli onni, että niitä oli vielä jäljellä. Maire löysi Kalevin istumasta salista, hän oli syventynyt keskusteluun jonkun toisen miehen kanssa. Sellainen Kalevi oli, aina sanavalmis ja kiinnostunut kaikista. Tämä ei varmaan menisi sanattomaksi edes presidentti Niinistön edessä vaan esittelisi itsensä ja alkaisi sitten keskustella koirista, niittykukista tai rullaluistelusta.

- Minne sinä hävisit? Kalevi kysyi häneltä, kun keskusteluun tuli pieni tauko.

- Ai minä? Minähän olin meidän huoneessamme, minne sinä hävisit?

- Mitä sinä siellä?

- Ari soitti.

- Jaa, mitäs kotiin kuuluu?

- Ihan hyvää sinne, Maire myönteli ja istui Kalevin viereen kukkakuvioiselle sohvalle.

- Niin tosiaan, tässä on Arvi. Hän on kotoisin Kotkasta.

Maire arveli, että voisi jo kysyä Kalevilta myös Arvin perheestä, harrastuksista, naapureista ja sotilasarvosta ja tämä tietäisi ne kaikki.

- Hauska tutustua, Arvi sanoi ja kohottautui ojentamaan kätensä pienen sohvapöydän yli. Maire hymyili ja kätteli Kalevin juttukumppanin. Arvi oli suunnilleen heidän ikäisensä. Tukka oli ohimoilta harmaantunut ja keskeltä päälakea kokonaan jo poistunut, hymy ystävällinen ja ylettyi orvokinsinisiin silmiin asti.

- Sinä olit kertomassa siitä uudesta perämoottorista, Kalevi sanoi ennen kuin Maire ehti vetää kätensä takaisin syliin.

- Niin. Tai ehkä voimme puhua siitä myöhemmin, kun nyt tuli naisväkeäkin paikalle.

- Minä olen näinä vuosina ehtinyt kuunnella juttua niin traktoreista, leikkuupuimureista, autoista, kaivinkoneista… Kaikki moottorit on kyllä tuttuja ja kuuntelen ihan sujuvasti, Maire naurahti.

- No sitten. Juu niin ostin. Sellaisen Suzukin nelitahtisen…

Maire sulki korvansa, kallisti hieman päätään ja hymyili kohteliaasti. Miehet jatkoivat innokkaasti keskustelua ja Maire katsoi ympärilleen. Millainen historia talolla oli? Oliko tämä Hannan suvun vai oliko hän ehkä tullut taloon avioliiton kautta? Kuten hän silloin aikoinaan Koivulehtoon. Muutaman miehen hän oli nähnyt täällä, mutta ei ollut varma, olivatko he vieraita vai talon väkeä. Hän kyllä ehtisi jututtaa Hannaa heidän lomansa aikana, tai ehkä pitäisi laittaa Kalevi asialle. Tämä kun kehtasi kysyä sellaisiakin asioita, mitä hän ei ikinä.

Oikeaa rintaa alkoi kihelmöidä ja mieleen rysähti jälleen se, jota hän oli sysinyt sivummalle viime päivät. Syöpä. Syöpä oli tehnyt pesänsä hänen rintaansa ja taas ilmoitti itsestään. Maire nielaisi. Muisti taas lääkärin vakavan ilmeen ja selitykset. Sen oli pitänyt olla ihan normaali hänen ikäisilleen tehtävä mammografiaseulonta, eikä hän ennen tuloksia olisi ikinä voinut kuvitella, että hänellä oli kasvain. Ei hän rintojaan ehtinyt jatkuvasti tunnustella, mutta mitään kyhmyä pesulla ei ollut tuntunut. Siellä se kuitenkin oli, mutta ei olisi enää tammikuun alussa. Leikkausaika oli jo varattu. Nyt pitäisi saada kerrotuksi asiasta Kaleville.

Maire siirsi varovasti kättään niin että sai kämmenselkäänsä vasten Kalevin puvunhousujen peittämän reiden. Jo sekin rauhoitti ja samalla kuitenkin sai melkein kyyneleet silmiin, hän ei olisi vielä valmis luopumaan Kalevista. Tai että Kalevi joutuisi jäämään ilman häntä. Mies kyllä puhui kenen kanssa vaan, lypsi lehmät ja aurasi tiet, mutta ei osannut pyykätä  tai laittaa ruokaa, parsia sukkia tai täyttää astianpesukonetta, maksaa laskuja tai muistaa läheisiä juhlapäivinä. Maire arveli, että Lotta oli sellainen, joka pistäisi Kalevin heti vanhustentalolle tai jonnekin laitokseen asumaan. Hän ei varmasti alkaisi apestaan huolehtia, eikä Arista olisi sanomaan heitukalle vastaan.

- Anteeksi, minun täytyy käydä vessassa, Maire sanoi hiljaisella äänellä ja lähti etsimään vessaa. Itku oli taas niin lähellä, mutta kyyneleitä ei saanut päästää ilmoille. Kalevi ei saisi nähdä häntä heikkona tai peloissaan, se vain tarttuisi turhaan miehenkin.

Maire löysi eteisestä vessan oven ja kiiruhti sisään, kun ovi oli lukossa, hän vajosi pöntölle istumaan. Itku tuli niin rajuna, että sen voimasta hän taipui kaksin kerroin. Maire hautasi suunsa paksuun käsipyyhkeeseen ja toivoi, että kukaan ei kuulisi.

Lopulta hän sai tunteensa jälleen kuriin. Hän ei saisi ajatella asiaa, ja hänen pitäisi rohjeta kertoa Kaleville asiasta. Mutta hän niin mielellään säästäisi miehensä vielä tältä murheelta. Maire uskalsi vuosikymmenten yhteisen elämän perusteella otaksua, että Kalevi ei olisi vahva hänen sairautensa edessä. Vielä vähemmän, jos hän kuolisi. Maire kumartui huuhtelemaan silmänsä kylmällä vedellä ja katsoi peiliin. Hänestä näki selvästi, että hän oli itkenyt. Varovasti hän lähti vessasta ja lähti kiertelemään taloa tarkoituksena vältellä Kalevia jonkin aikaa.

Maire löysi huoneen, jonka jokainen seinä oli kirjahyllyjen peitossa. Hän ei ollut koskaan perustanut lukemisesta, mutta täällä oli rauhallista ja saisi olla hetken yksin.

Hetki ei ollut kovin pitkä, sillä Maire kuuli oven avautuvan. Helpotuksekseen hän näki ikkunan heijastuksesta, että tulija oli joku nainen, ei Kalevi. Maire kääntyi ympäri ja tervehti tulijaa.

- Ai hei, Hanna neuvoi tänne kirjastoon. Minulla on kyllä kirjoja mukana, mutta ehkä täällä on jotain mielenkiintoista luettavaa, nainen selitti ja lähti tutkimaan hyllyjä.

Joko itku Mairen silmistä ei ollut enää niin silmiinpistävä tai sitten tulija oli kovin hienotunteinen.

- Minä olen Maire, hän esittäytyi.

- Ja minä olen Kati.

Kati oli pitkä ja hoikka, tyylikkään näköinen nainen, Maire arvioi. Nainen ei vaikuttanut olevan enempää juttutuulella, sillä tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja oli keskittynyt tutkimaan hyllyjä. Maire päätti, että hänen ei tarvinnut enempää piileskellä, joten hän lähti.

- Minä lähden etsimään miestäni, hän sanoi ovelta, kun ei kehdannut noin vain poistua.

Eteisessä hän törmäsi Hannaan, joka kertoi, että iltapala olisi katettu puolen tunnin kuluttua. Maire kiitti tiedosta ja palasi saliin.

Arvi ja Kalevi olivat siirtyneet keskustelemaan kalastuksesta. Maire istui miehensä viereen ja rauhoittui jälleen tuntiessaan Kalevin jalan, käsivarren ja kyljen omiaan vasten.

5. luukku