Iiris seisoi talon nurkalla odottamassa. Perkeleen Petteri
saisi alkaa raahata rupista persettään aamiaiselle, että hän pääsisi
hakemaan tavaransa mökistä ja lähtemään täältä helvettiin. Iiris ei ollut
pelkästään vihainen, hän oli täynnä valkohehkuista raivoa. Nyt hän ymmärsi
niitä, jotka pikaistuksissaan puukottivat puolisoaan. Jos hän nyt saisi veitsen
käteensä ja Petterin kosketusetäisyydelle, hän ei epäröisi hetkeäkään. Se
helvetin paskiainen oli parilla sanalla saanut tuhottua hänen suurimman unelmansa.
Iiris oli lapsesta lähtien tiennyt, että hän halusi äidiksi.
Hän oli hoivannut innokkaasti pienempiä serkkujaan, ollut MLL:n lapsenvahtina
teini-ikäisenä ja päässyt kahden kummilapsen myötä näkemään vielä paremmin
lapsiperhe-elämää. Hän halusi lapsia ja perheen. Vuosia sitten hän oli tavannut
Petterin, rakastunut nopeasti, suunnitellut jo ennen heidän häitään lasten
nimiä ja miettinyt miten heidän piirteensä yhdistyisivät uudessa ihmisessä.
Häiden jälkeen hän oli jättänyt ehkäisyn pois, mutta malttamattomasta
odotuksesta huolimatta odotus ei ollut koskaan alkanut. Ja nyt se helvetin
kyrvän puolikas oli päättänyt, että hän ei halunnutkaan isäksi. Oli tiennyt
asian jo kuukausia, mutta silti ollut mukana yrittämässä. Milloin Petteristä
oli tullut tuollainen tuuliviiri ja nahjus?
Samassa mökin ovi avautui, ja Petteri astui sieltä ulos.
Iiris oli jo luullut, että hänen vihansa ei voisi enää kasvaa, mutta kuinka
väärässä hän olikaan. Pienen pieni järjen ääni
oli vielä kuultavissa kaiken vihan alla ja Iiris tajusi, että ei hyökkäyksellä
ja sitä seuraavalla riidalla olisi mitään vaikutusta mihinkään. Hän ei saisi
huutamalla Petteriä muuttamaan mieltään. Ja jos saisikin, haluaisiko hän enää
miestä itselleen ja lapsensa isäksi? Iiriksestä tuntui lähes uskomattomalta
kuinka äkkiä hänen avioliittonsa oli voinut romahtaa.
Petteri harppoi sisälle isoon taloon, Iiris odotti ja laski kymmenen. Vasta
sen jälkeen hän uskaltautui liikkeelle ja kiiruhti mökkiin. Hetken hän
harmitteli pedanttia luonnettaan, joka oli purkanut kaikki matkatavarat
kaappeihin ja lipastoon, mutta alkoi sitten ripeässä tahdissa pakata omaa
laukkuaan. Hänen suunnitelmansa eivät olleet vielä ihan selvät, mutta varma hän
oli siitä, että hänen pitäisi päästä kauas Petteristä. Iiris kävi vessassa
hakemassa kaikki tarvittavat toilettilaukkuunsa, sitten puuttuivatkin
enää likaiset vaatteet. Ne hän sulloi muovipussissa kasan päällimmäiseksi ja
sulki sitten sinisen matkalaukun. Iiris kiirehti mökistä ulos. Tähän asti hän
oli suunnitelmissaan päässyt: hae tavarasi Petterin huomaamatta. Nyt hän
tarvitsisi uuden suunnitelman, ja paikan missä kehittelisi sen.
Iiriksen vaihtoehdot olivat vähissä, joten pian hän istui
hevostallin käytävällä matkalaukkunsa päällä selaamassa juna- ja bussiaikatauluja.
Auto oli Petterin nimissä, joten siihen hän ei voisi koskea. Lähimmästä
kaupungista lähti junia Helsinkiin, vaikka oli tapaninpäivä. Iiris oli tiedosta
iloisesti yllättynyt ja pitempiä pohtimatta osti lipun junaan ja tilasi taksin
Valamäkeen. Helpottuneena poispääsystä hän venytteli niskojaan, ne olivat
täysin jumissa salin sohvalla vietetystä viime yöstä. Tallin ovi avautui, ja
yllätettynä Iiris kohotti katseensa. Mies seisoi hevosen kanssa tallin ovella.
- Päivää, tämä vain sanoi. Aivan kuin olisi täysin normaalia,
että tallista löysi tuntemattomia naisia kököttämässä matkalaukkujensa päällä.
Iiris vastasi tervehdykseen, ja mies talutti hevosen hänen ohitseen.
Iiris tunnisti miehen Pauliksi, joka oli ohjannut heidän
rekiretkeään toissapäivänä. Se oli ollut vasta toissapäivänä. Jälleen Iiris sai
ihmetellä kuinka nopeasti maailma voi muuttua.
Iiris tarkkaili sivusilmällä kuinka mies kiinnitti hevosen
seinää ja alkoi harjata tätä. Kauankohan se taksin tulo kestäisi? Pitäisikö
puhua jotain? Tuskin. Hän ei ollut juttutuulella, eikä vaikuttanut olevan
Paulikaan, sillä hiljaisena tämä valjasti hevosen ja talutti sen kohta ulos.
Jännittyneenä Iiris kuunteli kuinka pihalta kantautui puheensorinaa talliin
asti. Toivottavasti retkeläiset ehtisivät lähteä ennen taksin tuloa, hän ei
halunnut näyttäytyä tässä tilassa yhtään kenellekään. Joku kävi sulkemassa
tallin oven, mutta ei onneksi vilkaissut sisään.
Minuutit matoivat eteenpäin ja lopulta Iiris uskaltautui
kurkkaamaan tallin ovesta. Hevonen ja kyytiläiset olivat lähteneet, ja piha oli
muutenkin tyhjä. Iiris tarkisti kännykästä soittoajan taksikeskukseen, hän oli
odottanut kyytiä nyt 22 minuuttia. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä asti
taksi tulisi, joten hän ei tiennyt oliko aikaa mennyt jo paljon vai vähän.
Hänen siinä kuikuillessaan pihalle taksi viimein tuli. Iiris otti
matkalaukun ja lähti ylittämään pihaa.
- Päivää, kuski sanoi, kun nousi auttamaan Iiristä laukun
kanssa.
- Hei, Iiris vastasi ja luovutti tavaransa kuskin
nostettavaksi.
Iiris istui taksin takapenkille ja antoi kuskille ohjeet
minne pitäisi ajaa. Auto nytkähti liikkeelle, ja Iiris vilkaisi taakseen,
kukaan tuskin oli huomannut hänen lähtöään. Hän nojasi kunnolla penkkiin, mutta
ei rentoutunut. Ei tässä mielentilassa. Nyt ei tarvinnut enää miettiä, miten
välttyisi kohtaamasta Petteriä ja kuinka pääsisi pois tilalta, joten ajatukset täyttivät
vauva ja avioliitto. Iiris huokaisi. Hän halusi lapsen, siitä hän ei tinkisi.
Petteri ei haluaisi isäksi, joten yhtälö oli sitä myöten selvä. Iiris tuijotti
lumista maisemaa. Hän oli tullut tänne vasta kolme päivää sitten, joulumielellä
ja toiveikkaana, mutta joutui lähtemään salaa yksin, hajonnut avioliitto
takanaan. Viha alkoi vaihtua lamaannukseen. Mitä he olivat oikein tehneet? Kun
eroon liitettiin etuliite avio, siitä tuli järkyttävän iso juttu. Ainakin
hänelle. Iiris oli aina uskonut, että menisi vain yhden kerran naimisiin. Hän
oli luullut Petterin tapaamisesta lähtien, että tässä olisi nyt se mies, jonka
kanssa viettäisi elämänsä loppuun asti. Mitä hän nyt tekisi?
Junamatkakin taittui jonkinlaisessa usvassa. Mitä oli
tapahtunut? Mitä tapahtuisi tulevaisuudessa? Miten hän selviäisi tästä
kaikesta? Vastauksia ei löytynyt. Lopulta Iiris keskittyi vain hengittämään.
Muiden matkustajien virrassa hän poistui junasta ja käveli laitureilta
rautatieasemalle. Siellä hän koukkasi virrasta ja etsi istumapaikan. Hän oli
ajatellut menevänsä kotiin, mutta nyt kun koti oli enää parin kilometrin
päässä, Iiris alkoi epäröidä. Pystyisikö hän nyt menemään asuntoon, jonka
seinillä oli heidän hääkuvansa, makuuhuoneessa yhteinen parisänky, Petterin
golfbägi eteisen nurkassa ja hänen raskaustestivarastonsa vessan kaapissa?
Muistoja ja uskomuksia asunto täynnä. Iiris ei voinut edes mennä ja tyhjentää
raivoissaan Petterin tavaroita rappukäytävään, asunto kun oli puoliksi hänen ja
puoliksi Petterin. Mitä hän tekisi?
Neuvottomana Iiris kaivoi puhelimen esiin. Hän oli pitänyt
sitä äänettömällä, mutta kukaan ei ollut laittanut viestiä tai soittanut. Hän
valitsi siskonsa puhelinnumeron ja nosti luurin korvalleen. Iiris odotti
Orvokin vastausta, puhelimen tasaista tuuttausta kuunnellessaan hän katsoi matkalaukkuaan.
Niin. Miksi hänen täytyisi mennä kotiin? Iiris lopetti puhelun ja aukaisi
matkalaukun, tunnusteli sen sisätaskua ja passi oli siellä, missä hän sitä aina
piti. Hänellä oli passi, luottokortti, matkalaukku ja lomaa tammikuun
kuudenteen päivään asti. Seuraavaksi hän haki katseellaan aikataulut, I-juna
lentokentälle lähtisi neljän minuutin kuluttua. Iiris nousi, otti
matkalaukkunsa ja lähti takaisin laitureille. Se, että hänellä ei enää ollut
avioliittoa, tarkoitti myös sitä, että hän ei ollut enää tilivelvollinen yhtään
kenellekään ja saisi tehdä mitä halusi. Iiriksen kävellessä hänen puhelimensa
soi. Hän pysähtyi vastaamaan siskolleen.
- Moi, olit soittanut, mutta olin just ottamassa loppukiriä
lenkillä enkä viitsinyt soittaa. Oliko sulla tärkeetä? Orvokki kysyi edelleen
hengästyneenä.
- Oli, mutta ei ollut enää. Minä olen matkalla
lentokentälle, palaan vuoden alussa.
- Mitä? Sunhan piti olla jossain korvessa viettämässä
Petterin kanssa tunnelmajoulua.
- Niin piti ja olinkin, mutta tuli vähän juttuja ja mun
täytyy nyt lähteä miettimään asioita.
- Voisitko olla yhtään salaperäisempi, Orvokki tuhahti
turhautuneena.
- Anteeksi. Mä soitin sulle, kun en tiennyt, että mitä
tehdä. Mutta nyt keksin. Tiedät sitten, että olen hengissä.
- Mitä? Eikö kukaan muu tiedä sun lähdöstäsi?
- Ei.
- Iiris hemmetti, ala nyt selittää, isosiskon ääni alkoi
kohota.
- Ei ehdi, mun juna lähtee. Laitellaan viestiä, Iiris sanoi
ja lopetti puhelun odottamatta enää Orvokin vastausta.
Iiris työnsi kännykän laukkuunsa ja astui junaan.
Ihana kalenteri, kiitos kun kirjoitat! Aamuisin aina kiva avata uusi luukku ja jännittää mitä sattuu.
VastaaPoistaVoi kiitos! Kai sitä pitäisi itsensä takia kirjoittaa, mutta aika paljon minuun vaikuttavat te lukijat :) Minua vähän harmittaa, että aikataulutus ei ole oikein toiminut, mutta kiva kuulla, että tästä silti on iloa!
Poista