keskiviikko 7. joulukuuta 2016

7. luukku: Iiris


Iiris korjasi jaloilleen levittämäänsä peittoa vähän paremmin suojaamaan pakkaselta. Aurinko paistoi matalalta puiden latvojen takaa, vaikka ei se tähän vuodenaikaan juuri tuota korkeammalle yltäisi edes kipuamaan. Iiris ihaili talvimaisemaa, jossa taivas oli syvän sininen ja hanki hohti timanttipeittona. Hän näki Kalevin takaa vähän hevosen keinahtelevaa takamusta. Vanha hevosmies oli halunnut ajajan paikalle, ja reen varsinainen kuljettaja, Hannan ystävä Pauli, oli antanut ohjat Kaleville, kun he olivat päässet pihasta pois. Miehet juttelivat vilkkaasti etupenkillä ja keskijakkaralla Iiris oli saanut keskittyä omiin ajatuksiinsa. Iiriksen vieressä istui Lauri, jonka hän oli tavannut tänään ensimmäisen kerran aamiaisella. Petteri oli jäänyt pois ajelulta, Iiris oli yrittänyt saada miehen mukaansa, mutta Petteri oli alkanut korottaa ääntään siitä, että hän oli kyllä aikuinen mies ja sai päättää missä halusi istua ja missä ei. Onneksi Iiris oli varannut heille pihamökin, eivätkä muut olleet kuulleet tuota riidanpoikasta.

Heillä oli ollut viime aikoina vähän vaikeaa, mutta Iiris oli varma, että tämä oli vain sellainen tilapäinen vastamäki, joita pakostikin tuli avioliitossa. Sitten kun heillä olisi oma lapsi, kaikki muuttuisi jälleen myötäiseksi. Iiris malttoi tuskin odottaa, että saisi oman lapsen syliinsä. Sellaisen pienen, pehmeän ja vähän ruttuisen, häntä alkoi ajatus väkisinkin hymyilyttää. He olivat äskettäin aloittaneet hedelmättömyyshoidot, molemmat olivat nuoria ja terveitä, eikä mitään suurempaa ongelmaa ollut löytynyt. Iiris tiesi, että hänen ei pitäisi ajatella koko asiaa. Ottaa vain rennosti ja olla stressaamatta, sillä tavalla saatiin usein parhaimmat tulokset. Siksi he olivat tulleetkin tänne maaseudun rauhaan joulunviettoon. Ei kiirettä, ei hössötystä tai kireän pinnan aiheuttamia riitoja.
- Onpa täällä kaunista, vieressä istuva Lauri sanoi.
- Kyllä, todella ihanaa. Taidamme olla siellä joulumaassa.
Lauri naurahti ja Iiriskin hymyili itselleen. Ehkä se oli jo vähän siirappista, mutta täällä oli jotain taikaa. Kalenterin mukaan heidän vauvansa ei voisi saada alkuaan täällä, mutta Iiris oli lukenut kymmeniä ja kymmeniä keskusteluja raskaudesta ja hedelmöittymisestä ja oppinut, että naisen keho ei todellakaan ollut mikään kone, joka toimi tarkasti koko ajan.

Ehkä täällä. Iiris hymyili jälleen. Hän jäi kuuntelemaan kuinka hänen takanaan Maire ja Arvi muistelivat lapsuuden hevoskokemuksia. Vanhukset olivat kyllä herttaisia. Tavallaan hän oli hyvin onnellinen, että tilalla ei ollut lapsiperheitä sitä yhtä lukuun ottamatta. Tai ei sitä teiniä nyt oikein voinut lapseksi enää lukea. Vaikka Iiris oli toiveikas heidän onnistumisestaan, silti muiden raskaudet ja vauvat olivat hänelle vähän arka aihe. Tuntui edelleen niin epäreilulta, että Petterin veli oli saanut lapsen ennen heitä. Ja vieläpä niin, että Marko ja Piia olivat seurustelleet tuskin vuotta, kun Piia oli ollut jo raskaana. Iiris oli yrittänyt järkeillä asiaa, ja tiesi, että hänen pitäisi olla onnellinen parin puolesta, mutta ihan vielä hän ei siihen pystynyt. Ehkä sitten kun heillä olisi oma vauva. 

Valamäen punaiset rakennukset alkoivat jo välähdellä kuusten takaa, joten rekiretki alkoi olla lopussa. Tämä oli ollut juuri niin kivaa, kun Iiris oli kuvitellutkin. Hän ei ollut ikinä ollut reen kyydissä, saati näin lähellä hevosta, paljasjalkainen helsinkiläinen kun oli. Kun Lippo pysähtyi tallin eteen, matkustajat nousivat kyydistä.
- Hei, voitko ottaa minusta kuvan hevosen kanssa? Iiris kysyi Paulilta, joka myöntyi, jos Iiris neuvoisi miten kuvaaminen tapahtui. Hän laittoi kameran päälle ja neuvoi oikean napin. Iiris meni vähän lähemmäksi hevosta, mutta ei liian, eihän sitä tiennyt voisiko polle purra tai potkia häntä.
- Muikku, Pauli sanoi, mutta Iiris vain hymyili ja katsoi kameraan.
- Kiitos, Iiris sanoi ja sai puhelimensa takaisin. Kuva oli hyvä. Hän näytti onnelliselta, posket olivat ulkoilmasta punaiset ja silmät loistivat. Hevonen taas katsoi kullanvaalean otsatukkansa alta korvat pystyssä suoraan kameraan.
Muu joukko lähti sisälle taloon, mutta Iiris lähti hänen ja Petterin mökkiin.
- Moi, Iiris huikkasi ovelta, mutta ei kuullut vastausta.
Murjottiko Petteri edelleen? Hän kävi varmuuden vuoksi kaikki kolme huonetta läpi, mutta Petteri ei ollut täällä. Ehkä hän oli sisällä odottamassa lounasta. Iiris istui hetkeksi sohvalle ja lisäsi kuvan Instagramiin. Tekstiksi hän laittoi “En löytänyt poroa, mutta tällaisen otuksen ja pääsin vielä rekiajelulle! Ihanissa tunnelmissa joulumaassa! #sohappy #hyvääjoulua #kiitollinen”
Iiris laittoi puhelimen pois ja päätti lähteä etsimään Petteriä. Miestä ei kuitenkaan ollut myöskään suuren talon sisällä. Iiris mutristi suutaan. Hän voisi soittaa Petterille, mutta siitä mies varmaan vaan ärsyyntyisi. Hän siis keksisi jotain muuta tekemistä. Tosin ainut mitä hän keksi, oli mennä taas kirjastoon. Iiris otti hyllystä suomalaisen taidekirjan. Hän ei jaksanut nyt keskittyä lukemaan kunnolla. Ikkunan edessä olevassa nojatuolissa hän syventyi suomalaisen kultakauden taiteeseen. Puolivälissä kirjaa kirjaston ovi avautui ja nuori tyttö kurkisti sisään.
- Lounas on katettu.
- Kiitos tiedosta, Iiris nyökkäsi.
Vastahan he söivät aamiaista, nytkö pitäisi jaksaa jo syödä uudelleen? Iiris kuitenkin lähti katsomaan mitä pöydässä oli ja olisiko Petteri jo tullut. Lounaaksi oli poronkäristystä ja perunamuusia, ja Petteri istui jo pöydässä. Iiris istui miehensä viereen ja tervehti häntä.
- Oli se harmi, ettet lähtenyt rekiajelulle. Maisemat olivat todella hienot ja hevosen kyydissä jännittävää.
- Aha, Petteri vain sanoi ja annosteli lautaselleen ruokaa.
- Ehkä sitten tapaninpäivänä sinäkin lähdet, silloin on minun mielestäni uusi ajelu.
- Täytyy katsoa.
- Minä vähän kaipasin sinua äsken, olit jossain, Iiris ei tarkoittanut sitä syytökseksi, mutta sellaiseksi Petteri sen otti.
- Enkö minä saa enää käydä edes kävelyllä sinulle ilmoittamatta? mies jyrähti.
Iiris vilkaisi ympärilleen, mutta muut eivät olleet kiinnittäneet huomiota heidän keskusteluunsa.
- No enhän minä sitä tarkoittanut, yllätyin vain kun et ollut täällä, etkä sinä normaalisti käy kävelemässä.
Siihen Petteri ei vastannut enää mitään, vaan oli keskittynyt kauhomaan ruokaa suuhunsa. Harmistuneena Iiris otti pienen annoksen lounasruokaa ja mietti miten voisi miestään piristää.

Tuokion kuluttua Petteri alkoi keskustella vieressään istuvan Laurin kanssa, ja Iiris tunsi olonsa jälleen syrjään jätetyksi. Vastapäätä heitä istuivat Kalevi, Maire ja Arvi. Hän olisi kaivannut vähän nuorempaa juttuseuraa. Iiris oli aamulla yrittänyt jutella Katin kanssa, mutta nainen oli ollut kovin nihkeä. Kati oli suunnilleen saanut hänet tuntemaan itsensä torakaksi. Jossain oli eilen vilahtanut nuori, ujon oloinen nainen, mutta sittemmin häntä ei ollut näkynyt. Ehkä Hannalla oli joskus aikaa jutella hänen kanssaan, tämä ainakin vaikutti mukavalta.

- Mikä teidät nuoret ihmiset sai tulemaan tänne maalle joulun viettoon? Maire nojautui pöydän yli ja kysyi Iirikseltä.
- Me halusimme rauhallisen joulun ilman ylimääräistä stressiä.
Maire nyökkäsi ymmärtävästi.
- Ainahan se on ollut sellaista touhuamista pelkästään yhden päivän takia. Minä olen vasta näin vanhemmiten alkanut ymmärtää, että rennomminkin voi ottaa.
- Me ostimme lahjat jo hyvissä ajoin ja jaettiin ne perheille ja ystäville, mutta kotona ei viritetty kuin jouluvalot paikoilleen, eikä tehty mitään muuta. Näin on ihan hyvin.
- Te olette naimisissa? Maire kysyi ja viittasi Iiriksen sormuksiin.
- Juu, ensi kesänä tulee täyteen kolme vuotta avioliitossa.
- Ja meillä neljäkymmentä, Maire sanoi.
- Voi miten ihanaa, teillä on sitten varmaan isot juhlat? Vai lähdettekö kahdestaan jonnekin?
Jotain häivähti Mairen kasvoilla, mutta Iiris ei tunnistanut ilmettä.
- Saa nyt nähdä, ei olla vielä suunniteltu.
- Vielähän tässä ehtii, Iiris sanoi ja hymyili.
Maire vastasi hymyyn ja Iiris mietti vain kuvitelleensa äskeisen ilmeen.
Hän tajusi Petterin nousevan pöydästä.
- Minne sinä nyt jo menet? hän kysyi.
Petteri mulkaisi häntä pitkästyneenä.
- Laurin kanssa istumaan jonnekin missä voi nojata.
Jälleen miehen ääni oli kovin kylmä. Iiris nielaisi, mutta puristi sitten hymyn kasvoilleen ja katsoi Mairea. Tämä kuitenkin oli palannut seuraamaan Kalevin ja Arvin keskustelua. Iiris katsoi koskematonta ruokaansa ja tajusi, että ei hän pystyisi syömään sitäkään vähää.

8. luukku 

4 kommenttia:

  1. Oi nää on niin hyviä! Mielenkiintosta seurata miten nää tarinat punoutuu toisiinsa ja nähdä asioita eri ihmisten kulmista.
    -dittou

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! :) Ihan mielenkiintoista on tämä "punominenkin", vähän vaan haastavaa pitää kaikki langat käsissäni :D

      Poista
  2. Tykkäsin tästä tosi paljon, kaikista eniten tähän mennessä nää Iiriksen ja Petterin luukut on korostaneet sitä, miten erilaisia asiat on eri näkökulmista katsottuina. Petterin luukussa Iiriksestä sai kylmän ja inhottavan kuvan, tästä taas välittyi molemmat ihan erilaisina. Muutenkin tosi mielenkiintoinen kalenteri-idea tänä vuonna! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Mua vähän jännitti tämä kalenteri-idea, koska pelkäsin, että nämä on liian tylsiä ja tavallisia. Kiva siis kuulla, että ihan näin ei ole.

      Poista