Petteri istui autoon ja käänsi radiota vähän isommalle.
Rockilla jytisi Sentenced ja oudosti metalli rauhoitti hänen hermojaan. Autossa
alkoi olla jo niin lämmin, että Petteri riisui toppatakkinsa ja työnsi sen
takapenkille. Iiris tuli samalla, istui kartanlukijan paikalle ja käänsi
radiokanavaksi Novan. Petteri ojensi kätensä vaihtaakseen uudelleen kanavaa,
mutta Iiris napautti:
- Älä koske siihen. Mä en jaksa sitä örinäheviä, muutenkin
jo paha olo.
Ja hän ei jaksaisi Novan tekopirteitä juontajia, mainoksia
ja soittolista oli niin puhki kulunutta, että hänen lempiverkkaritkin olivat ehjät
siihen verrattuna, Petteri ajatteli, mutta ei vaihtanut kanavaa. Ei jaksanut
taas yhtä riitaa.
Petteri ajoi pikkukatuja pitkin Kustaa Vaasan tielle ja
pääsi aatonaaton iltapäiväruuhkaan Lahden moottoritielle. Molemmat pohjoiseen
vievät kaistat olivat täynnä ja pöllyävä lumi huolehti siitä, että matkavauhti
ei päässyt ainakaan reippaaksi. Tai muutama kamikaze-kuljettaja kyllä yritti
päästä kesänopeuksiin, mutta hyvin nopeasti vauhti hiljeni, kun tiellä ei
päässyt eteen tai sivulle hitaampien autojen takia. Typeriä riskejä muutaman
sekunnin takia, Petteri sadatteli mielessään. Pian hänen ajatuksensa ajautuivat
siihen uuteen projektiin. Ehkä pari päivää maaseudun rauhassa antaisi uusia ideoita
kuinka kehittää tilaajalle uusi verkkokauppasovellus, johon sekä kuluttajat
että asiakasyritys olisivat tyytyväisiä. Onneksi Teppo ei enää työskennellyt
heillä. Mies oli ollut napit vastakkain jokaisen muun paitsi pomon kanssa,
sitten tämä oli yllättäen lähtenyt uusien haasteiden perässä Tukholmaan, ja
kaikki olivat huokaisseet helpotuksesta. Tepon tilalle oli tullut Meeri.
Tappohauska tamperelainen. Jotenkin heidän juttunsa kävivät todella hyvin
yksiin ja aika usein hän ja Meeri nauroivat ääneen jutuille, joita muut eivät
pitäneet lainkaan hauskoina tai eivät edes tajunneet jutun vitsiä. Viime
aikoina he olivat alkaneet viestitellä myös työajan ulkopuolella. Ensin pelkkiä
työjuttuja, mutta hiljalleen viestit olivat muuttuneet vitseiksi, meemeiksi ja
arjen kuvailuksi. Petteri nautti Meerin tavasta nähdä maailma, tämän lasi oli
aina puoliksi täysi, kasvot aina aurinkoon ja suuttuneena hän vain tiuskahti
“himpskatti” ja oli heti sen jälkeen nauravainen oma itsensä.
Lusin suoran alussa Petteri tajusi, että he eivät olleet
sanoneet sanaakaan koko matkalla. Milloin ihmeessä tilanne oli luisunut tähän?
Petteri muisti heidän toiset treffinsä: he olivat käyneet piknikillä
Vattuniemessä ja sen jälkeen ajelleet ympäri kesäistä Uuttamaata niin, että
bensa oli melkein loppunut. Tankkaamisen ja öisen kaakaon jälkeen he olivat
ajaneet vielä rantaan katselemaan tyyntä ulappaa. Iiris oli kieltänyt ajamasta
Petteri enempää ja tuhlaamaan opintotukeaan bensaan, mutta Petteri ei ollut
halunnut viedä Iiristä vielä aamuneljältäkään kotiin. Eikä heidän välillään
ollut silloin ollut hiljaista hetkeä. Myöhemmin niitä toki oli tullut. Niitä
hetkiä, kun sai ajatella omiaan, eikä tarvinnut miettiä paniikinomaisesti, että
mitä sanottavaa keksisi. Petterin mielestä ne miellyttävät hiljaisuuden hetken
kertoivat suhteesta enemmän kuin syvällisten puhuminen tai vitsailu. Tämä ei
ollut millään tavalla miellyttävää hiljaisuutta. Totuuden nimissä Petteri oli
unohtanut osan matkaa, että Iiris oli edes kyydissä. Ja nyt kun hän jälleen
muisti Iiriksen, hän tajusi heidän olevan kuin nyrkkeilijät. Linnoittautuneina
omiin nurkkiinsa ja odottamassa seuraavaa hyökkäystä. Pitäisikö sanoa jotain
vai nauttia hetkestä, kun ei ollut riita päällä? Tai ainakin Petteri oli sitä
mieltä, että heidän välillään ei pitäisi nyt olla mitään kinaa. Heidän
välillään oli toki kylmyyttä ja etäisyyttä. Ja lapsi.
