21. luukku: Jarmo

Jarmo katseli ajan harmaannuttamia hirsiseiniä ja yritti keksiä miksi he olivat tulleet tänne. Mikä oli ollut se syy, miksi Kati oli halunnut heidät tänne? Hän oli tottunut toimintaan, ja kaksi kokonaista päivää ilman mitään hyödyllistä tekemistä alkoi todella käydä hänen hermoilleen. Jarmo ei ollut enää, luojan kiitos, 18-vuotias, joten seksiäkään ei jaksanut tai pystynyt harrastamaan koko päivää. Mitään muuta tekemistä täällä ei ollutkaan. Häntä ei kiinnostanut hevoset, lautapelit, yhteiset illanistujaiset tuntemattomien kesken tai mikään muu vastaava puuhastelu. Vapaa-ajallaan hän halusi vauhtia ja toimintaa.

Kati oli uppoutunut romaaninsa pariin, joten Jarmon pitäisi keksiä jotain millä tappaa aikaa seuraavaan ateriaan ja yöuniin asti. Hän nousi nojatuolista ja jätti Katin kirjastoon lukemaan. Ehkä hän keksisi jotain, jonka avulla päivällinen tulisi nopeammin. Talossa oli hiljaista, vielä hiljaisempaa kun yksi vieraistakin oli mennyt kuolemaan. Jarmo ei ollut varma, oliko hän vaihtanut sanaakaan vanhuksen kanssa. Toisaalta kenen kanssa hän täällä oli ylipäätään puhunut? Jarmo oli puhelias, kun siitä oli hänelle hyötyä. Tuntemattomien ja sellaiseksi jäävien kanssa häntä ei kiinnostanut jutustella. Hän päätti seuran sijaan hakea heidän huoneestaan iPadin, voisi ajan kuluksi lukea maailman uutisia.

Jarmo käveli käytävää pitkin ja kuuli ääniä Tinon huoneesta. Hän seisahtui ihmeissään paikoilleen. Kuka Tinon kanssa muka puhuisi? Uteliaana hän astui pari askelta lähemmäksi. Kuului mutinaa, josta hän ei saanut selvää. Hän oli jo jatkamassa matkaansa, kun kuului hyvin selvä tytön ääni:

- Mitä sä teet?

Huoneessa oli hetken hiljaista.

- Lopeta, tyttö huusi.

Jarmo harppasi lähemmäksi, mutta samassa ovi riuhtaistiin auki ja Jarmo tunnisti tarjoilijatyttösen, joka ryntäsi hänen ohitseen kasvot kalpeina ja silmät suurina. Jarmo katsoi huoneeseen, jossa Tino seisoi hölmistyneenä poskeaan pidellen.

- Mitä se oli? Jarmo kysyi ja astui huoneen ovelle.

- Paljon kuuluu sulle, Tino sanoi selkänsä kääntäen.

Jarmo pysähtyi laskemaan yhteen yksi plus yksi. Ei kai Tino voisi?

- Mitä helvettiä juuri tapahtui?

- Ei kuulu sinulle, poika toisti itsepäisesti.

- Helvetin varmasti kuuluu, jos sinä ahdistelet tyttöjä, Jarmo jyrähti. - Nyt alat selittää tai minä lähden keskustelemaan tuon tytön ja hänen äitinsä kanssa. Ja sen jälkeen sinun on myöhäistä selittää yhtään mitään.

- Senkus menet. Mitään ei tapahtunut, Tino sanoi umpimielisesti ja tuijotti suoraan hänen lävitseen.

Jarmon nyrkit puristuivat kiinni. Kyllä, hänen teki mieli lyödä, hänen teki mieli puristaa totuus ulos pojastaan ja hän olisi niin halunnut, että Tino alkaisi viimein tajuta, eikä käyttäytyisi edelleen kuin uhmaikäinen kolmevuotias.

- Tämä ei jää tähän, Jarmo sanoi matalalla äänellä ja poistui huoneesta. Autiossa käytävässä hän pysähtyi hengittämään ja miettimään mitä pitäisi tehdä. Jutella tytölle ja emännälle. Kun hän tietäisi asiasta enemmän, hän voisi keskustella asiasta Katin kanssa. Vaimo oli suhtautunut muutenkin niin raskaasti kaikkiin Tinon aiheuttamiin vastoinkäymisiin, että hän ei antaisi aihetta huoleen ennen kuin tietäisi varmasti kaiken. Jarmo vilkaisi kelloaan. Ehkä hän voisi emännän löytää tähän aikaan keittiöstä.

Hän oli oikeassa, Hanna seisoi pilkkomassa tomaatteja keittiön tason vieressä, ketään muita ei näkynyt.

- Hei, häiritsenkö? Jarmo tervehti.

- Hei, et tietenkään. Kuinka voin olla avuksi?

- Onko sinun tyttösi se, joka tarjoilee ruokaa?

- Juu, hän on Rilla. Kuinka niin?

- Minä satuin äsken poikani huoneen ulkopuolelle, kun kuulin sisältä ääniä ja tämä Rilla huusi “Lopeta” ja ryntäsi sitten järkyttyneen näköisenä ulos huoneesta. Minä yritin saada Tinosta puristettua ulos, mitä siellä tapahtui, mutta hän ei suostu sanomaan sanaakaan. Missähän Rilla on?

Jarmon kertomuksen aikana Hannan ilme vaihtui avuliaasta asiakaspalvelijasta huolestuneeksi äidiksi.

- Minä käyn katsomassa, hän sanoi tukahtuneesti ja pyyhki kädet esiliinaan lähtiessään.

Jarmo jäi seisomaan keittiöön. Hänen täytyisi vain odottaa, että Hanna tulisi takaisin. Aikansa seisottuaan kädet taskuissa hän istui keittiön pöydän ääreen ja alkoi selata vanhaa iltapäivälehteä. Oliko Hanna edes löytänyt tytärtään? Suostuiko tyttö kertomaan mitä tapahtui vai olivatko he soittaneet jo poliisit?

Jarmo hieraisi ohimoitaan. Tinon kanssa elämä oli ollut yhtä selviytymistä kaaoksesta toiseen. Tino oli ollut kiusattu ja kiusaaja, lintsausta ja lunttausta, katoamistemppuja, näpistyksiä, pahoinpitelyjä, huumekokeiluja tai poliisin kyydillä kännissä kotiin tulemisia, selvityksiä sosiaaliviranomaisten kanssa ja lopulta Tino oli sijoitettu laitokseen asumaan. Kotona oli silloin ollut mukavan rauhallista, mutta samalla häpeä oli kasaantunut Jarmon niskaan. Mikä mies sellainen oli, joka ei edes omaa poikaansa saanut kuriin? Tuntui, että Tinossa oli jotain perustavanlaatuisesti pielessä, eikä hänellä tai Katilla ollut keinoja sen selättämiseen. Jos Jarmo olisi tiennyt millaista elämä lapsen kanssa voisi olla, hän olisi jättänyt koko homman väliin. Vain hän ja Kati, ei siihen ylimääräisiä tarvittu.

Viimein Hanna palasi keittiöön Jarmo ei kysynyt mitään vaan jäi odottamaan naisen vastausta.

- Rilla on poissa tolaltaan, mutta suostui sen verta puhumaan, että mitään ei varsinaisesti tapahtunut. Poikasi oli halunnut jutella Rillan kanssa ja yhtäkkiä hän oli alkanut suudella ja muutenkin lähennellä. Siinä vaiheessa hän löi Tinoa ja juoksi ulos huoneesta.

- Voi helvetti, Jarmo huokasi syvään. - Olen todella pahoillani.

Hanna ei sanonut mitään, meni altaalle pesemään käsiään ja jatkoi sitten tomaattien pilkkomista.

- Haluatko, että soitamme poliisit?

- Poliisit? Hanna kysyi ihmeissään.

- Niin. En ole ihan varma onko tapahtunut rikos, mutta jos tyttäresi haluaa, niin ehdottomasti asia tutkitaan.

- Rilla haluaa vain unohtaa tapahtuneen. Hän syyttää itseään ja koko tilanne ällöttää. Minä voin vielä kysyä poliiseista, mutta en usko, että mitään tapahtuu sen suhteen. Hän ei myöskään halua nähdä Tinoa enää.

- Sehän on päivänselvä asia, Jarmo sanoi. Ei haluaisi hänkään, mutta olisi pakko.

- Kiitos paljon, minä lähden nyt keskustelemaan poikani kanssa. Toivon todella, että tämä ei toistu enää ikinä. 

Jarmo marssi kirjastoon Katin luo. Hän ei voisi ihan vielä katsoa Tinoa silmästä silmään.

- Nyt se helvetin juippi viimeisen temppunsa teki, Jarmo ärähti heti kun sai oven kiinni.

Kati nosti hätkähtäen katseensa kirjasta.

- Mitä on tapahtunut? Kati kysyi ihmeissään.

- Tino ahdisteli Rillaa.

- Ketä Rillaa?

- Sitä tarjoilijatyttöä. Omistajan tytärtä.

- Ahdisteli?

- Suuteli ja kähmi, en tiedä ihan tarkkaan.

- Aloitatko alusta, Kati pyysi. Ei selvästikään pysynyt yhtään kärryillä.

Jarmo istui viereiseen nojatuoliin ja kertoi mitä oli itse nähnyt ja kuullut, ja mitä Hanna oli hänelle kertonut. Kati istui järkyttyneenä paikoillaan.

- Minä luulin, että pahin alkaisi olla jo ohi. Ahdisteli Rillaa, voi hyvänen aika, Kati valitti.

Jarmo pystyi vain nyökkäämään. Ja sitten Kati esitti sen kysymyksen, jota hänkin oli miettinyt.

- Kuinka pitkälle Tino olisi voinut mennä?

Jarmo käänsi katseensa Katin silmiin ja he katsoivat toisiaan silmiin. Ymmärsivät, että he eivät tienneet. Eivätkä voineet enää varmasti sanoa, mitä Tino ei ainakaan tekisi.

- Meidän on varmaan parasta lähteä täältä nyt heti, Kati sanoi.

Jarmo nyökkäsi.

- Hanna sanoi Rillan sanoneen, että tämä ei halua enää nähdä Tinoa.

- Kuka haluaisi, Kati sanoi. Ja korjasi pienen hetken päästä: - Siis tuossa tilanteessa.

- Käydäänkö puhumassa Tinon kanssa?

- Voidaanko puhuminen hoitaa vähän myöhemmin? Sinähän tiedät millaista se voi olla, haluammeko todella häiritä muita vieraita?

- Tosiaan, Jarmo huokaisi. - Minä käyn ilmoittamassa, että alkaa pakata. Pääsemme mahdollisimman pian lähtemään.

Jarmo nousi seisomaan ja Kati painautui hetkeksi hänen syliinsä.

- Melkoinen joulu, Kati mutisi.

- Lupaa, että ensi vuonna-

- Olen ajatellut Lontoota, Torinoa tai San Franciscoa, Kati kuiskasi hänen rintaansa vasten.

- Kahdestaan, Jarmo vastasi.

Kati suuntasi heidän huoneeseensa aloittamaan pakkaamista. Jarmo seisoi hetken keräämässä itseään Tinon ovella ja avasi sen sitten. Poika lojui sängyllä silmät kiinni kuulokkeet korvilla, mutta musiikki silti niin kovalla, että Jarno kuuli selvästi sanat. Hetken Jarmo katsoi poikaansa, joka oli pitkä ja hontelo, kasvoilla hänen ja Katin huonoimmat piirteet.

Jarmo nykäisi kuulokkeiden piuhan pois kännykästä.

- Mitä helvettiä?

Tinon silmät rävähtivät auki.

- Ala pakata, me lähdemme.

- Mitä?

- Ala pakata, me lähdemme, Jarmo toisti, vaikka oli varma, että pojan kysymys ei johtunut huonosta kuulosta.

- Miksi?

- Sinä siis äskeisen tempauksesi jälkeen luulit, että me jäämme tänne? Jarmo kysyi.

Oli pojassa sen verta häveliäisyyttä, että tämä nolostui.

- Tunti aikaa, Jarmo sanoi ja kääntyi lähteäkseen.

- Mä en lähde.

- Ja ihan varmasti lähdet, Jarmo ärähti.

Tino tuijotti häntä uhmakkaasti sängyltä.

- Tyttö ja hänen äitinsä halusivat soittaa poliisit, minä sain heidät jättämään sen tekemättä sillä ehdolla, että me poistumme heti. Haluatko todella jäädä kuulusteluihin ja saada syytteen alaikäisen seksuaalisesta häirinnästä?

Tinon nielaisu kuului ovelle asti.

- Sitähän minäkin. 58 minuuttia, Jarmo sanoi ja sulki oven takanaan.

Voi helvetti mikä painajainen, hän sadatteli kävellessään huoneeseen.

- Mitä Tino?

- Kehtasi vielä väittää vastaan. Uhkasin poliisilla, joten eiköhän me se kyytiin saada.

- Mitä me teemme?

- Pakataan, lähdetään ja mietitään sitten kotona, Jarmo sanoi.

Ainakin hänen onnistui kuulostaa varmalta, olo kun ei tuntunut yhtään siltä. Hän ei pystynyt muistamaan hetkeä, jolloin olisi tuntenut olonsa yhtä epäonnistuneeksi kuin nyt.