torstai 8. joulukuuta 2016

8. luukku: Rilla

Rilla vilkaisi ympärilleen ja kun ketään ei ollut näkyvissä, hän katsoi puhelintaan. Siellä se oli edelleen, viesti Konstalta, jossa tämä toivotti hyvää joulua. Viesti. Konstalta. Hänelle. Rillan teki mieli tanssia pari askelta ilosta. He olivat Konstan kanssa eri kaveriporukoissa, mutta jotenkin katseet olivat alkaneet hakeutua toisiinsa kiinni loppusyksystä. Aikansa epäröityään hän oli Saran yllytyksestä uskaltanut moikata Konstaa, sen jälkeen he olivat alkaneet tervehtiä toisiaan koulun käytävillä ja nyt tämä viesti. Arat toiveet, joita Rillalla oli tähän asti ollut, olivat puhjenneet täyteen kukkaan. Hän oli vastannut Konstalle ja esittänyt viestissä kysymyksen tämän joulun vietosta, että keskustelu ei tyrehtyisi heti alkuunsa. Mutta Konsta ei ollut vielä lukenut viestiä, ja Rilla oli kuolla odotuksen tuskaan. Mutta sitten hän muisti jälleen Konstan viestin ja saattoi hetken vain virnistellä ilosta.

Hänen aatto-ohjelmaansa oli tullut pieni muutos, kun äiti oli käskyttänyt hänet ratsastamaan yhden asiakkaan kanssa.
- Olet sitten ystävällinen, Venlalla on ollut vähän rankkaa.
- Millä tavalla? Rilla oli kysynyt.
- En tiedä, mutta etköhän sinäkin sen huomaa, äiti oli vain sanonut ja jatkanut aamiaisen valmistelua.
Nyt hän odotti Venlaa eteisessä ja vilkaisi kelloa.
- Anteeksi, olenko mä myöhässä? Hiljaa ja hätäisesti esitetty kysymys vei Rillan huomion.
- Et suinkaan, minä vain olin vähän ajoissa, Rilla sanoi ja katsoi uteliaasti Venlaa.
Millä tavalla rankkaa? Nainen näytti aivan normaalilta. Normaalivartaloinen, vaalean punertavat hiukset, joissa näkyi selvä juurikasvu, meikittömät kasvot ja arka hymy. Ei mitään epätavallista.
- Mennään sitten, Rilla sanoi ja kääntyi ovelle.
- Onhan sulla tarpeeksi päällä? Hän varmisti, kun he lähtivät rinnakkain kävelemään kohti tallia.
- On mulla, olen erikoistunut kerrospukeutumiseen.
- Mulla on nämä toppahousut ja alla leggarit. Nyt ei onneksi tuule, niin eiköhän me pärjätä. Ootko sä paljon ratsastanut?
- Onhan sinulle okei, että jouduit minun kanssani ratsastamaan? En halua olla vaivaksi, Venla ei vastannut suoraan kysymykseen.
- Todella okei. Vaihtoehto olisi ollut äidin käskyjen toteuttaminen sisällä, joten ihan mielelläni minä tänne tulin.
- No hyvä. Me äitisi kanssa puhuttiin hevosista ja hän tätä tarjosi. Ja minusta olisi todella ihanaa päästä pitkästä aikaa hevosen selkään. Olen siis lapsena ja teininä ratsastanut, mutta siitä on kohta viisitoista vuotta, kun olen viimeksi ollut hevosen selässä.
- Otetaan siis rauhallisesti, Rilla nyökkäsi ja avasi tallin oven.
- Lippo on täällä jo rekiretken jäljiltä, sä voit jäädä tutustumaan siihen, kun mä haen Lyytin tarhasta.
- Onko se kaukana? Venla kysyi säikähtäneenä ja Rilla aavisti ensimmäistä kertaa äitinsä puheet todeksi.
- Ihan tuossa tallin takana vaan. Sä siis saat ratsastaa Lipolla, Lyyti on toisinaan vähän känkkäränkkä.
Venla jäi karsinan eteen pälyilemään ympärilleen, kun Rilla lähti ulos. Minkähän nutcasen mukaan äiti oli hänet lykännyt? 

Hevosten valmistelu ratsastusta varten sujui ihan mukavasti. Venla teki mitä hän käski ja Rilla teki ne hommat mitä Venla ei osannut tai muistanut.
- Meillä on pari kypärää tuolla komerossa, niin valitse niistä sopiva, Rilla nyökkäsi oikeaan suuntaan.
Pihassa he kiipesivät hevosten selkään ja lähtivät perätysten tien reunaa.

Rilla ei ollut mikään hevosiin täysillä hurahtanut, mutta sen verta eläimet olivat kiinnostaneet, että hän suhteellisen säännöllisesti nousi selkään. Hän oli äidin kanssa käynyt alkeiskurssin naapurikunnan ratsastuskoululla, mutta siihen hänen uransa tuntiratsastajana oli jäänyt. Oli paljon mukavampaa mennä omaa tahtia tutuissa maastoissa, kuin totella opettajan joka sanaa maneesissa. Kai se päti Rillaan vähän jokaisella elämänalueella.

Rilla käänsi isommalta tieltä pienemmälle, joka oli käytössä lähinnä heidän rekiretkilleen ja satunnaisille kävelijöille. Hän hidasti hieman ja päästi Venlan ja Lipon heidän rinnalleen. Samalla hän sai vähän tarkkailtua kuinka Venlan ratsastaminen eteni.
- Miltä tuntuu?
- Yhtä aikaa todella pelottavalta ja samalla niin tutulta ja turvalliselta.
- Muista vaan olla rentona, Lippo on aika leppoisa tapaus eli ei sulla mitään hätää ole.
Rilla tunsi puhelimensa värähtävän toppatakin rintataskussa. Oliko Konsta viimein vastannut hänelle? Rillan oli pakko kaivaa puhelin esiin ja napsauttaa ruutu auki. Kyllä! Se oli Konstalta! Rilla hymyili. Hän ei halunnut vielä lukea viestiä, sillä Konsta näkisi sen, ja toisaalta hän ei Lyytin selässä uskaltanut alkaa näpytellä viestiä. Tamma saattoi aivan yllättäen nähdä sapelihammastiikerin missä tahansa ja silloin oli hyvä olla molemmat kädet ohjissa ja muutenkin skarppina. Rilla työnsi puhelimen takaisin ja toivoi, että lenkki olisi äkkiä ohi.

- Voi ei, missä paratiisissa te asutte, Venla huokasi ja katseli varovasti ympärilleen.
Rilla hymähti. Kaikki tunsivat toisensa ja juorut kulkivat ääntä nopeammin, lähimpiin kunnon vaatekauppoihin oli 70 kilometriä, kotona oli huonolla tuurilla koko ajan jotain vieraita tyyppejä nurkissa, jotka odottivat palvelua ja jos halusi lähteä katsomaan kavereita, piti anoa joltain kyyti. Rilla olikin alkanut haaveilla moposta. Ehkä Juho voisi myydä hänelle omansa, sitten jos tämä saisi sen uudemman itselleen.
- Tai en tiedä olisinko itsekään nuorena viihtynyt ihan näin syrjässä, Venla totesi hyvitellen.
- Mistä sä olet kotoisin?
- Hollolasta, nyt asun töiden takia Lahdessa, mutta olen alkanut miettiä muuttoa johonkin muualle.
Rilla nyökkäsi. Hänkin lähtisi kaupunkiin heti kun pääsisi. Ei tiennyt vielä mihin ja milloin, mutta tänne hän ei todellakaan jäisi loppuiäkseen junttiutumaan.
- Haluatko kokeilla ravia? Muistatko?
- Keventäminen helpottaa ja tarvittaessa satulan etukaaresta kiinni?
- Just niin, Rilla nyökkäsi ja komensi Lyytin raviin.
Sivusilmällä hän seurasi, että Venlalla sujui ihan hyvin. Loppureitti kulki ihan yhtä sujuvasti, ja Venla halusi loivassa ylämäessä kokeilla laukkaakin.

Heti kun Rilla pääsi alas hevosen selästä ja sai kiinnitettyä Lyytin tallin seinään, hän kaivoi puhelimensa esiin.
“Oon perheen kanssa mummolassa. Hermo menee, kun serkut kysyy joka toinen minuutti milloin joulupukki tulee. Kohta paljastan niille, että pukkia ei ole olemassakaan. Mites sun joulu?”
Rillaa hymyilytti. Konsta oli vastannut, ja vielä noin pitkästi.
Rilla naputti vastauksen vieraista ja töistä joulunpyhinä.
- Eli nyt vaan satula ja suitset pois ja hepat takaisin tarhaan, Rilla ohjeisti ja alkoi toimia. Lyytilläkin oli jo kiire takaisin heinien kimppuun.
- Haluatko taluttaa Lipon? Rilla kysyi, kun vaihtoi suitset riimuun.
- Voisinko mä? Tai siis eihän se karkaa?
- Eihän se karannut äskenkään, Rilla virnisti.
Mutta Venla näytti jälleen huolestuneelta.
- Lippo on kiltti kuin koira. Mä meen Lyytin kanssa edellä ja seuraatte vaan meitä. Ja jos sulta irtoaa riimunnaru, niin Lipon löytää ihan varmasti sieltä missä on lähin ruokapaikka. Näkeehän se jo mahastakin.
Venla naurahti ja otti vastaan Rillan tarjoaman riimunnarun.

He taluttivat hevoset tarhaan ja Rillan sulkiessa porttia, Venla tuijotti kaihoisasti hevosten perään.
- Jos haluat niin voit jäädä noita vielä ihailemaan. Lyyti ei juuri välitä rapsutuksista, mutta voin tuoda pari porkkanaa sisältä ja Lippo seisoo sun siliteltävänä vaikka viikon.
- Lähdetkö sinä jo?
- Joo, mulla on sisällä hommia.
- No en mä sitten jää, Venla sanoi ja otti ensimmäiset askeleet taloa kohti.
Pelkäsikö Venla sittenkin hevosia? Ei olisi uskonut äskeisen ratsastamisen ja hoidon perusteella.
- Kiitos tosi paljon, hän sanoi, kun he kävelivät sisään.
- Ei mitään. Voidaan ottaa uusiksikin, jos haluat. Sovi vaan asiasta äidin kanssa.
Venla nyökkäsi innokkaana. Rilla tunsi jälleen puhelimen värähdyksen ja lähti omaan huoneeseensa. Kiivetessään rappusia ylös hän oli tyytyväinen, että äiti oli rauhoittanut yläkerran pelkästään heidän omaan käyttöönsä. Oma tila tarkoitti myös omaa rauhaa ja hetken vapautta töistä.
“Joo, oon kuullutkin tuosta teidän yrityksestä. Jaksamista sulle, kun mä nautin lomasta”
Rilla pyöritti päätään viestin päättävälle aurinkolasihymiölle. Ehkä hän sitten joskus haluaisi perinteistä joulunviettoa, mutta nyt oli ihan ok nämä tällaiset joulut. Työn keskellä ei ehtinyt kaivata vanhoja kunnon jouluja, kun heidän perheensä oli vielä ehjä.
“Palkka auttaa kummasti jaksamaan”
Kaksi aurinkolasihymiötä nokituksena.

Rilla laski puhelimen kirjoituspöydälle ja lähti vessaan pesemään käsiään. Hän oli ovella, kun puhelin värähti jälleen viestin merkiksi. Rilla kääntyi takaisin.

9. luukku 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti