9. luukku: Kalevi

“Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan”*. Kalevi ei laulanut virressä mukana, tällä lauluäänellä ja sävelkorvalla kannatti enemmän keskittyä kuuntelemaan. Mutta Maire hänen vieressään lauloi kauniilla altollaan, emäntää oli ollut aina mukava kuunnella.

Kalevi katseli kirkossa ympärilleen ja ihaili, tämä oli juuri sellainen niin kuin kirkon pitää ollakin: iso, arvokas ja vanha. Heillä kotona kirkko oli sellainen turhan moderni hökötys, josta ulkopuolella ainoastaan risti antoi viitteen siitä, että kyseessä oli Herran huone, eikä mikä tahansa toimistorakennus. Muutenkin oli vähän ikävä kotiin. Tai siis kyllähän täällä oli ollut ihan mukavaa. Hän oli löytänyt juttuseuraa, päässyt ohjastamaan rekiajelulla, paikka oli mukava ja ruoka hyvää, mutta silti tämä ei ollut koti. Ehkä hän olisi viihtynyt vielä paremmin, jos he olisivat tulleet vaikka hiihtolomalla Valamäkeen, mutta Maire oli halunnut juuri jouluksi tänne. Eräs vanha viisaus päti heihin hyvin: mies on perheen pää, mutta nainen kaula, joka päättää mihin päin pää katsoo. Kalevi oli siis tyytynyt kohtaloonsa ja toivoi, että ensi jouluna tilanne olisi Lotan ja Mairen välillä parantunut. Kalevi ei ollut vielä uskaltanut muistuttaa emäntää, että ihan kitkattomasti ei ollut sujunut ensimmäiset vuodet myöskään Mairen ja hänen äitinsä välillä. Maire oli ehkä unohtanut asian, tai sitten piti tilannetta ihan erilaisena. Vieläkään Kalevi ei ollut ihan perillä kaikista naisten aivoituksista.

Jumalanpalvelus päättyi, ja Kalevi käveli Mairen kanssa heidän autolleen. Hanna oli kyllä luvannut järjestää heille kyydin, mutta he olivat päättäneet mennä omalla autolla, sillä tilalta ei ollut muita halukkaita kirkkoon lähtijöitä ja samalle he voisivat käydä paikallisella hautausmaalla. Lyhyt päivä oli kääntynyt kunnolla illaksi heidän ollessaan kirkossa, ja parkkipaikkaa valaisivat lähtevien autojen valot. Kalevi istui ratin taakse ja odotti, että Mairekin ehti kyytiin asti. He olivat tullessa ajaneet hautausmaan ohi, joten sen löytymistä ei tarvinnut oudossa paikassa ja pimeässä murehtia. Hautausmaan parkkipaikalla he saivat huomata, että muutkin olivat saaneet saman idean tulla käymään haudoilla heti kirkon jälkeen. Kalevi käänteli keskittyneenä rattia ja Maire kääntyili etupenkillä varmistaakseen hänkin, että auto ei vain osuisi mihinkään. Kesällä hänelle oli käynyt pieni peltivahinko S-marketin parkkipaikalla ja sen jälkeen he molemmat olivat entistä valppaampia. Viimein auto oli parkissa ahtaassa tilassa, ja varovasti he nousivat ylös. Kalevi huolehti peräluukusta mukaan hautakynttilän ja tulitikut. Kotona kynttilöitä olisi ollut vietävänä kokonainen kassillinen, mutta täällä ei ollut yhtään rakasta haudattuna. He seurasivat muita hautausmaan porteilta sisään ja etsivät hiljaisina isointa kynttilämerta.

- Tuolla näyttäisi olevan, Maire sanoi ja osoitti oikealle.

Kalevikin huomasi paikan ja myötäili vaimonsa havaintoa. He kävelivät suuren kiven luo, jonne sai jättää kynttilän muistamaan muualle haudattuja rakkaita. Kalevi irrotti hautakynttilän kannen, raapaisi tulitikun ja sai kynttilän syttymään ensimmäisellä yrityksellä. Hän painoi kannen äkkiä kiinni, ennen kuin metalli kuumentuisi liikaa. Maire sai sitten valita kynttilälle mieluisimman paikan. Kalevi katsoi kymmeniä palavia kynttilöitä ja tajusi, että tämä oli ensimmäinen joulu, kun hän ei käynyt äidin ja isän haudalla. Haikeus ja tietynlainen surukin täytti mielen. Ei hän ollut unohtanut, mutta silti tutulla haudalla olisi tänään yksi kynttilä vähemmän kuin normaalisti.

- Mennäänkö? Maire kysyi ja Kalevi kääntyi lähteäkseen. Niin, ainakin hänellä oli Maire. Mitä sitä kivistä murehtimaan, kun oli peruskallio vieressä.

Valamäen tietä ja pihaa koristivat ulkoroihut, kun he ajoivat takaisin.

- Kyllä täällä on kaunista, Maire sanoi ja aukaisi auton oven.

Eikä Kalevilla tuohon ollut mitään vastaansanomista. Kaunista oli, mutta niin olisi ollut kotonakin. Heidän koivukujaansa vain oli jouluisin koristanut jäälyhdyt, olikohan Ari vielä jatkanut perinnettä? Perätysten he saapuivat eteiseen ja Kalevi tarkisti kellon. Jouluateria tarjottaisiin viideltä, joten tässä ehti vielä käydä vessassa ja kammata hiukset ojennukseen karvalakin jäljiltä.

Missähän Arvi oli? Kalevi pohti, kun tuli pois vessasta. Maire oli jo odottamassa omaa vuoroaan ulkopuolella.

- Odota minua, Maire käski.

Kalevi jäi kuuliaisesti paikoilleen. Hän siirtyi ihastelemaan eteisen seinällä olevia mustavalkovalokuvia. Kalevi tunnisti talon ja piharakennukset, mutta kuvat olivat varmaan 1950-luvulta, ehkä otettu vähän aiemminkin, eivätkä siten Hannan aikaisia. Niin, hän oli ennen aamiaista ehtinyt puhua Hannan kanssa talon historia ja vähän molempien menneisyyttä. Kalevi kun oli ikänsä tottunut heräämään navetalle puoli viideltä, niin ei tavasta päässyt eroon eläkkeelläkään. Maire taas saattoi nukkua vaikka puoleenpäivään, joten Kalevi oli jättänyt emännän unten maille ja lähtenyt etsimään kahvia.

- Mennäänkö? Maire kysyi jälleen.

- Katsopas kun on komeita kuhilaita. Ei sujuisi enää Arilta tuollaisen teko.

- Sujuisiko sinultakaan, Maire hymähti ja lähti kohti ruokasalia.

Kalevi katsoi silmät viirussa emännän perään, hänet saisi viedä vaikka heti sirpin kanssa ruispeltoon, niin alkaisi todellakin jälkeä syntyä.

Arvi oli ainut, joka oli jo salissa. Tämäkään ei ollut istunut valmiiksi katettuun pöytään, vaan tutki talosta otettua suurta ilmakuvaa.

- Komea kuva, Kalevi sanoi, kun meni miehen viereen.

- Katsoin ihan samaa, kuinkahan kaukana on nuo kaukaisimmat järvet on, jotka näkyvät ihan tuolla yläreunassa?

- En kyllä osaa sanoa, tämä on kuitenkin Hannan ensimmäiseltä kesältä täältä.

- Autoista päättelinkin, että ei tämä viime vuosituhannelta ole, Arvi vastasi.

Kalevi ei ehtinyt vastata mitään, kun pihamökin nuoripari saapui saliin. He tervehtivät tulijoita ja Petteri siirtyi heidän seuraansa. Kalevi näki kuinka Iiris katsoi miehensä perään, mutta peitti ilmeen, kun Maire meni jututtamaan yksin jätettyä naista.

- Oliko kirkossa mukavaa? Petteri kysyi.

- No jaa, en minä mukavasta tiedä. Mutta komea on paikkakunnan kirkko, meinattiin mennä aamulla vielä emännän kanssa uudelleen. Koska kyllähän se oikea joulukirkko on vasta joulupäivänä. Onneksi täällä alkaa jo seitsemältä.

- Onneksi? Arvi kysyi.

- No niitä nykyajan hömpötyksiä. Meillä kotona alkaa joulukirkko kymmeneltä, se on ihan liian myöhäistä. Minä olen monena vuonna sanonut Mairelle, että siihen aikaan on enää turha mennäkään.

- Minä en noista niin perusta, Petteri sanoi ja jatkoi:

- Kirkkoonkin jouduin liittymään, kun Iiris välttämättä halusi mennä naimisiin Tuomiokirkossa. Helsingissä siis.

- Eipä nuo Jumalan puheet ole minullekaan kuuluneet ikinä, Arvi nyökkäsi.

- No en minäkään niistä puheista, enemmän se on sellainen tapa, Kalevi kiiruhti sanomaan ennen kuin häntä pidettäisiin ihan uskovaisena.

- Enhän minä myöhästynyt, Lauri saapui miesjoukon luo ja automaattisesti Kalevi vilkaisi kelloaan.

- No et ihan. Missäs olit?

- Päiväunilla. Täällä on niin hiljaista ja rauhallista, että väkisinkin alkoi nukuttaa. En sitten huomannut laittaa herätystä ja hyvä, etten nukkunut aterian ohi.

- Onkos tässä jo kaikki? Arvi kysyi ja vilkaisi ympärilleen.

Kalevikin huomasi, että se ujosteleva nainen oli liittynyt Mairen ja Iiriksen juttusille.

- Se yksi perhe puuttuu, mutta niitä nyt ei ole muutenkaan näkynyt, Kalevi huomautti.

- Olkaa hyvä ja käykää pöytään, Hanna kuulutti salin ovelta.

Kaikki kiittivät ja lähtivät hakeutumaan mieleisille paikoille. Kalevi meni Mairen viereen ja avusti emännän istumaan ennen kuin heilautti omat jalkansa penkin yli.

Hanna ja hänen tyttärensä Rilla alkoivat kantaa laatikoita ja tarjoiluvateja pöytään. Kalevi katsoi innokkaana kuinka ruokalaji toisensa jälkeen saapui pöytään. Tunnustettava oli, että kyllä se oli ruoka, joka hänelle lopullisesti teki joulutunnelman.

* Virsi 21