19. luukku: Maire

Maire tuijotti kattoon. Ei nähnyt mitään, mutta tuijotti silti. Hän oli yrittänyt nukkua, mutta uni kiersi hänet kaukaa tänä yönä. Lopulta hän oli antanut periksi ja päättänyt olla silmät auki. Näin eivät mielikuvatkaan päässeet aivan niin vahvasti iskemään. Hän oli alkuyöstä ehtinyt silmät kiinni jo nähdä sairaalan huoneet, itsensä kaljuna ja Kalevin ilmeen, kun tälle viimein selviäisi hänen sairautensa. Joskus kahden jälkeen hän oli päässyt ensin saattohoitoon ja sitten omiin hautajaisiinsa asti. Siinä vaiheessa hän oli käynyt vessassa itkemässä ja päättänyt sen jälkeen ihan vain valvoa silmiään ummistamatta.

Hän oli luullut, että tällä lomalla kertominen onnistuisi. He saisivat olla kahden ilman nuoremman polven häiriöitä. Mutta ei hän ollut saanut kakaistua sanoja ulos. Varsinkaan sen jälkeen, kun heille oli kerrottu Arvin kuolemasta. Kalevi oli ottanut sen raskaasti, eikä hänenkään suhtautumisensa ollut mennyt niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Hän oli eilen ensimmäistä kertaa itkenyt Kalevin nähden. Siis noin muuten vaan, hautajaisia Maire ei tähän laskenut. Maire ei tosin uskaltanut luottaa siihen, että Kalevi siitäkään kohtauksesta tajuaisi, että kaikki ei ollut normaalisti. Kalevi oli kova puhumaan ja halusi aina keskustella. Sen takia hän ei ollut hiljainen tarkkailija, kuten Maire, joka tajusi hyvin ihmisten sanattomia viestejä. Kaleville piti asiat vääntää rautalangasta ja sen jälkeen vielä pari kertaa varmistaa, että olihan mies varmasti ymmärtänyt.

Mairen selkään alkoi sattua ja hän kääntyi kyljelleen. Ajatukset pyörivät samoja ratoja. Maire tiesi, että hänen pitäisi kertoa sairaudestaan Kaleville, mutta ei tiennyt mistä saisi rohkeutta siihen. Hän oli rakastunut Kaleviin heti ensi silmäyksellä, tahtonut papin edessä olla uskollinen ja rakastaa niin myötä- ja vastoinkäymisissä. Maire oli ollut tukena ja tehnyt kaikkensa Kalevin eteen. Siksi kai tämä olikin niin vaikeaa: tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tuottaisi Kaleville pettymyksen. Maire koki sairautensa nimenomaan epäonnistumisena, hänen vartalonsa ei kestänyt kaikkea ja sen vuoksi hän ehkä joutuisi lähtemään täältä ennen Kalevia. Juuri kun hänen mielensä oli valumassa siihen kriittisen pisteeseen, jonka jälkeen tulisivat myös kyyneleet, Kalevi yski. Siitä yskimisestä Maire tiesi, että kello oli kaksikymmentä yli neljä. Kalevi olisi unen ja valveen rajamailla vielä kymmenen minuuttia ja sitten puoli viideltä nousisi vessaan. Maire alkoi matkia nukkujan hengitystä, sillä hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan Kalevia. Tutun aikataulun mukaisesti Kalevi nousi vessaan, mutta koska ei oltu kotona, tämä palaisi vielä takaisin sänkyyn odottamaan, että Hanna heräisi. Nyt olisi Mairelle se hetki puhua. He olisivat kahden. Mutta Kalevin palatessa hän makasi silmät kiinni, ei aukaissut niitä ja alkanut puhua, vaan teeskenneltyään tarpeeksi kauan hän viimein nukahti.

Maire heräsi hätkähtäen. Oliko hän muka nukkunut? Silmien aukaisu varmisti asian, sillä huoneessa täysi pimeys oli vaihtunut harmauteen. Kalevi ei ollut enää hänen vieressään, joten aamupalaa olisi varmasti jo tarjolla. Ajatus ruuasta ellotti Mairea, mutta sänkyyn hän ei voinut enää jäädä. Hän kapusi hitaasti ylös. Selkä ei ollut vuosien navetassa työskentelyn jälkeen mitenkään vetreä, joten liikkeet olivat hitaita ja varovaisia. Maire pukeutui, kampasi hiuksensa ja lähti etsimään miestään.

Kalevi istui salissa vähän orvon näköisenä. Niin tietysti. Hän oli nukkunut, Arvi ikiunessa, Hanna töillään ja loput olivat joko liian etäisiä tai niin nuoria, että heidän kanssaan olisi helposti saanut juttua aikaiseksi.

- Huomenta, Kalevi toivotti.

- Huomenta, Maire vastasi.

- Siellä on vielä aamupalaa tarjolla.

Maire nyökkäsi ja lähti edes katsomaan aamiaista. Hän joi lasillisen appelsiinimehua, mutta ei edes harkinnut syömistä.

- Huomenta, Rilla toivotti tullessaan keittiöstä. Maire katsoi kuinka tyttö alkoi kerätä likaisia lautasia pois pöydästä.

- Joko kaikki muut ovat syöneet?

- Ei ihan vielä.

- Jotenkin nukutti tänä aamuna liian pitkään.

- Monet kehuvat, että täällä saa hyvät yöunet, Rilla sanoi.

Hänen yöunensa olivat olleet kaukana hyvistä, mutta ei Maire alkaisi aiheesta tytölle avautua. Hän vain hymyili ja nyökkäsi, jätti mehulasin paikalleen ja lähti takaisin Kalevin luo.

- Sinulla ei kovin iso nälkä ollutkaan, Kalevi virkkoi, kun hän tuli takaisin saliin.

- Kuinka niin?

- Ethän sinä viipynyt kuin pari minuuttia, ei siinä ajassa ehd syömään puuroa, sämpylää ja juomaan kahvia.

- Ajattelin, että lounas on niin lähellä, että turha syödä napaansa täyteen, Maire selitti.

- Se on kyllä totta. Kohta päästään taas hevosen kyytiin, Kalevi virkkoi.

- Ai rekiretki järjestetään jälleen?

- Juu, tuossa aamupalalla puhuttiin aiheesta, eikä kenelläkään ollut asiaan suurempia vastaansanomisia. Ja tuskin Arvi pahakseen pistää, jos tuolta pilven reunalta kurkkaa.

- Kyllähän tapaninpäivä ja rekiajelu kuuluvat yhteen, tai eihän minulla siitä ole kokemusta.

- Niin kun et antanut minun ostaa sitä hevosta, Kalevi letkautti.

- Miten sinä olisit ehtinyt hevosen hoitaa ja ajaa, kun navetta täynnä lypsäviä ja peltohommat siihen päälle? Maire pudisti päätään.

- Kyllä minä jotain olisin keksinyt, Kalevi mutisi.

Väisäsen Antti naapurista oli viimeisen 30 vuotta yrittänyt myydä Kaleville sinä vuonna syntyneen suomenhevosen, ja yhtä monta vuotta Kalevi ja Maire olivat käyneet asiasta keskustelua.

- Toisaalta minä olen nyt eläkkeellä, että olisi aikaa hevosta laitella.

Maire läimäisi kevyesti Kalevin käsivartta.

- Tuon ikäisenä sinä varmaan voitkin lähteä hevosten kanssa puljaamaan.

Kalevi suipisti suutaan ja Maire tiesi, että suuri hevoskeskustelu jatkuisi vastakin.

- Mihin aikaan se ajelu on?

- Tunnin päästä lähtö.

- Minä taidan käydä soittamassa Arille sillä aikaa.

- Kerro terveisiä, Kalevi sanoi ja alkoi selata sivupöydällä olevaa vieraskirjaa.

Kotona joulu oli kuulema sujunut hyvin. Maire vähän epäili asiaa, mutta ei tavoittanut Arin äänestä tai rivien välistä kritiikkiä uutta järjestelyä kohtaan. Mutta Maire tiesi, että joulusta oli jäänyt varmasti jotain puuttumaan, kun hän ei ollut sitä tekemässä. Puhelun jälkeen Maire pukeutui toppavaatteisiin ja lähti pihalle käyskentelemään ennen ajelua.

Kalevi halusi jälleen ajaa, Lauri istui yksin keskimmäisellä pukilla ja Maire asettautui Venlan kanssa takimmaisille paikoille. Päivä oli tasaisen harmaa, joten maisemat eivät olleet ihan niin häikäisevät kuin aaton auringonpaisteessa. Eikä Maire olisi muutenkaan päässyt aivan huolettoman ihastelun tilaan. Venla teki sitä kyllä hänenkin edestään. Nainen katseli silmät pyöreinä ympärilleen ja mutisi välillä kuinka kaunista ja ihanaa kaikki oli. Maire ynähteli vastaukseksi, hänelle Venla oli jäänyt vähän vieraammaksi. Nainen ei ollut aiemmin juurikaan viihtynyt muiden mukana, vaan oli hautautunut omiin oloihinsa. Tietysti Maire olisi nyt voinut tutustua Venlaan paremmin, mutta hänen tuulensa turhaan jutusteluun oli täysin tiessään.

Ajelun jälkeen Kalevi jäi jututtamaan Paulia ja taputtelemaan Lippoa. Maire seurasi sivusta miesten ilmeitä, ne olivat sen verta innostuneita, että eiköhän Kalevi saisi Paulilta runsaasti uusia ideoita hevosen hankkimiseen ja omistamiseen.

- Mitä nyt? Kalevi kysyi, kun tämä viimein käveli Mairen luo.

- Ei mitään, Maire vastasi.

- Kyllä sinulla nyt jotain on, kerro pois, Kalevi suostutteli.

Maire hätkähti. Oliko Kalevi sittenkin tajunnut, että hänessä ei ollut kaikki kunnossa?

- Minä. Minulla on, Maire tapaili, mutta ei saanut lausetta aikaiseksi.

- Mitä?

- En halunnut pilata sinun jouluasi, Maire sai sanotuksi.

- Pilata minun jouluani?

- Koska minulla on…

Maire katsoi Kalevia silmiin. Ei, hän ei voisi kertoa. Ei millään.

- Minulle tehdään vuoden alussa pieni operaatio.

- Siis sairaalassa?

- Niin, Maire nyökkäsi.

- Mikä operaatio?

Maire laski katseensa Kalevin harteille. Niin, mikä operaatio?

- Naisten vaivoihin liittyvää, ei mitään vakavaa.

- Varmasti? Kalevi vain varmisti, hän oli sillä tavalla hyvin vanhanaikaisen häveliäs, että pelkkä viittaus naisten vaivoihin sai tämän perääntymään.

- Ihan varmasti, Maire sanoi.

Mairen antama selitys oli kehno kompromissi kertomisen ja kertomattomuuden välillä, mutta muuhun hän ei pystyisi. Niin. Hän joko selviytyisi, jolloin hän oli tehnyt oikein säästämällä Kalevia huolelta. Jos Maire taas kuolisi, ei hän olisi täällä kantamassa jälkiseurauksia tai ylipäätään tietäisi asiasta mitään.