6. luukku: Kati

Kati saapui pihaan ja hiljensi reippaan juoksun hölkän kautta kävelyksi. Hän voisi valehdella juoksevansa hyvän olon, oman ajan ja kirkkaampien ajatusten takia, mutta ne olisivat valheita kaikki. Hän juoksi pysyäkseen hoikkana ja että olisi edelleen haluttava miehensä silmissä. Kati oli nähnyt niin monta äitiä, jotka saivat lapsen tai lapsia ja katsoivat sen olevan oikeutus makkaroiden kasvattamiseen vyötärölleen. Hän oli inhonnut jo raskausaikaa, kun oli lihonnut 13 kiloa. Pelkkä ajatus siitä, että painaisi yli 60 kilogrammaa, puistatti Katia, eikä hän antaisi sen tapahtua ikinä.

Hän pysähtyi kuistille venyttelemään ja ihmettelemään hiljaisuutta. Aivan toista kuin Helsingissä. Lenkillä hän oli hiljaisuuden sijaan kuunnellut Jari Sarasvuon puheohjelmaa. Hän ei niin välittänyt musiikista, mutta podcastit tekivät juoksemista edes etäisesti mielenkiintoista hommaa. Kati vaihtoi venytyksen kohteeksi etureiden ja otti tukea jykevästä kaiteesta. Taivaalla näkyi vielä muutama myöhäinen tähti, mutta taivaanranta alkoi vaaleta ja pian päivä voittaisi.

Kati sai venyttelyn tehtyä ja lähti sisälle. Pitkä käytävä oli vielä hämärä, mutta ruokapöydän suunnalta kuului hiljaista puheensorinaa. Lenkille lähtiessään hän oli ollut lähes varma, että kaikki nukkuivat. Kati otti huoneestaan pyyhkeen ja joutui hetkeksi miettimään kylpyhuoneen sijaintia. Emännältä hän oli sitä eilen kysynyt, mutta suuri, vieras talo aiheutti hetkellisen epävarmuuden. Käytävää eteenpäin ja… Kati löysikin helposti oven, jonka ovessa luki “Sauna”.

Pikaisen suihkun jälkeen hän palasi huoneeseensa. Kati föönasi olkapäille ulottuvat vaaleat hiuksensa, kaivoi sen jälkeen meikkipussin esiin ja alkoi ehostaa itseään. Hän ei ollut ikinä ilman meikkiä, ja miksi pitäisi olla? Itsestään huolehtiminen joka osa-alueella oli Katille itsestäänselvyys. Hän lisäsi vielä marjanpunaista huulilleen ja pukeutui mustiin housuihin sekä kermanväriseen mohairneuleeseen. Nyt hän oli valmis ihmisten ilmoille ja lähti etsimään aamupalaa. Pitkän ruokapöydän ääressä istui jo muutamia vieraita. Kati ei muistanut vielä nimiä, mutta nyökkäsi huomenet kaikille. Tino ei tietenkään ollut vielä pöydässä, Kati arveli, että poika saattaisi herätä ehkä lounaalle. Mutta hän ei jaksanut välittää. Jarmo saapuisi iltapäivällä ja saisi halutessaan vääntää pojan kanssa, Kati ei siihen enää ryhtyisi.

Hän istui vanhemman miehen viereen ja otti kaksi kauhallista kaurapuuroa, keitetyn kananmunan, joulunpunaisen omenan ja kupillisen mustaa kahvia. Kaukana olivat ne vuodet, kun saattoi syödä mitä halusi ja niin paljon kuin halusi ja silti pysyi samankokoisena. Nykyisin se vaati työtä ja jatkuvassa pienessä nälässä olemista.

- Olitko sinä poikasi kanssa kaksin täällä?

Katin vieressä istuva vanhempi mies kysyi. Kati vähän kavahti miehen suorapuheisuutta, mutta vastasi silti.

- Me tulimme kahdestaan, mutta mieheni saapuu tänään iltapäivällä. Hänellä oli työkiireitä, Kati selitti.

- Onpas ikävää, että joutuu joulunakin työskentelemään. Mutta toisaalta onhan se hyvä, että on työtä. Varsinkin näinä aikoina.

- Niin, Kati sanoi ja otti uuden lusikallisen puuroa.

- Me ollaan emännän kanssa jo eläkkeellä. Tai kyllä autetaan poikaa tilan hommissa aina kun tarve vaatii, mutta onhan se stressi vähentynyt. Tietysti ikänsä viljelleenä sitä murehtii, että millainen on Suomen maatalouden tulevaisuus. Ei kovin valoisalta nyt näytä, tuottajahinnat vaan laskevat ja kulut kasvavat. Pojallakin on jo poika, vaikka Roope on vasta puoli vuotta vanha, niin olen miettinyt, että onko hänelle enää mitään jäljelle.

Kati ei osannut tuohon vuodatukseen vastata mitään.

- Niin tosiaan, minä olen Kalevi ja minun vaimoni on Maire tässä.

- Me tapasimmekin eilen kirjastossa, Maire totesi.

Kati nyökkäsi ja muisti tuon itkeneen vanhemman naisen eiliseltä.

- Minä olen Kati, hän sanoi, ja sai miehen hymyilemään tyytyväisenä

- Hauska tavata.

Kati vain nyökkäsi. Hän ei ollut ikinä viihtynyt vieraiden ihmisten kanssa ja small talk ei oikein sujunut häneltä. Hänen hiljaisuutensa ei kuitenkaan näyttänyt viereistä miestä hidastavan, vaan tämä puhutteli tuttavallisesti häntä aina kahviin asti. Silloin pöytään saapui istumaan heitä vastapäätä nuorehko mies, ja Kalevi alkoi jututtaa tätä. Kati huokaisi henkisesti helpotuksesta ja joi kahvinsa loppuun.

- Hei, oliko täällä rekiajelusta kiinnostuneita? Ensimmäinen kyyti on kymmeneltä ja jos kiinnostuneita on liikaa yhdeksi kyydiksi, niin tuntia myöhemmin lähtee seuraava, Hanna tuli esittelemään pöydän päähän.

Kati ei aikonut lähteä hevosen kyytiin. Hän pelkäsi moisia otuksia.

- Lounas on kello 12, ne jotka haluavat jouluaaton hartaukseen kirkkoon voivat ilmoittautua minulle. Hartaus alkaa kolmelta ja tarvittava kyyti sinne lähtee puoli kolmelta.

Kati hymyili pakotetusti. Nämä aktiviteetit… Eivät olleet ihan sitä, mitä hän olisi valinnut. He olivat halunneet lähteä jonnekin pois jouluksi. Jokavuotinen hössötys ja kiire olivat saaneet heidät miettimään, että voisiko joulun viettää sittenkin toisin. He olivat harkinneet ulkomaita. Hetken. Mutta Tinon vuoksi sellainen ei tulisi mieleenkään, poika kun oli ongelmissa jo kotimaassa, saati sitten jossain Thaimaassa, Pariisissa tai Miamissa. Siksi he olivat valinneet tämän paikan keskeltä metsää. Mutta ensi vuonna he voisivat Jarmon kanssa lähteä minne haluaisivat, Tino olisi silloin 18-vuotias ja heillä ei olisi enää mitään velvollisuutta huolehtia hänestä.

Kati kiitti aamiaisesta ja lähti huoneeseensa. Hän voisi lukea tai tarkistaa maailman tapahtumat pädiltä tai… Istua vain ikävöimässä Jarmoa. Jarmo oli ainut mies, jota hän oli ikinä rakastanut, ja tulisi ikinä rakastamaan. Jo ensikatseesta Kati oli tiennyt, että tulisi viettämään loppuikänsä miehen kanssa. Ja tässä sitä mentiin kohti ikuisuutta, hän hymyili haikeasti. Kati kaivoi puhelimensa esiin ja napsautti sen päälle, niin että taustakuva näkyi. Siinä hän ja Jarmo seisoivat sylikkäin Kaivopuistossa. Molemmat hymyilivät kameralle ja Kati tunsi kaipuun värähdyksen sisällään. Enää muutama tunti, ja he voisivat olla taas sylikkäin.

Ikävä alkoi olla liikaa, joten Kati tiesi, että hänen täytyisi kehitellä jotain tekemistä. Hän kaivoi laukustaan tuoreimman Finlandia-palkitun romaanin ja katsoi ympärilleen. Huoneessa oli vain sänky tai korkeaselkäinen tuoli, joissa voisi lukea. Kumpikaan ei houkuttanut, ja Kati muisti kirjastohuoneen mukavat nojatuolit. Hän voisi mennä sinne lukemaan ja odottamaan. Kati siis suuntasi kulkunsa kirjastoon ja onnekseen löysi sen tyhjänä. Hän istui lähelle ikkunaa ja etsi kirjanmerkin avulla oikean sivun. Kati syventyi lukemaan. Muutamaa sivua myöhemmin hän totesi tyytyväisenä, että tämähän oli mukava tapa viettää joulua. Edellisvuosina vielä tähän aikaan hän oli ollut paketoimassa viimeisiä lahjoja, Jarmo puolestaan oli kaupassa etsimässä jotain sellaista, mitä oli unohdettu ostaa ja siivouskin oli ollut vähän niin ja näin. Kyllä, tulevinakin vuosina he viettäisivät joulut pois kotoa. 

Samassa ovi avautui ja sisään tuli nainen, jota Kati ei muistanut aikaisemmin nähneensä. Kati hymyili pakotetusti ja nyökkäsi.

- Hei, nainen sanoi.

- Hei, Kati vastasi ja toivoi, että tulija ei olisi taas joku höpöttäjä.

- Onpas täällä kirjoja, nainen sanoi ja Kati tajusi, että vuorossa saattaisi olla taas vähän tyhjän puhumista.

Hän vain äännähti ja jatkoi lukemista.

- Minä olen Iiris, nainen esitteli itsensä.

Kati kohotti katseensa ja katsoi odottavan näköistä naista hyllyn edessä.

- Minä olen Kati.

- Hauska tutustua.

Jälleen Kati vain hymyili pienesti. Häntä ei kiinnostanut tutustua yhtään sen enempää, toivottavasti Iiris tajuaisi hänen elekielestään viestin. Ja ehkä tajusikin, tai ainakin hän sanoi:

- Ai niin, se rekiajelu! Minun täytyy nyt lähteä, Iiris sanoi ja kiiruhti pois huoneesta.

Siunattu hevosajelu sittenkin, Kati ajatteli ja painoi katseensa takaisin kirjan sivuille.

7. luukku