sunnuntai 18. joulukuuta 2016

17. luukku: Tino


Tino sipaisi hiuksiaan vähän paremmin ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Päivällinen olisi 45 minuutin päästä ja ruokapöytä oli edelleen tyhjä. Eli Rilla tulisi kohta kattamaan, ja hän pääsisi taas vähän enemmän jututtamaan tyttöä. Yhteisiä hetkiä ei ollutkaan löytynyt niin helposti kuin Tino oli toivonut, eikä niitä siksi ollut kovin montaa. Rilla oli tähän mennessä tervehtinyt häntä, kysynyt tarvitsiko lisää vettä ja neuvonut tien suihkuun. Siinä kaikki. Tinon teki mieli jo hyppiä seinille. Maalla oli vielä miljoona kertaa tylsempää kuin hän oli kuvitellut. Hän ei ollut osallistunut mihinkään villeihin ohjelmanumeroihin, mitä talon puolesta oli järjestetty, joten hän oli keskittynyt seilaamaan huoneensa ja yleisten tilojen väliä. Riippuen vähän siitä halusiko nähdä Rillan vai tylsistyä kuoliaaksi.

Tino kuuli askeleet ja valpastui. Rilla astui huoneeseen kantaen lautaspinoa.
- Ai hei, tyttö sanoi ja laski kantamuksensa pöydälle.
- Moi, Tino sanoi ja jälleen hänen katseensa hakeutui Rillan rintoihin. Rillalla oli pitkähihainen raitapaita ja farkut.  Hyvin yksinkertaista, mutta niin vartalonmyötäistä, että mikään tytön avuista ei jäänyt Tinon silmiltä huomaamatta. Hän joutui ponnistelemaan, että sai suustaan jotain muutakin kuin kuolaa.
- Vieläkö on joulusafkaa?
No. Alku se oli tuokin. Jonkinlainen.
- Ei ole, perunamuusia ja uunisilakoita, Rilla esitteli ja jatkoi lautasten asettelua luomatta katsettakaan Tinon suuntaan.
- Hyvä. Ei laatikoita ja kinkkua kovin montaa kertaa jaksa putkeen syödäkään, Tino sanoi. Tajusi kuulostavansa noin kuusikymppiseltä. Mitä hittoa? Alkaisiko hän seuraavaksi puhua säästä? Rillakin vain ynähti vastaukseksi ja lähti keittiötä kohti. Tino tunsi paniikin nousevan, mutta rauhoitti itseään. Pöydästähän puuttui vielä vaikka mitä, hänellä olisi vielä hyvin aikaa.
Rilla palasikin kohta veitsien ja haarukoiden kanssa. Tyttö alkoi laittaa niitä paikoilleen, ja Tino mietti vähän nuorekkaampaa puheenaihetta.
- Millaista susta on asua näin maalla?
Nyt Rilla katsoi häntä kunnolla. Hän pysäytti hetkeksi työnteon, ja selvästi arvioi Tinoa pää kallellaan. Ehkä hän läpäisi jonkun seulan, sillä Rilla vastasi:
- Mikäs tässä on asuessa. Tietysti kaupunki olisi mukavampi, mutta kyllä tämäkin vielä pari vuotta menettelee.
- Mitäs sitten tapahtuu?
- Mä lähden opiskelemaan. Älä kysy, että mitä. En mä sitä itsekään tiedä, mutta pois mun on muutettava, koska ei täällä ole mitään opiskelumahdollisuuksia.
- Mä olen tulla hulluksi täällä jo parissa päivässä. Ei yhtään mitään tekemistä.
Jälleen Rilla keskittyi aterimiin, mutta Tinon taistelutahto oli äskeisestä keskustelusta vain kohonnut.
- Vai tiedätkö sä jotain jännempää kuin kirkossa käynti tai rekiajelu? Tino kysyi, äänessä kuuluva vihjaus oli selvä hänelle, mutta hän ei voinut olla ihan varma, osasiko Rilla tulkita sitä.
- Netlix on aika kova sana, Rilla hymähti.
- Mites chill? Tino kysyi hiljaisella äänellä. Puoliksi kysymys oli tarkoitettu vain hänelle itselleen.
- Mitä sä sanoit? Rilla ihmetteli.
- Että oon mä sitä jonkun verran tabletilta katsonut, mutta ei sitäkään koko ajan jaksa.
Rilla lähti hakemaan keittiöstä serviettejä, mutta jatkoi juttua omatoimisesti, kun palasi:
- Tajuan kyllä, että mulla on täällä kuitenkin kaverit ja koulu, että sen takia tämä ei ole mun mielestä yhtä kuollutta. Mutta enää pari päivää, niin pääset säkin takaisin sivistyksen pariin.
Rilla oli tarkoittanut päivien vähyyden lohduttavaksi, mutta Tino tajusi aikansa lähestyvän loppuaan. Mutta miksi Rilla ei osoittanut yhtään enempää kiinnostusta hänen kanssaan jutteluun? Hän oli kuitenkin porukan ainut nuori, eikä Tino suostunut uskomaan, että oli niin persereiän näköinen, ettei Rilla siksi halunnut jutella hänelle.
- Saatko sä tästä palkkaa? Tino kysyi.
- Tietty. En mä tätä muuten tekisi, Rilla naurahti. Tämä taitteli lautasliinoista viuhkoja lautasille, ja Tino seurasi ahnaasti hänen näppärien sormiensa liikkeitä.
- Mitä sun töihin sitten kuuluu?
- Kattaminen, tarjoilu, siivoaminen ja jotkut pikkujutut, mitä äiti tykkää nakittaa mulle.
- Musta ei tuohon hommaan olisi, Tino tunnusti ja uskaltautui istumaan pöydän ääreen.
- Miksi ei? Eikö siivoaminen kiinnosta?
- Ei kun työskentelemään mutsin kanssa.
Rilla keskeytti hetkeksi työnsä ja katsoi Tinoa.
- Hmm, miten se nyt silleen? hän kysyi ja jatkoi työtään.
- Esim. siten, että äiti on katunut mun syntymääni varmaan alusta lähtien.
- Ei kai, Rilla sanoi epäuskoisena.
- Ihan varmasti. Mutta ei se mitään, pari kuukautta, niin mä olen 18 ja sitten se on adíos.
- Mitä sä meinaat tehdä?
- Ihan mitä mä haluan, Tino hymyili leveästi.
Rilla katsoi häntä aivan kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta päätti sittenkin pysyä hiljaa. Puhumisen sijaan hän taitteli viimeisen lautasliinan ja lähti jälleen keittiöön. Tino jäi miettimään mistä voisi vielä keskustella, tai miten voisi ehdottaa, että he voisivat puhua joskus muulloinkin. Tai “puhua”.

- Minkä ikäinen sä olet? Tino kysyi, kun Rilla palasi juomalasien kanssa.
- 15.
Jälleen Rillaa näytti kiinnostavan enemmän pöydän kattaminen kuin hän. Tino puraisi huultaan epävarmana.
- Äiti sanoi, että pidetään hiljainen hetki ennen ateriaa.
- Miksi? Tino ihmetteli.
- Etkö sä tiedä? ihmetteli puolestaan Rilla.
- Mitä?
- Arvi on kuollut.
- Kuka Arvi?
- Yksi vieraista, Rilla täsmensi.
- En ollut kuullutkaan, Tino sanoi.
Ja kuka hänelle edes olisi asiasta infonnut? Hän oli syönyt myöhäisen aamupalan ja skipannut lounaan, kun oli jälleen kerran haistanut lanttulaatikon.
- Minä luulin, että kaikki olivat jo perillä asiasta. Mutta nyt siis tiedät sinäkin.
- Mikä sille sitten tuli?
- Varmaan sydänkohtaus, äiti löysi sen tänään tuolta aitasta.
- Oho, aika rankkaa.
- Onneksi mä en sitä löytynyt, kuolleen näkeminen tuntuu aika ällöltä.
Tino nyökkäsi. Hän ei saanut päähänsä kuka vieraista oli ollut Arvi, nimestä päätellen toinen niistä papoista.

Rilla kantoi pöytään leivät ja levitteet ja Tino tajusi, että hänen aikansa alkoi käydä vähiin. Nyt tai ei koskaan.
- Tota, mulla on täällä tosi tylsää, mutta sun kanssa on ihan kiva jutella, niin voidaanko tehdä tämä vielä toistekin?
- Kyllä se käy, ei mullakaan täällä ihmeitä ole, Rilla nyökkäsi. Hän vilkaisi Tinoa, hymyili hieman ja lähti takaisin keittiöön.
Tino hymyili enemmän kuin hieman ja onnitteli itseään. Illalla hänen täytyisi vaan etsiä Rilla käsiinsä ja sitten pienen lämmittelyn jälkeen tyttö alkaisi varmasti olla valmis hänelle. Ei kai tämä ilman edes pientä kiinnostusta olisi ollut halukas jatkamaan juttua?

Tino kuuli eteisestä keskustelua ja nousi ylös pöydästä. Hän siirtyi tutkimaan salin seinustalle ilmakuvia ja näki sivusilmällä kuinka vanha pariskunta saapui saliin. Eli kupsahtanut oli se, jolla oli tukka jo melkein kokonaan jättänyt pään, Tino päätteli. Kepeät mullat sille ja seuraavaksi hänen ajatuksensa siirtyivät jälleen Rillaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti