2. luukku: Petteri

Petteri otti eteisessä odottavat laukut kannettavakseen ja lähti jo autolle. Iiris tulisi perässä, kun ehtisi. Auton luona hän nosti laukut peräluukkuun ja kiersi etupuolelle irrottamaan lämmitysroikan. Toyota hurahti pakkasesta huolimatta hyvin käyntiin ja Petteri otti takapenkiltä lumiharjan ja lähti puhdistamaan autoa lumesta. Helsinkiinkin oli saatu valkea joulu, ja tietenkin juuri silloin kun he viettäisivät joulua jossain keskellä korpea. Oli Iiris hänelle syyn tunnustanutkin. Vaimo ei halunnut olla joulupöydässä hänen perheensä kanssa, kun Piian ja Markon lapsi oli vain kuukauden ikäinen. Iiris oli myös kieltäytynyt lähtemästä katsomaan suvun uutta tulokasta, vedonnut flunssaan ja siihen, ettei halunnut tartuttaa pientä. Petteri oli havainnut, että “flunssa” oli sitä, kun tuli kylmästä pakkasilmasta sisään ja joutui kerran niistämään vuotavan nenän. Petteri viuhtoi terävin ottein lunta pois auton ikkunoilta. Iiris kieltäytyi, Iiris halusi, Iiris… Milloin häneltä oli lakattu kysymästä asioista?

Petteri istui autoon ja käänsi radiota vähän isommalle. Rockilla jytisi Sentenced ja oudosti metalli rauhoitti hänen hermojaan. Autossa alkoi olla jo niin lämmin, että Petteri riisui toppatakkinsa ja työnsi sen takapenkille. Iiris tuli samalla, istui kartanlukijan paikalle ja käänsi radiokanavaksi Novan. Petteri ojensi kätensä vaihtaakseen uudelleen kanavaa, mutta Iiris napautti:

- Älä koske siihen. Mä en jaksa sitä örinäheviä, muutenkin jo paha olo.

Ja hän ei jaksaisi Novan tekopirteitä juontajia, mainoksia ja soittolista oli niin puhki kulunutta, että hänen lempiverkkaritkin olivat ehjät siihen verrattuna, Petteri ajatteli, mutta ei vaihtanut kanavaa. Ei jaksanut taas yhtä riitaa.

Petteri ajoi pikkukatuja pitkin Kustaa Vaasan tielle ja pääsi aatonaaton iltapäiväruuhkaan Lahden moottoritielle. Molemmat pohjoiseen vievät kaistat olivat täynnä ja pöllyävä lumi huolehti siitä, että matkavauhti ei päässyt ainakaan reippaaksi. Tai muutama kamikaze-kuljettaja kyllä yritti päästä kesänopeuksiin, mutta hyvin nopeasti vauhti hiljeni, kun tiellä ei päässyt eteen tai sivulle hitaampien autojen takia. Typeriä riskejä muutaman sekunnin takia, Petteri sadatteli mielessään. Pian hänen ajatuksensa ajautuivat siihen uuteen projektiin. Ehkä pari päivää maaseudun rauhassa antaisi uusia ideoita kuinka kehittää tilaajalle uusi verkkokauppasovellus, johon sekä kuluttajat että asiakasyritys olisivat tyytyväisiä. Onneksi Teppo ei enää työskennellyt heillä. Mies oli ollut napit vastakkain jokaisen muun paitsi pomon kanssa, sitten tämä oli yllättäen lähtenyt uusien haasteiden perässä Tukholmaan, ja kaikki olivat huokaisseet helpotuksesta. Tepon tilalle oli tullut Meeri. Tappohauska tamperelainen. Jotenkin heidän juttunsa kävivät todella hyvin yksiin ja aika usein hän ja Meeri nauroivat ääneen jutuille, joita muut eivät pitäneet lainkaan hauskoina tai eivät edes tajunneet jutun vitsiä. Viime aikoina he olivat alkaneet viestitellä myös työajan ulkopuolella. Ensin pelkkiä työjuttuja, mutta hiljalleen viestit olivat muuttuneet vitseiksi, meemeiksi ja arjen kuvailuksi. Petteri nautti Meerin tavasta nähdä maailma, tämän lasi oli aina puoliksi täysi, kasvot aina aurinkoon ja suuttuneena hän vain tiuskahti “himpskatti” ja oli heti sen jälkeen nauravainen oma itsensä.

Lusin suoran alussa Petteri tajusi, että he eivät olleet sanoneet sanaakaan koko matkalla. Milloin ihmeessä tilanne oli luisunut tähän? Petteri muisti heidän toiset treffinsä: he olivat käyneet piknikillä Vattuniemessä ja sen jälkeen ajelleet ympäri kesäistä Uuttamaata niin, että bensa oli melkein loppunut. Tankkaamisen ja öisen kaakaon jälkeen he olivat ajaneet vielä rantaan katselemaan tyyntä ulappaa. Iiris oli kieltänyt ajamasta Petteri enempää ja tuhlaamaan opintotukeaan bensaan, mutta Petteri ei ollut halunnut viedä Iiristä vielä aamuneljältäkään kotiin. Eikä heidän välillään ollut silloin ollut hiljaista hetkeä. Myöhemmin niitä toki oli tullut. Niitä hetkiä, kun sai ajatella omiaan, eikä tarvinnut miettiä paniikinomaisesti, että mitä sanottavaa keksisi. Petterin mielestä ne miellyttävät hiljaisuuden hetken kertoivat suhteesta enemmän kuin syvällisten puhuminen tai vitsailu. Tämä ei ollut millään tavalla miellyttävää hiljaisuutta. Totuuden nimissä Petteri oli unohtanut osan matkaa, että Iiris oli edes kyydissä. Ja nyt kun hän jälleen muisti Iiriksen, hän tajusi heidän olevan kuin nyrkkeilijät. Linnoittautuneina omiin nurkkiinsa ja odottamassa seuraavaa hyökkäystä. Pitäisikö sanoa jotain vai nauttia hetkestä, kun ei ollut riita päällä? Tai ainakin Petteri oli sitä mieltä, että heidän välillään ei pitäisi nyt olla mitään kinaa. Heidän välillään oli toki kylmyyttä ja etäisyyttä. Ja lapsi.

Niin, se lapsi, jota he eivät olleet vielä saaneet. Yritystä takana kaksi vuotta, kummassakaan ei ollut mitään vikaa, mutta edes viime keväänä alkaneet hoidot eivät olleet saaneet Iiristä raskaaksi. Hän oli alkanut miettiä, että oliko kaikki vaiva todellakin sen arvoista. Ehkä heitä ei vain ollut tarkoitettu vanhemmiksi. Tai häntä ei ollut tarkoitettu. Kun lapsi ei ollut saapunut maailmaan sormia napsauttamalla, Petteri oli ehtinyt todella miettiä, halusiko hän isäksi. Halusiko hän olla loppuikänsä vastuussa toisesta ihmisestä? Valvoa öitä, vaihtaa vaippoja, syöttää soseita ja vahtia koko ajan, että mukula ei vahingoittaisi itseään? Hän oli seurannut ja vähän kysellytkin kavereilta ja veljeltä isähommista. Hän oli kuullut koliikista, korvatulehduksista, jatkuvasta kiireestä, rahapulasta, huolesta ja määrittelemättömälle tauolle jääneestä seksielämästä. Lapsen hymy, huuto “isä” leikkipuistossa ja vatsan päälle nukahtanut vauva kuulemma tekivät kaikista miinuksista mitättömiä. Petteri epäili asiaa, kaikki se muu kuulosti kammottavalta. Paitsi tauko seksistä. Heillä ei ollut spontaania seksiä viimeiseen pariin vuoteen. Sopiva aika tarkistettiin kalenterista ja tikusta, eikä seksiä saanut harrastaa liian usein, että sperman laatu ei kärsisi. Useamman kuin kerran Petteri oli tuntenut itsensä pelkäksi siitosoriksi.

- Pysähdy seuraavalle huoltoasemalle, mun pitää päästä vessaan, Iiris rikkoi hiljaisuuden ja Petteri hätkähti ajatuksistaan nykyisyyteen. Hän oli ajanut autopilotilla ties kuinka monta kilometriä. Hän huomasi tien varressa opasteen läheiselle huoltoasemalle ja valmistautui kääntymään.

- Tarviiko sun käydä?

- Ei, mä vaan jaloittelen tässä pihalla hetken, Petteri vastasi ja sammutti auton.

Hän nousi ylös, hengitti syvään raikasta pakkasilmaa ja katseli saapuvia ja lähteviä autoja. Hän ei siis halunnut lasta, ainakaan ihan vielä. Pitäisi kertoa Iirikselle. Hän oli lykännyt asiaa, kun luonto oli tehnyt sen hänen puolestaan, mutta joskus se nalli saattaisi napsahtaa. Mutta miten heidän avioliittonsa sitten kävisi, jos hän ilmoittaisi haluavansa ainakin siirtää lapsen hankintaa, ehkä jopa jättää lisääntymisen kokonaan välistä? Ja ihan rehellisesti, oliko sillä enää edes väliä? Petteri ei ollut ihan varma, oliko hän muuttunut vai Iiris, mutta varmaa oli se, että heidän välinsä eivät olleet entisellään. Eivätkä ne korjautuisi lapsella vaan kärjistyisivät entisestään. Petteri huokaisi. Kun olisi joku jolle puhua, joku joka sanoisi mitä pitäisi tehdä. Tai valaisi rohkeutta tekemiseen.

Iiris palasi ja he jatkoivat matkaa, edelleen puhumattomina. Petteri tuijotti laskevan auringon kultaamaa hankea ja yritti olla ajattelematta. Mutta kun he viimein kääntyivät pikkutielle, joka mutkitteli suuren kuusikon lävitse ja lopulta saapuivat maatilan pihapiiriin, joka oli kuin Suomi-filmistä, Petteri tiesi, että täällä pitäisi ottaa asia puheeksi ja tehdä ratkaisuja. Enää hän ei jaksaisi pyristellä mukana Iiriksen unelman jahtaamisessa.

3. luukku