keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Pääskysestä ei päivääkään, osa 8



Janni nousi pyöränsä selkään ja lähti polkemaan keskustaa kohti, hän näkisi Peetun ihan kohta! Ilta oli kaunis, aurinko paistoi vielä täysillä, mutta ilmassa saattoi haistaa jo lähestyvän syksyn. Janni lukitsi pyöränsä torin kulmalle ja lähti etsimään Peetua suihkulähteen luota, kuten he olivat sopineet. Hän joutui kuitenkin odottamaan poikaa, Janni vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vilkaisi kännykästä kelloa kymmenen sekunnin välein. Viimein hän erotti Peetun kadun toisella puolen, rennosti poika harppoi hänen luokseen. He halasivat pikaisesti, sen jälkeen kumpikin oli vähän hämillään. Viimeiset kaksi kuukautta toinen oli ollut vain ääni puhelimessa, mutta nyt aivan tuossa lähelle, häntä pystyi koskettamaan, katsomaan silmiin ja tulkitsemaan ilmeitä.

- Kävelläänkö vähän? poika kysyi.
Janni nyökkäsi ja yksissa tuumin he lähtivät rantaa kohti.
- Mites pelit? tyttö rohkaistui kysymään.
- Hyvin, oikein hyvin. Kesän aikana on kyllä jotain kehitystä tapahtunut. Oliko maalaiselämän jälkeen Tukholma millainen kulttuurishokki?
- Olihan se vähän, ja musta tuntuu, että shoppasin kaikki kesälomatienestit, Janni totesi virnistäen.

He saapuivat rantaan ja pysähtyivät katsomaan välkehtivää järven selkää, Peetu kääntyi tyttöä kohti ja sipaisi yksinäisen suortuvan pois kasvoilta. Janni hymyili pehmeästi, poika vastasi hymyyn ja kumartui tyttöä kohden suudellakseen. Janni kavahti kauemmaksi.

- Eikö meidän pitäisi puhua ensin?
- Mehän ollaan puhuttu koko kesä, Peetu totesi ja astui lähemmäksi Jannia.
- Ei kun oikeesti.
Peetu huokaisi syvään ja risti kätensä rinnalleen.
- No puhutaan sitten.
- Älä nyt suutu, ei tämä ole helppoa mullekaan, Janni totesi hiljaa ja työnsi kädet syvälle farkkujensa taskuun.
- Ehkä sä vaan teet siitä liian vaikeata, poika totesi pistävästi. Mä tykkään susta ja sä musta ja meidän pitäisi olla yhdessä, Peetu luetteli ja sai heidän suhteensa kuulostamaan maailman yksinkertaisimmalta jutulta.

- Mä pelkään! Janni huudahti. Olen ollut kotona nyt vajaan vuorokauden ja mun kännykkään on tullut tasan yksi tekstari ja yksi soitto. Se soittokin oli sulta. Mulla oli ihana kesä ja totuin, että mulla oli kavereita, jotka kyseli mua mukaansa. Ja nyt täällä ei ketään, tyttöä hävetti, miten itkuiselta hänen äänensä kuulosti.
- No olenhan minä olemassa! Peetu yritti.
- Mitä jos me nyt aletaan olemaan yhdessä ja parin viikon päästä sä huomaatkin, etten mä olekaan se jonka sinä haluat. Sitten mä olen taas yksin, Jannin ääni hiipui ja hän tuijotti tiukasti järvelle.
- En mä jätä sua, pojan ääni pehmeni ja tämä tuli lähemmäksi Jannia. Tyttö todella halusi uskoa Peetun sanoja.
- Sä olet maailman ihanin tyttö, söpö, hauska ja viisas. Minä haluan sinut, mutta jos susta tuntuu, että meidän pitää olla pelkkiä ystäviä, niin minkä minä sille teen.

Viimein Janni kohdisti katseensa Peetuun.
- Anna meille mahdollisuus, Peetu kuiskasi ja kumartui hänen puoleensa ja jäi henkäyksen päähän Jannin huulista, jättäen päätöksen tytön tehtäväksi. Janni katsoi Peetun suuta, joka oli jo varovaisesti raottunut ottamaan suudelman vastaan, tytön ajatuksissa järki ja sydän kävivät kamppailua. Ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen hän nosti katseensa Peetun silmiin, upposi niiden rauhoittavaan sineen ja teki ratkaisunsa.

2 kommenttia:

  1. Aww, aivan ihana novelli! Tykkään tosi paljon sun kirjotustyylistä, ei mitään moittimista:)

    VastaaPoista