Kotimatka eteni tasaista vauhtia Jarmon istuessa ratin takana. Kati keskittyi tuijottamaan tuulilasista taivaanrantaan. Vaikka hän toisteli itselleen, että tämä oli viimeinen ankea joulu, hänen mielialansa ei kääntynyt nousuun. Osasyyllinen oli tietysti takapenkillä murjottava Tino. Pojan kuulokkeet olivat niin kovalla, että Kati saattoi kuulla vaimean musiikin etupenkille radionkin yli. Jarmo oli huomauttanut asiasta alkumatkalla, mutta Kati ei aikonut sanoa mitään. Aivan sama.
Kati oli luullut, että Tinon toilailut jäisivät päihteiden
väärinkäyttöön, näpistelyyn ja tappeluihin. Tänään julki oli tullut se
mahdollisuus, että tulevaisuudessa heidän poikaansa saatettaisiin syyttää myös
raiskauksesta. Kati puristi varovasti nenänvarttaan, hän ei ollut ihan varma,
oliko tulossa migreeni vai johtuiko epämääräinen pään juiliminen Tinosta. Hän
oli luullut, että raahaamalla poika keskelle korpea, tämä ei yksinkertaisesti pystyisi
löytämään hankaluuksiin. Nyt oli selvää, että vaikka Tinon sulkisi yksin
pehmustettuun huoneeseen, tämä voisi aivan hyvin syyllistyä pahoinpitelyyn tai
kavallukseen. Kun arki alkaisi, pitäisikö hänen ottaa yhteyttä
sosiaaliviranomaisiin? Ehkä Tinon saisi sijoitettua takaisin laitokseen. Harmi,
että tyttö tai tämän äiti eivät olleet halunneet tehdä ilmoitusta tapahtuneesta,
silloin olisi ollut helpompi osoittaa, että poika tarvitsi kunnon valvontaa.
- Haluatko pysähtyä kahville vai ajetaanko kerralla kotiin
asti? Jarmo kysyi.
- Kotiin vaan mahdollisimman pian, Kati vastasi ääni
kireänä.
Eikä hänessä kireää ollut pelkkä ääni. Hartiat olivat aivan
jumissa, selkäranka tikkusuorana ja muutenkin olo oli kuin äärimmilleen
venytetyllä jousella. Kati tosin ei tiennyt kuinka hänet saisi vapautumaan
jännitystilasta, tilanne ei helpottuisi, että ampuisi nuolen matkaan. Siinä
tosin oli ideaa, ehkä he voisivat lähettää nuolen maailmalle eli antaa Tinon
vielä adoptioon. Hän ei edes hymähtänyt ajatukselleen, naurahduksesta
puhumattakaan, kyseessä kun ei ollut vitsi.
Silloin joskus, kun he olivat alkaneet puhua lapsesta,
Katista oli ollut ihanaa kuvitella, että maailmassa olisi ihminen, jossa olisi
puolet häntä ja puolet hänen eniten rakastamaansa ihmistä. Miten niistä lähtökohdista
oli saatu aikaiseksi noin epäonnistunut tapaus? Kunpa joku olisi kertonut, että
omaa lastaan ei välttämättä oppisi koskaan rakastamaan. Niin, ei hän rakastanut
Tinoa. Oli kyllä aina pitänyt huolen, että lapsella oli kaikki tarvittava,
mutta kaikki hänen rakkautensa keskittyi Jarmoon. Onneksi hän oli tajunnut sen
hyvin pian Tinon syntymän jälkeen ja lapsiluku oli jäänyt yhteen.
Auto nieli kilometrejä, koti alkoi lähestyä, mutta Katin
ajatukset eivät käyneet yhtään valoisimmiksi. Ehkä Jarmo aisti hänen
mielialansa, tai sitten miehen ajatukset olivat yhtä syvissä vesissä, sillä
Jarmoakaan ei keskustelu kiinnostanut. Ja Kati olisi ollut aidosti järkyttynyt,
jos Tino olisi sanonut jotain. Viimein Jarmo käänsi Audin kotipihaan, ja Kati
nousi malttamattomana ylös autosta. Tietysti Tino paineli suoraan sisään, mutta
Kati jäi auttamaan Jarmoa heidän matkalaukkujensa kantamisessa.
Tino tuli vessasta, kun he astuivat matkalaukkujensa kanssa
sisään eteiseen. Tino oli jatkamassa matkaansa suoraan omaan huoneeseensa, kun
Jarmo sanoi:
- Odota, meidän täytyy keskustella siitä mitä tapahtui.
- Mitään ei tapahtunut, joten keskustelua ei tarvita, Tino
sanoi, ja Katin ihmeeksi poika pysähtyi huoneensa ovelle ottaen katsekontaktin
isäänsä.
Kati laski laukun naulakon alle ja alkoi riisua takkiaan.
- Tapahtui, ja minusta asia täytyy selvittää, eikö niin
Kati?
- Aivan sama, hän sanoi ja nosti huivinsa naulakon päälle.
- Anteeksi?
- Sitä että minulle on aivan sama mitä tuo tekee tai on
tekemättä. Viimeinen 10 vuotta on ollut yhtä keskisormen osoitusta meidän
suuntaamme ja minun mittani on nyt täynnä. Ei minun tai sinun puheesi mene
perille, joten minä en edes yritä, Kati luetteli ääni värittömänä.
Hän otti laukkunsa ja lähti kantamaan sitä heidän
makuuhuoneeseen. Perheen miesväki katsoi häntä hölmistyneenä. Yleensä hän oli
se, joka huusi ja raivosi, ja Jarmo toimi sitten sovittelijana hänen ja Tinon
välissä. Mutta selvästikään huuto ei toiminut, eikä hänellä ollut enää
merkitystä toimisiko mikään. Tino olisi tulevana keväänä 18-vuotias, sen
jälkeen hän tai Jarmo ei voisi mitään sille mitä poika tekisi. Kati oli myös varma,
että he eivät saisi mitään muutosta pojan elämään ennen tuota päivää, vaikka
yrittäisivät. Joten hän voisi aloittaa nyt jo oman elämän. Elämän ilman
lapsesta huolehtimista.
Kati vei likapyykit koneeseen odottamaan pesua, omille paikoilleen
lääkkeet ja kauneudenhoitotuotteet. Kun laukku oli tyhjä, hän kävi viemässä sen
eteisen kaappiin odottamaan seuraavaa matkaa. Tinon huoneen ovi oli kiinni ja
keittiöstä kuului kolistelua. Hän kurkisti keittiön ovesta ja näki Jarmon
tekemässä itselleen voileipää. Hänen ei ollut nälkä, mutta hän meni silti
miehensä seuraksi.
- Se oli vähän tylyä, mitä sinä äsken sanoit, Jarmo sanoi
varovasti.
- Milloin Tino on ollut meitä kohtaan jotain muuta kuin
tyly? Kati vastasi terävästi.
Kaikista ihmisistä juuri Jarmon olisi pitänyt tajuta, että
Tino sai juuri sitä mitä oli tilannut jo pitkän aikaan.
- Hän on vielä lapsi ja meidän pitäisi puhua hänelle.
Kati alkoi vimmastua, eikö Jarmo oikeasti tajunnut?
- Tino on parin kuukauden kuluttua täysi-ikäinen, hän ei ole
enää mikään viaton pikkupoika. Ei minun eikä yhteiskunnan silmissä. Jos hänen
asenteensa naisiin tai elämään ylipäätään on sellainen, mitä tänään saimme
havaita, niin en todellakaan usko, että siihen yksi tai kaksi puhuttelua meiltä
toisi mitään muutosta. Toki sinä saat puhua hänen kanssaan niin paljon kuin
haluat, mutta minä en aio siihen osallistua.
Jarmo huokasi syvään.
- Ehkä minä odotan, että tilanne vähän rauhoittuu ja
keskustelen sitten Tinon kanssa.
- Laitetaanko sauna lämpiämään? Kati kysyi.
Hän oli jo sanonut, että ei aikonut puuttua asiaan mitenkään
ja se pitäisi.
- Matkan jälkeen olisi kyllä mukava kylpeä, Jarmo nyökkäsi.
Hänellä oli vielä syöminen kesken, joten Kati lähti laittamaan saunaa lämpiämään.
Katin jännitteisyys alkoi karista lauteilla. Lämpö ympäröi
hänet kuin suojaava peitto. Jarmo istui vieressä, mutta kummallakaan ei ollut
tarve puhua mitään.
Saunan jälkeen Kati pukeutui kylpytakkiin ja meni vessaan
hoitamaan ihoaan.
- Tino, haluatko käydä saunassa? Jarmon ääni kuului aulasta.
Kati taputteli varovasti silmänympärysvoiteen oikeisiin
kohtiin ja lähti vessasta. Jarmo seisoi vaitonaisena Tinon huoneen ovensuussa.
- Poika on häipynyt, hän sanoi.
Niinpä tietysti, oli Katin ensimmäinen ajatus. Hän käveli
Jarmon viereen ja katsoi huoneeseen. Siellä oli siistiä, kiitos joka viikko
käyvän siivoojan, mutta ei jälkeäkään Tinosta.
- Tämähän ei ole mitenkään uutta. Odotellaan josko routa
ajaisi porsaan kotiin ja jos ei, niin sitten voidaan soittaa poliiseille.
- Pitäisikö häntä etsiä? Hän näytti äsken aika
loukkaantuneelta.
- Jossain se kuitenkin pyörii kavereittensa kanssa, eivätkä
ne hampuusit mitään tunnusta, vaikka menisitkin kysymään. Eikö niin?
- Taidat olla oikeassa, Jarmo totesi väsyneenä. Katia
inhotti kuinka Tino aiheutti isälleen niin paljon murheita. - Mennään rakas
sänkyyn, ei Tinolla ole kuitenkaan mitään hätää, Kati maanitteli. Ehkä Jarmo
uskoi häntä, mutta ainakin tämä tarttui hänen ojennettuun käteensä ja seurasi
makuuhuoneeseen. Ja se oli kaikista tärkeintä.
Äää missä viipyy loppuratkaisu :(
VastaaPoistaSori, tuli joulu väliin :/
Poista