Niin, se lapsi, jota he eivät olleet vielä saaneet. Yritystä
takana kaksi vuotta, kummassakaan ei ollut mitään vikaa, mutta edes viime
keväänä alkaneet hoidot eivät olleet saaneet Iiristä raskaaksi. Hän oli alkanut
miettiä, että oliko kaikki vaiva todellakin sen arvoista. Ehkä heitä ei vain
ollut tarkoitettu vanhemmiksi. Tai häntä ei ollut tarkoitettu. Kun lapsi ei
ollut saapunut maailmaan sormia napsauttamalla, Petteri oli ehtinyt todella
miettiä, halusiko hän isäksi. Halusiko hän olla loppuikänsä vastuussa toisesta
ihmisestä? Valvoa öitä, vaihtaa vaippoja, syöttää soseita ja vahtia koko ajan,
että mukula ei vahingoittaisi itseään? Hän oli seurannut ja vähän kysellytkin
kavereilta ja veljeltä isähommista. Hän oli kuullut koliikista,
korvatulehduksista, jatkuvasta kiireestä, rahapulasta, huolesta ja
määrittelemättömälle tauolle jääneestä seksielämästä. Lapsen hymy, huuto “isä”
leikkipuistossa ja vatsan päälle nukahtanut vauva kuulemma tekivät kaikista miinuksista
mitättömiä. Petteri epäili asiaa, kaikki se muu kuulosti kammottavalta. Paitsi tauko seksistä. Heillä ei ollut spontaania seksiä viimeiseen pariin vuoteen.
Sopiva aika tarkistettiin kalenterista ja tikusta, eikä seksiä saanut harrastaa
liian usein, että sperman laatu ei kärsisi. Useamman kuin kerran Petteri oli
tuntenut itsensä pelkäksi siitosoriksi.
- Pysähdy seuraavalle huoltoasemalle, mun pitää päästä
vessaan, Iiris rikkoi hiljaisuuden ja Petteri hätkähti ajatuksistaan
nykyisyyteen. Hän oli ajanut autopilotilla ties kuinka monta kilometriä. Hän
huomasi tien varressa opasteen läheiselle huoltoasemalle ja valmistautui
kääntymään.
- Tarviiko sun käydä?
- Ei, mä vaan jaloittelen tässä pihalla hetken, Petteri
vastasi ja sammutti auton.
Hän nousi ylös, hengitti syvään raikasta pakkasilmaa ja
katseli saapuvia ja lähteviä autoja. Hän ei siis halunnut lasta, ainakaan ihan
vielä. Pitäisi kertoa Iirikselle. Hän oli lykännyt asiaa, kun luonto oli tehnyt
sen hänen puolestaan, mutta joskus se nalli saattaisi napsahtaa. Mutta miten
heidän avioliittonsa sitten kävisi, jos hän ilmoittaisi haluavansa ainakin
siirtää lapsen hankintaa, ehkä jopa jättää lisääntymisen kokonaan välistä? Ja
ihan rehellisesti, oliko sillä enää edes väliä? Petteri ei ollut ihan varma,
oliko hän muuttunut vai Iiris, mutta varmaa oli se, että heidän välinsä eivät
olleet entisellään. Eivätkä ne korjautuisi lapsella vaan kärjistyisivät
entisestään. Petteri huokaisi. Kun olisi joku jolle puhua, joku joka sanoisi
mitä pitäisi tehdä. Tai valaisi rohkeutta tekemiseen.
Iiris palasi ja he jatkoivat matkaa, edelleen puhumattomina.
Petteri tuijotti laskevan auringon kultaamaa hankea ja yritti olla
ajattelematta. Mutta kun he viimein kääntyivät pikkutielle, joka mutkitteli
suuren kuusikon lävitse ja lopulta saapuivat maatilan pihapiiriin, joka oli
kuin Suomi-filmistä, Petteri tiesi, että täällä pitäisi ottaa asia puheeksi ja
tehdä ratkaisuja. Enää hän ei jaksaisi pyristellä mukana Iiriksen unelman
jahtaamisessa.
3. luukku
3. luukku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti