keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Hevosenleikkiä, osa 19

Tapaninpäivänä Sami nukkui yli puolenpäivän, edellisenä yönä hän oli tylsistyneenä tuijottanut muutaman leffan. Kaikki kaverit olivat perheidensä kanssa joulun vietossa ja tietokone ja televisio olivat hänen ainoat seuralaisensa. Sami oli aattona vähän kaunistellut Marjalle hänen ja isän joulunviettoa. Heidän perheessään jääkaapissa oli ollut niitä äitien tekemiä joululaatikoita, joita sai lämmittää, kun oli nälkä. Samin lahja oli ollut kirjekuoressa keittiönpöydällä. Seteli, jonka arvo riippui firman sen vuotuisesta tuloksesta. Joulukoristeet, sukujuhla ja mukava yhdessäolo olivat tuntemattomia käsitteitä Heikkisen perheessä.

Sami kaarsi iltapäivällä moponsa tallin pihaan ja hakiessaan Patea tarhasta hän näki kuinka Siiri ja Calista katosivat kapealle polulle, joka vei Ruhasen mökkitielle. Yksi reittivalinta vähemmän, Sami tuumasi suunnitellessaan edessä olevaa maastoratsastusta. Hän oli pyrkinyt pysymään mahdollisimman paljon pois Siirin tieltä, ettei ärsyttäisi tyttöä yhtään enempää. Sami olisi halunnut pyytää anteeksi ja yrittää sopia tytön kanssa, mutta Siirin jäätävät mulkaisut hänen suuntaansa olivat saaneet yritykset kariutumaan.

Talli oli oudon hiljainen, kaikki hevoset olivat ulkona tarhoissaan, Jussi ja Matias olivat ravimatkalla Turussa ja Päivi edelleen lomalla. Hyräillen epävireisesti Sami harjasi Paten. Nostaessaan satulaa hevosen selkään pihalta kuului kimeä hirnunta, vasta kiinnittäessään satulavyötä poika alkoi kunnolla kiinnittää huomiota ääneen. Se kuului oudon läheltä, Sami lähti ovelle ja toivoi, ettei kukaan hevosista olisi karannut tarhasta. Hän avasi oven ja henkäisi yllättyneenä. Calista ravasi edestakaisin häntä kaarella, jalustimet heiluivat vallattomina hevosen sivuilla ja ohjat roikkuivat katkenneina sen jaloissa. Sami vilkuili pelästyneenä pihamaata ja toivoi näkevänsä Siirin, tyttöä ei kuitenkaan näkynyt missään. Poika huusi hänen nimeään, mutta siihen ei tullut vastausta.

Pelko teki pesän Samin vatsaan ja hetken hän seisoi tietämättä mitä tehdä. Nopeasti hän kuitenkin kasasi itsensä ja aukaisi tallin ovet selälleen toivoen, että Calista ravaisi sisään. Halukkaasti hevonen ryntäsi talliin turvaan ja Sami päästi sen omaan karsinaansa. Nyt ei ollut aikaa jäädä ottamaan siltä varusteita pois, Sami mietti ja teki varmasti nopeusennätyksen laittaessaan Patelle suitsia. Puolijuoksua hän talutti vanhan ruunan ulos tallista, painoi kypärän päähänsä ja nousi hevosen selkään. Pihan läpi ratsastaessaan Sami katseli ympärilleen, mutta talo näytti hiljaiselta ja Marjan auto oli poissa. Siirin pelastaminen oli yksin hänen harteillaan.

Anna Siirin olla kunnossa, oli ainut lause, joka Samin päässä toistui. Polku jota pitkin Pate asteli, oli vain kapea ura keskellä nietosta, joten siinä ei voinut mennä kovempaa. Pojasta tuntui, että he olivat taittaneet matkaa jo vähintään kolme vuotta, mutta viimein he pääsivät mökkitielle. Sami vilkaisi molempiin suuntiin ja arveli Siirin lähteneen vasemmalle, oikealla maantie tulisi liian äkkiä vastaan. Hän nosti Patella heti laukan, keskitalven lyhyt päivä alkoi jo hämärtyä ja poika toivoi, että löytäisi pian Siirin.
Loivaa mutkaa laukatessaan hän huomasi edessään jotain punaista. Siirin toppatakki on punainen, poika muisti ja kannusti hevostaan entistä kovempaan laukkaan. Lähestyessään myttyä hän tunnisti sen varmasti Siiriksi, tyttö makasi liikkumatta tien vieressä, raajat sojottaen eri suuntiin. Rajusti hän nykäisi Patea ohjista ja hyppäsi alas satulasta.

Siirin nimeä toistaen hän vajosi polvilleen tytön viereen. Siiri oli kasvoiltaan lumenkalpea, Sami ei erottanut rintakehän liikkeitä toppatakin alta. Poika yritti muistella koulussa käytyjä ensiaputunteja ja riuhtaisi samalla hanskansa pois. Poika asetti vapisevan kätensä Siirin suun eteen, valtava helpotus täytti hänet, kun hän tunsi kevyen hengityksen kämmenselällään. Seuraavaksi Sami taputti varovasti tytön poskea, mutta tämä ei reagoinut siihen mitenkään. Sami kaivoi puhelimen povitaskustaan ja valitsi hätänumeron. Odottaessaan vastausta poika rykäisi muutaman kerran, yrittäen saada kurkussa tuntuvaa palaa pois. Viimein linjan toisessa päässä vastattiin ja helpottuneena Sami vuodatti tapahtuneen onnettomuuden:

- Täällä tarvitaan ambulanssi, mun kaveri tippui hevosen selästä ja nyt hän on tajuton, mutta hengittää.

Sami vastaili hätäisenä päivystäjän kysymyksiin Siirin tilasta ja antoi ajo-ohjeet. Saamiensa ohjeiden mukaan hän käänsi tytön kylkiasentoon ja lopetti puhelun. Sami riisui oman toppatakkinsa ja levitti sen hellästi Siirin ylle toivoen sen tuovan vähän lisää lämpöä. Nyt poika oli tehnyt kaiken mitä pystyi. Mieli tyhjänä Sami istui Siirin vieressä ja silitti hiljaa tytön poskea, iho tuntui niin kylmältä. Pienen ikuisuuden jälkeen hän alkoi kuulla sireenin lähestyvän äänen. Nopeasti hän kumartui Siirin ylle ja kuiskasi tämän korvaan:

- Sun on pakko elää, mä en tiedä mitä tekisin ilman sinua, varovasti Sami pyyhkäisi huulillaan Siirin viileää poskea ja nousi sen jälkeen pystyyn.

Sami tarttui Patea suitsista muistaen vasta silloin hevosen olemassaolon. Ruuna seisoi rauhallisesti paikallaan, vaikka ambulanssin äänet sattuivat Saminkin korviin. Mies ja nainen hyppäsivät ripeästi ulos hälytysajoneuvosta

- Hän siis putosi hevosen selästä, onko hän sen jälkeen ollut tajuissaan?
- Mä en nähnyt sitä putoamista, huomasin tapauksen vasta, kun hevonen juoksi yksin takaisin tallille.
- Kauanko siitä on aikaa? ensihoitaja kysyi.
- Joku parikymmentä minuuttia, maksimissaan puoli tuntia, Sami sanoi, ynnäiltyään hetken minuutteja.

Poika silitti Paten kaulaa ja seurasi miten Siirille laitettiin niskatuki. Hän ei pystynyt kuulemaan mitä hoitajat puhuivat, viimein he siirsivät Siirin paareille ja lähtivät kantamaan häntä autoon.

- Keskussairaalaanko te viette Siirin? Sami kysyi
- No ainakin alkuun.
- Mä hälytän sinne perheen paikalle.

Hiljaisena Sami katseli ambulanssia ja kuuli kuinka takaovet paiskattiin kiinni. Toinen ensihoitaja jäi tytön kanssa autoon ja toinen kiersi kuljettajan paikalle.

- Hei! Tuon mutkan jälkeen tästä tiestä lähtee tie metsästäjien laavulle. Se on aurattu ja saisit ambulanssin käännettyä, niin ei tartte kahta kilometriä ajaa pakilla, Sami huikkasi kuljettajalle.

Mies nyökkäsi ja nousi autoon. Sami odotti, että ambulanssi ajoi heistä ohi ja kohta uudelleen, siniset välkkyvalot erottuivat hätkähdyttävästi pimenevässä maisemassa. Sami kuuli, miten pillit alkoivat soida uudelleen ja arveli, että auto oli päässyt isolle tielle. Nyt hänen pitäisi soittaa Matiakselle. Hitaasti hän kaivoi puhelimensa uudelleen esiin ja valitsi Siirin veljen numeron.

- Morjes! Mitä äijä? Matias vastasi hyväntuulisena puheluun. Sami ei tiennyt mitä olisi sanonut.
- Haloo! Ootko sä siellä? Haloo! Matias korotti ääntään, kun Sami pysyi vaiti.
- Oon mä täällä. Siiri joutu onnettomuuteen, hän sai viimein henkäistyä kännykkään.
- Mitä? Mitä tapahtui?
- Mä tulin tallille ja näin miten Siiri lähti maastoon Calistalla. Ite jäin laittelemaan Patea kuntoon ja kohta Cali ryntää takaisin tallille satula tyhjänä, mä lähdin Patella etsimään ja löysin Siirin tajuttomana täältä Ruhasen mökkitieltä. Sitä lähdettiin just viemään ambulanssilla keskussairaalaan. Mä en tiedä äitis tai Marian numeroita niin oli pakko soittaa sulle, Sami vuodatti.
- Voi helvetin helvetti, mä soitan heti äipälle. Palataan. Matias päätti pikaisesti puhelun, tämän äänessä ei kuulunut enää pisaraakaan sille niin tyypillistä iloa.

Turtana Sami nousi Paten selkään ja aloitti hiljaisen matkan tallille. Siellä hän harjasi huolellisesti Paten ja syötti sille muutaman porkkanan. Vastahakoisesti hän viimein meni Calistan karsinan ovelle. Tamma seisoi kaukana ovesta korvat luimussa.

- Kuulehan kaakki, mun pitää riisua nuo sun varusteet ja minä inhoan sitä ihan yhtä paljon kuin sinäkin. Siiri tulee varmasti kuntoon ja mä saan huutia, jos en nyt huolehdi susta. Mutta mä lupaan ja vannon, että jos Siiriä sattui nyt pahasti, mä teen susta päättömän hevosen. Onko selvä? Sami puhui hevoselle tasaisella, vihaa tihkuvalla äänellä.

Reippaasti hän meni karsinaan, heitti muutaman porkkanan ruoka-astiaan ja Calistan syödessä niitä hän ripeästi nosti satulan pois tamman selästä. Poika lisäsi pari porkkanaa astiaan ja näpräsi suitset pois hevosen päästä. Sydän tykyttäen hän sulki karsinan oven, onneksi tammalla ei ollut jaloissaan mitään suojia. Calista oli nuori ja kuumaverinen, mutta Siiri oli vakuuttanut tulevansa sen kanssa hyvin toimeen. Ainakin tähän asti, Sami ajatteli synkeänä.
Sami istui valjashuoneessa ja odotti tietoa Siirin tilanteesta. Juuri kun hän aikoi lähteä katsomaan Patea turhautuneena puhelimen hiljaisuuteen, Matias soitti.

- Moi! Äiti ja Maria ovat ajamassa sairaalaan, Siiristä ei vielä ole mitään tietoa. Me ollaan isän kanssa just lähdetty Turusta tulemaan kotiin, mutta mehän ollaan vasta yhdeksän kymmenen välillä kotona. Niin olisko susta ihan hirveetä jakaa hevosille iltaruuat ja tuoda niitä sisälle? Me oltiin ajateltu, että Siiri saa hoitaa iltatallin, kun me ollaan raveissa ja Päivi vielä siellä Lappeenrannassa.
- Joo voin mä yrittää, Sami keskeytti Matiaksen yksinpuhelun.
- Tosi hyvä, sähän tiedät missä rehut on? No siellä on taulukko mihin on merkitty kaikkien hevosten sapuskamäärät, jaat ne karsinoihin ja sen jälkeen voit alkaa tuomaan kopukoita sisälle. Jos arvelet, ettet jollekin pärjää niin jätä pihalle, mutta luulen, että tällä pakkasella ne tulee kaikki ihan kiltisti sisälle.
- Jeps.
- Kiitti hirveästi, mä soitan sitten kun tiedän Siirin tilanteesta jotain uutta, Matias vielä sanoi.

Sami työnsi puhelimen takaisin taskuunsa ja lähti tutkimaan rehuvarastoa. Sieltä löytyi helposti seinältä laminoitu taulukko johon oli merkitty jokaisen hevosen nimi ja niiden ruokamäärät. Huolellisesti Sami jakoi annokset karsinoihin, kun kaikki oli valmista, hän käveli ulos ja sytytti pihavalot. Hevoset olivat jo norkoilemassa tarhojen porteilla odottaen sisäänpääsyä. Päättäväisesti Sami alkoi taluttaa hevosia sisään, Matias oli ollut oikeassa ja kaikki tulivat sisään ilman hankaluuksia. Kun viimeinenkin hevonen oli karsinassaan rouskuttamassa iltapalaansa, Sami soitti Matiakselle.

- Moi! Tallissa on nyt kaikki kunnossa, meneekö teillä vielä pitkään?
- Täällä on ihan karsea ajokeli, lunta tulee niin, ettei eteensä tahdo nähdä. Ainakin puolitoista tuntia vielä.
- Ai, no täällä ei vielä sada yhtään. Mutta voinko mä nyt lähteä kotiin vai pitäiskö mun odotella teitä?
- Kyllä sä olet tehnyt jo ihan tarpeeksi, laita ovet lukkoon niin voit ihan vapaasti lähteä. Äiti soitti äsken ja Siiri on edelleen tajuttomana. Jotain murtumia on ainakin ja aika näyttää kuinka paha se päävamma on, Matias luetteli vakavana.

Sami ei tiennyt mitä olisi sanonut ja hän vain lopetti puhelun. Automaattiohjauksella hän lukitsi tallin ovet, ajoi kotiin, söi ja kävi suihkussa. Päästyään viimein peiton alle, hän ei kuitenkaan saanut unta vaan valvoi pitkälle yöhön murehtien Siirin tilannetta.

Osa 20 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti