Pääskysestä ei päivääkään, osa 5

Janni pakkasi laukkunsa aamiaisen jälkeen, isän ja äidin kesälomat eivät olleet vielä alkaneet, joten hän joutui matkustamaan mummolaan junalla. Äiti vei hänet asemalle ja huolehti, että tämä pääsi oikeaan vaunuun, muistutti vielä miten mummoa pitäisi auttaa kotitöissä. Janni etsi oman paikkansa, odotti, että konduktööri kävi tarkistamassa hänen lippunsa. Sen jälkeen hän laittoi kuulokkeet korvilleen ja jäi miettimään eilistä, Peetu oli ollut todella kultainen. Nikon jälkeen hän oli ollut varma, ettei seurustelisi enää ikinä. Hän ei halunnut, että joutuisi koskaan kärsimään saman tuskan, mitä sydämen särkyminen aiheutti. Peetu oli kuitenkin saanut hänen ajatuksensa vähän muuttumaan. Poika vaikutti kunnolliselta ja Janni uskoi, ettei tämä voisi koskaan tehdä hänelle samaa mitä Niko oli tehnyt. He kuitenkin näkisivät uudelleen vasta kahden kuukauden kuluttua ja orastava kiinnostus voisi haihtua siinä ajassa. Tai ehkä Peetu törmäisi pelimatkallaan johonkin hemaisevaan chearleaderiin. Pelkkä ajatus Peetusta toisen tytön kanssa sai Jannin kiristelemään hampaitaan. Selvä se, hän oli mustasukkainen ja siten myös ihastunut.

Kolmen tunnin matka tuntui ikuisuudelta, Janni oli innoissaan kun viimeinkin pääsi astumaan ulos junasta. Samalle helteiselle asemalle jäi hänen kanssaan vain kaksi ihmistä, heitä odotti kyydit parkkipaikalla, mutta Janni käveli parikymmentä metriä linkkipysäkille ja jäi odottamaan klo 14.15 linja-autoa. Viimein bussi tuli, sisällä vain oli vieläkin kuumempaa kuin ulkona. Janni maksoi kyydin ja meni istumaan lähelle avointa kattoluukkua, toivoen helpotusta hikoilulleen. Janni katseli kesäisten maisemien vilahtelua ikkunasta ja tutun pysäkin lähestyessä painoi nappia. Viimeinen pätkä mummolaan oli onneksi metsän siimeksessä kulkeva hiekkatie, varjojen viileys tuntui hyvälle. Vajaan kilometrin kävelyn jälkeen oli mummola jo näkyvissä, tuttu keltainen puutalo, sitä ympäröivät vihreät pellot ja kauempana näkyi pieni järvi. Painavasta laukusta huolimatta Janni juoksi viimeiset sata metriä. Mummo oli tuvassa ottamassa makaronilaatikkoa uunista ulos, heti laskettuaan laatikon pöydälle, he halasivat toisiaan lujasti.

- Tyttökulta, onpas mukava nähdä! Miten matka meni?

- Ihan hyvin, tuntui vaan aika pitkältä. Ja hikiseltä, Janni naurahti.

- Tein sinulle tervetuloruuaksi makaronilaatikkoa, siitähän sinä olet aina tykännyt. Ja tulee kyllä tarpeeseen, oletko sinä taas laihtunut?

- En ole, ehkä kasvanut vähän pituutta sitten hiihtoloman.

Mummo istutti Jannin ruokapöytään ja tarjoili tälle kaiken eteen. Suu täynnä tuoretta rieskaa Janni katseli mummoaan. Elsa Kettunen, äidinäiti, maailman paras mummo, Janni tunsi onnellisuuden leviävän kaikkialle kehossaan, tästä tulisi hyvä kesä!

Aamulla hän ei ollut asiasta enää niin varma, kun mummo tuli ennen seitsemää herättämään hänet pienestä kammarista. Mummo oli suhteillaan hankkinut hänelle kesätyön hautausmaalta, mummo lauloi kirkkokuorossa ja oli muutenkin aktiivinen seurakuntalainen. Työt alkaisivat kahdeksalta ja Jannin pitäisi polkea sinne nelisen kilometriä. Silmät ristissä tyttö söi kaurapuuroaan, eikä ehtinyt pahemmin jännittää uutta työpaikkaansa. Mummon ikivanhalla vaihteettomalla polkupyörällä oli vähintäänkin mielenkiintoista polkea, mutta niin vain hän oli perillä kolmea minuuttia ennen kahdeksaa.

Uusia työntekijöitä oli ohjeistettu kokoontumaan ruumishuoneen nurkalle, siellä seisoskeli jo muutama muu nuori. Janni asteli ujona heitä lähemmäksi, kaksi tyttöä ja poika, häntä ehkä vuoden tai kaksi vanhempia.

- Moi, sä olet varmaan se Elsan lapsenlapsi? yksi tytöistä sanoi mutkattomasti. Hänellä oli lyhyet punertavat hiukset ja silmälasit.

- Moi, joo mä olen Janni.

- Kiva tavata, mun nimi on Katri, ja nämä on Toni ja Suvi. Kallenkin piti tulla, mutta mä ihmettelen suuresti, jos se ehtii tänne ennen kahtatoista, Suvi ja Toni hörähtivät Katrin heitolle. Toni oli hontelo poika, jolla oli liian iso harmaa lippis ja finnejä poskilla, Suvi oli ihan nätti blondi, tämän hauista koristi tatuoitu kukkanen.

Tutustuminen keskeytyi, kun haudankaivaja saapasteli paikalle.

- Täällähän ne uudet työntekijät ovatkin. Teitä kyllä piti olla viisi. Onko tietä eksyneestä lampaasta?

Nuoret kohauttivat yhtä aikaa harteitaan.

- No, minä olen Kinnusen Jaakko ja seurakunnan haudankaivaja ja hautausmaanhoitaja. Lähdetäänpäs kierrokselle.

Jaakko esitteli tarvikevaraston, työntekijöiden taukotuvan, kierrätti heitä hautausmaalla ja kertoi mitä kaikkea siellä pitäisi tehdä. Kun joukko palasi takaisin ruumishuoneelle, Jaakko jakoi tehtävät ja lähetti heidät työn ääreen. Jannin osaksi tuli haravointi ja jo puolen tunnin jälkeen hänen käsiään särki. Yhdeltätoista työntekijöillä oli ruokatunti, nuoret kokoontuivat taukotupaan juomaan kahvia ja syömään eväitään. Pitkästä aikaa Janni tunsi todella kuuluvansa porukkaan, Katri oli tietysti eniten äänessä ja paikalle viimein vaivautuneen Kallen kanssa he heittelivät toisilleen aika rankkaakin herjaa, kumpikin näytti tosin nauttivan siitä. Suvi kyseli Jannilta kaupungissa asumisesta.

- Sehän on ihan vain pieni kaupunki, ei mikään Helsinki, Janni vähätteli.

- No onko siellä liikennevalot?

- On

- H&M, Gina, Zara, Seppälä?

- Kaksi neljästä.

- Sitten se on todellinen metropoli tähän käpykylään verrattuna. Täällä ei mene kuin tie keskustan läpi. Ja tuntemattomat eivät tajua edes olevansa keskustassa.

Jaakko tuli juomaan kahvit nuorten kanssa ja tämän musta huumori sai kaikki ulvomaan naurusta, viimein haudankaivaja alkoi hoputtaa nuoria takaisin työn pariin. Työpäivän jälkeen Janni lähti uupuneena polkemaan kohti mummolaa. Mummo oli päiväunilla, joten tyttö nappasi mukaansa pyyhkeen ja suuntasi rantaan. Pienen lammen rannalla ei ollut mökkejä, eikä sinne eksynyt ihmisiä, siksi Janni uskaltautui uimaan alasti. Vesi ei ollut vielä kovin lämmintä ja hän kiersi vain pikaisen lenkin ja sukelsi muutaman kerran. Iho kananlihalla hän nousi laiturille ja kuivatteli itsensä auringossa. Palattuaan talolle, he söivät makaroonilaatikkoa, sen jälkeen Janni tiskasi astiat ja siivosi pöydän. Raukeana hän istui nojatuoliin katsomaan televisiosta Salattuja elämiä, mummoa tuntui Ullan toilailut kovasti huvittavan. Jannin puhelin alkoi soida pöydällä ja tyttö kiirehti katsomaan soittajaa. Peetun nimen vilkkuessa näytöllä, hän otti kännykän ja lähti ulos.

- Moi, Janni sanoi ja istahti pihakeinuun.

- No moi, en kai häirinnyt?

- Et, mummon kanssa olin katsomassa Salkkareita.

Sen jälkeen he keskustelivat Salkkareiden juonenkäänteistä, haravoinnin hirveydestä ja kesästä. Peetun kanssa oli helppo jutella, vaikka aiheet olivat kevyitä, ei keskusteluun tullut kertaakaan vaivaantuneita taukoja.

- Kiitos vielä siitä lauantaista, kun jaksoit kuunnella. Olet ensimmäinen jolle kerroin tästä kaikesta, Janni uskaltautui sanomaan.

- Tietysti jaksoin, ihan oikeasti ensimmäinen?

- No mun kaverit kummasti häipyi silloin keväällä. Enkä todellakaan voinut äidille tai isälle alkaa avautua. Puhuminen helpotti ihan oikeasti.

- Kyllä mä kuuntelen jatkossakin, jos susta siltä tuntuu.

Janni huomasi mummon seisovan ovella ja sanoi Peetulle:

- Mun pitää nyt lopettaa, mummolla näyttää olevan jotain asiaa. Oli tosi kiva, kun soitit.

- Kiva oli soittaa ja kuulla sun ääni. Soitellaan taas.

- Totta kai, mutta mä voin ottaa seuraavan kerran yhteyttä, niin ei tule sulle hirveä lasku.

He sanoivat toisilleen heipat ja Janni asteli ovelle.

- Jokos sinä olet alkanut riiaamaan?

- Äh, mitä se edes tarkoittaa?

- No onko sinulla jo poikaystävä? Vai mitenkä se nuoriso sanoo, hengailetko?

- En hengaile, eikä ole poikaystävää. Soittaja oli kyllä poika, mutta ihan vaan kaveri.

- Jaa, jaa, mummo tuumi ja tämän harmaat silmät tuikkivat tietävästi lasien takaa.

Osa 6